Hauta Perhossa
| Hauta Perhossa. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
1.
[muokkaa]- Miss’ on hauta, kohta sata vuotta
- Perhon salomailla pensastunut
- Unhoksissa ilman ansiottaan?
- Miss’ on hauta? Älä kysy, vieras!
- Kussa kavetessaan lampi lenkoo
- Mäntynummen notkoon, siin’ on paikka.
- Koivut siinä latvoineen jo heiluu,
- Missä niiden juurten alla kerran
- Hauta peitettiin, ei kenkään tiedä.
- Runotar, sa Suomen sulo neito,
- Muistavampi ihmislasta, lausu:
- Kuuluisanko kuninkaan tuo hauta
- Kätkee, vai sen vertaisenko? Eipä
- Kuningasta, ei sen vertaistakaan
- Vanha Haane talonpoika tässä
- Lepää ja sen kuusi kelpo poikaa. –
- Istu jyrkän rannan reunamalle;
- Niiden kauniin kohtalon ma kerron,
- Koska kaste kanervassa kiiltää,
- Harjun hongat päivän vielä kaihtaa.
- Haane sukuaan ol’ suomalainen;
- Talvi seitsenkymmenes jo hältä
- Perityssä talossaan ol’ vierryt.
- Itse vanha, hän ol’ nuoret poiat,
- Kaksoiset jo kolmet kasvatellut;
- Vanhin pari seitsentoista vuotta,
- Nuorin vasta viisitoista täytti.
- Sorjat, voimakkaat ol’ poiat kaikki,
- Niinkuin virrat kevättulvillansa;
- Jos ol’ joku muita uljahampi,
- Veipä varmaan voiton aimo Tuomas,
- Toisen kaksoisparin vanhee veljes.
- Hänpä, vaikka ryysyt yllään, loisti
- Niinkuin tähti pilvi-siekaleista;
- Vaikka hän ois minkä työnkin tehnyt,
- Hänt’ ei kenkään vihata ois voinut.
- Vihaavan hänt’ isä sentään näytti;
- Niinpä myöskin hänen veljiänsä.
- Heit’ ei kohdellut kuin lapsiansa,
- Ei kuin vanhan päivän turvaajoita,
- Vaan kuin orjiaan, ja kurjemminkin,
- Niinkuin järjettömiä olennoita.
- Näin ne eläneet ol’ lapsest’ asti,
- Ja jo joutui päivä, jona päätti
- Nuorin pari viisitoista vuotta.
- Kirkas aamu koitti metsän takaa,
- Hattaraa ei taivahalla nähty.
- Oljiltaanpa nousi veljesjoukko
- Iloissaan, kuin päivä ennustettu.
- Mutta tupaan isän luo, jok’ yksin
- Siellä asui, arkeillaan ne lähti;
- Nuorimmatpa nöyrästi nyt astui
- Ees ja tarttui taaton käsiin lausuin:
- ”Isä, suo nyt meidän ilotella,
- Joutilaina tänään veljinemme,
- Viisitoista vuotta täyttäneinä!”
- Kolkkona kuin talvi äijä kuuli
- Lauseen, kipristellen kulmiansa
- Virkki: ”Mikä tänään laiminlyödään
- Huomennakin laiminlyödyn jättää.
- Kyntämättä maat on, menkää kyntöön!”
- Vaiti vainiolle kaikki lähti,
- Veräjällä virkki Tuomas: ”Veikot,
- Jos näin oikein isän silmiin, tänään
- Työmme maksaa kultaa; myydä voipi
- Joka hikihelmen kuusenneulaan.
- Tänään täytyy kovin ponnistella,
- Tuiman tarkastuksen tuopi ilta.”
- Tuomaan tuota käskiessä, kohta
- Kaikki auranterät peltoon painui.
- Päivän noususta sen laskuun asti
- Syömättä ja lepäämättä astui
- Kukin määrätyitä vakojansa.
- Vaan kun illan varjo pellon peitti,
- Yksi sarka vaan ol’ kyntämättä.
- Silloin sinne saapui myöskin vanhus,
- Huusi koolle poikansa ja alkoi:
- ”Tosin työnne sujunut on teiltä,
- Vaan jos oltais ahkerammat oltu,
- Paremminkin sujunut se oisi.
- Kaikkia en rangaista ma saata,
- Yksi onkin muita syyllisempi,
- Hänpä edestään ja muiden eestä
- Rangaistakoon; kuopass’ ahtahassa,
- Pirtin paksuin siltahirtten alla,
- Istua saa syypää suljettuna.
- Kolmen yön ja päivän vaihetusta
- Älköhön sen himmi silmä nähkö,
- Kolmen yön ja päivän virvoketta
- Älköhön sen kuiva kieli saako.”
- Lausui näin ja läksi, suu ja silmät
- Täynnä kiukun tulta, mutt’ ei sydän,
- Joll’ei pettäneet ne kyynelmarjat,
- Jotka, kun hän kääntyi, posken kastoi.
- Yönpä helmaan hiljaa maa jo untui.
- Tuvassaan jo Haane ukko nukkui,
- Veljet pirtiss’ olkivuotehellaan,
- Nukkumatta, vaikka nukkuvinaan;
- Toisiaan he torkkuviksi vartoi.
- Luullen toisten nukkuvan jo nousi
- Nuorin, Jaakko, vuoteeltaan ja läksi
- Tupaan isän luo ja lausui: ”Isä,
- Minä rikoin; jouten juoksennellen
- Synnyinpäivänäni riemuttelin
- Huoleti ja unhotinpa kynnön.
