Ensimmäinen laulu »Jumalaisesta näytelmästä»

Ensimmäinen laulu »Jumalaisesta näytelmästä» Luonnos suomennokseen Kirjoittanut Dante Alighieri

Suomentanut Eino Leino. Katkelma on julkaistu Päivä-lehden numeroissa 25 ja 26 vuonna 1908.

Keskellä elon vaelluksen vaivan

ma harhaelin synkkää metsämaata,

kun tieltä oikealta eksyin aivan.

Sanoa tuot’ ei ihmismieli saata,

kuink’ oli kolkko, autio se salo,

ei säikkymästä miehen muisto laata.

Ei kaameampi itse kalman talo;

mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,

niin valaiskoon nää seikat täysi valo.

En tiedä kuinka poikkesin ma tieltä,

en kuinka tuohon erämaahan tulin;

lie painanut niin syvä horros mieltä.

Mut muistan, että kummun juurta kulin,

ja loppui laakso, missä pelko johti

mun käyntiäin ja sydänsuruun sulin.

Loin ylös silmän: vuoren huippu hohti,

säteili sen jo päällä päivänkulta,

mi kaikki oikeata ohjaa kohti.

Tuo silloin poistui pelko multa,

mi sydän-seutuhuni tarttui yöstä,

kun tuska rauhan riisti tuiretulta.

Mut niinkuin pursimies, mi vetten vyöstä

on päässyt rantaan kautta hyrskyin, pauhuin,

taa katsoo, kalvenneena vaaran työstä,

niin laaksoon tuohon vielä katsoin kauhuin,

mi elävää ei helmahansa heitä,

vaan kietoo usmin, virvoin, soin ja sauhuin.

Virvoitin voimiani väsyneitä;

alemman aina lujaan lyöden jalan

nyt nousin vuoren jylhän jyrkänteitä.

Mut katso! Näin kun olin käynyt palan,

sai siro, nopsa pantteri mua vastaan,

täpläinen, katse karsas vihan salan.

Ei väistynyt se, katsoi katsomastaan,

tien sulki, säikähytti myös sen verran,

ett’ esti kulkijan se kuljennastaan.

Aik’ oli aamun, oli hetki Herran;

aurinko nousi kaikkein tähtein kanssa,

jotk’ oli kerallaan, kun ensi kerran

loi Taivaan Rakkaus käymään kiertoansa

nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla

pedosta hyvää pehmyt-taljassansa

tää antoi armas hetki kukkakuulla.

Mut kohta säikyin taas, kun sydän jäänä

näin seisovani jalopeuran suulla.

Tuo tuli vastahani pystypäänä,

suin nälkä-ammottavin, että näytti

kuin ilma mylvinyt ois myrskysäänä.

Näin suden myös, min himot kaikki täytti:

luu-laiha tosin, mutta ahnas lihan,

se monta kohtaan käpälää jo käytti.

Tää näky halun hurjan, villin vihan

niin toperrutti, että toivo tulla

vuorelle koskaan multa haihtui ihan.

Ja kuin on voiton kilpa jollakulla

ja laukee kovain kohtaloiden arvat

ja mieli murtuu, sydän itkee sulla,

niin mua silloin vitsoi vaivan varvat,

kun käyden päin tuo peto tunki vitkaan

mua sinne, miss’ on päivän säteet harvat.

Mut alhoon ajautuen syvään, sitkaan,

näin erään, jolta pitkä vaitiolo

jo näytti saaneen kielenkannat kitkaan.

Mä metsän halki hälle huusin polo:

»Liet ihminen tai varjo, säälis lainaa

nyt mulle, jota ahmaa korven kolo.»

Noin hän: »Ma olin ihminen, nyt vainaa,

mun oli taatto, maammo Mantuasta,

isäini luita maa Lombardian painaa.

Sub Julio ma synnyin, myöhään vasta,

ma Rooman näin all’ Augustuksen jalon,

kun vielä ei se tiennyt Jumalasta.

Mies runon olin, lauloin Troian valon,

Anchiseen pojan, kohtalot, kun yöhön

Ilion ylväs sortui kautta palon.

Mut sa miks palaat tähän varjo vyöhön?

Miks et sa astu vuorta valoisana,

mi alkusyy on kaiken auvon työhön?»

»Vergilius olet siis, tuo lähde, sana

jokena josta virtaa kautta maiden!»

hänelle virkoin, otsa ujompana.

»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,

sa, johon suuri rakkaus sydäntäni

kautt’ tutkimusten johti voitokkaiden.

Mun mestarini oot, mun tekijäni:

sun yksin kunnia on, jos maan päällä

kaunista kiitetään mun tyyliäni.

Näe peto, jonka tähden käännyin täällä,

mua ohi auta, viisas kuulu! Veri

mun siitä lyö kuin laine myrskysäällä.»

»Sun paras onkin ottaa suunta eri,

jos aiot ahdingosta pelastua»,

hän vastasi, mun kastoi kyynelmeri.

Ja jatkoi: »Peto, jonka tähden mua

sa huudat, estää jokaisen ja surmaa,

ei edespäin se koskaan päästä sua.

Sen tahto näät on tehdä pahaa, turmaa,

sen nälkä kasvaa, kun se puree luuhun,

hävitys häijy hänt’ yöt päivät hurmaa.

Se sekaantui jo moneen petoon muuhun,

on sekaantuva useampahanki,

siks kunnes sortuu jalon koiran suuhun.

Tää kultaa, maista mammonaa ei hanki,

on kunnon, viisauden ja lemmen miesi,

välillä siinnyt Feltron kahden; vanki

Italia, min eestä kuolla tiesi

Camilla impi, Turnus, Nisus muinen,

taas hyveen korkea on kotiliesi.

Sen tieltä säikkyy susi laiha-luinen,

paeten kaupungista kaupunkihin

päin paikkaa, mistä kateus karvas-suinen

sen ensin irti päästi: helvettihin.

Mua seuraa! Tien ma tahdon sulle näyttää,

sun saatan seutuihin ma ikuisihin.

Siell’ epätoivon huudot ilman täyttää,

näät henkein muinahisten kuolon toisen

ja tuskat, joita manan mahti käyttää.

Näät nekin, joilla toivo angervoisen

on päästä autuaitten asuntoihin;

siks tyytyvät he tuskaan tulen moisen.

Mut jos sa koskaan aiot nousta noihin,

mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa,

mi uras ohjaa uusiin aurinkoihin.

Kas, keisari, mi korkeudessaan hohtaa,

ei salli, koska koetin kapinalla

lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.

On hänen kaupunkinsa kaikkialla

ja kaikkialla hallitsee hän; suuri

on autuus asua sen turvan alla.»

Ma virkoin: »Kautta Jumalan sen juuri,

jot’ et sa tuntenut, sua pyydän, että

osaisin olla kiusausten muuri,

mua sinne saata ilman viivykettä;

halajan nähdä portit Herran huoneen

ja tuskat niiden, jotka janoo vettä.»

Hän lähti, häntä seurasin ma Tuoneen.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.