- Rankaise mua yksin, ällös muita!”
- Vanha isä vastas: ”syytäs myöten
- Huomenn’ olet saapa rangaistukses.”
- Jaakko lähti levollensa jälleen.
- Taas kun toisten nukkuvan jo luuli,
- Kaksoisveli Kustaa vuoteeltansa
- Läksi tupaan isän luo ja lausui:
- ”Isä, kosto kohdatkoon mua yksin,
- Niinkuin mä sen yksin ansaitsenkin.
- Syntypäivälläni penkereiltä
- Veljilleni vattuja ma juoksin.
- Mun on yksin syyni eikä muiden”.
- Vanha isä vastas: ”Syytäs myöten
- Huomenn’ olet saapa rangaistukses.”
- Kustaa lähti levollensa jälleen.
- Taas kun toisten nukkuvan jo luuli,
- Kolmas veli, Eero, vuoteeltansa
- Läksi tupaan isän luo ja lausui:
- ”Isä, jos sä kuritusta aiot
- Kellekkään, on vika mun, ei muiden.
- Juoksin joutilaana kaislikossa
- Sorsan poikasia kivitellen:
- Multa jäi se sarka kyntämättä.”
- Vanha isä vastas: ”Syytäs myöten
- Huomenn’ olet saapa rangaistukses.”
- Järjestään näin kaikki veljet käyvät
- Isän luona, saaden saman vastuun;
- Tuomas yksin käymättä on vielä.
- Hän kun keksi veljestensä käynnit,
- Heti heidän aikehensa arvas,
- Malttoi mieltään, kunnes kaikki nukkui,
- Sitte läksi isän luo ja lausui:
- ”Isä, kuules seikkaa kyllä kummaa!
- Tuossa äsken nukkuvan kun näytin,
- Istualleen nousi vuotehille
- Veljet, ja kun jäin mä yksin ma’ata,
- Kuiskivat he hiljaa keskenänsä:
- ”Veljet, kaikki tietää yksin Tuomaan
- Syyksi rankaisun, mi meitä uhkaa,
- Kuin myös, että vikansa hän myöntää.
- Vaan niin usein syystämme hän kärsi,
- Että kärsikäämme mekin kerran
- Hänen syystään”. – Taas kun kaikki näytti
- Nukkuvan, näin milloinkin mä minkä
- Ulos hiipivän ja palajavan.
- Arvasinko heidän asiansa?
- Lempi heille sanat saatti suuhun,
- Sillä velkapää mä olen totta.”
- Särjetyllä äänell’ äijä vastas:
- ”Mene, kostos huomenna sun kohtaa.”
- Tuskin aamurusko kultasiivin
- Ehti lentää lainehista metsään,
- Kun jo vanhus poikiansa kutsui.
- Jylhän-jynkkä valkohapsineen se
- Pyhävaatteiss’ istui pöydän päässä,
- Raha, isänmaansa lahja, riippui
- Sinitakin rintapieluksesta.
- ”Kuka teistä”, kolkkona hän kysyi,
- ”Seisoo tässä rikos hartioillaan?”
- ”Minä”, kaikui joka veljen suusta.
- Sulku, joka seitsentoista vuotta
- Lapsilt’ isän itkutulvat kätki,
- Särkyi nyt, ja pannen sormet ristiin
- Lausui hän: ”Oi kiitos Herran! täytin
- Lupauksen, eikä isänsydän
- Särkynytkään, lasten’ vihatessa.
- Poiat, joit’ en enää aio pitää
- Orjina, vaan lapsin’ armahina,
- Kuulkaat mitä haastaa vanha isä:
- Nuorna palvellessain likikyläss’
- Isän näin ja kuus’ sen pulskaa poikaa,
- Mutt’ ei vihamiehetkään niin julmat
- Keskenään voi olla kuin ne veljet;
- Heidän yhtyessään puhui puukko,
- Toistaan sivutessaan sinkoi kivi.
- ”Voi!” ma mietin, ”paremp’ olla ilman
- Armaan vaimon suomaa suloisuutta,
- Kuin on vuosikausin pelvoss’ elää
- Että semmoisilla pedoill’ ehkä
- Täytän maamme; tuuma toimeen pantiin.
- Puolisataa vuotta jo mun päätän’
- Painoi, vaan ei ruumiin vankkaa voimaa
- Vuodet sortaneet, ei sodan vaivat.
- Noin mä kerran sysihaudall’ istuin
- Yöllä, kun yht’äkkiä mun luonain,
- Liekin leimahtaissa, miesi lausui:
- Tässä näät sä häijyin veljein isän!
- Älä säästä suontes suurta voimaa
- Syötäväksi hautas matosille.
- Ota vaimo, siitä poiat maalle;
- Oppikoot ne hädäst’ yhteisestä,
- Mit’ ei onnest’ oppineet mun poikan’.
- Näin hän. Tuulen tulta kiihottaissa,
- Miesi katos saman tien kuin tuli.
- Hän se neuvoi, Luoja luonnistutti.
- Vannokaa nyt Herran nimeen, poiat,
- Että niinkuin tähän asti teidät
- Sulo-sopu liitti, vastakaan ei
- Mikään turva, vaara, riemu, tuska
- Toisen veljen liene, jok’ ei toisen,
- Jos vaan elon päivät teille suodaan;
- Niin ei murhe, tuimuuteni tuoma,
- Hyödytönnä haudassain mua pilkkaa.”
- Esihin nyt Tuomas astui lausuin:
- ”Suloisinpa onkin tämä vala
- Eikä totta työläs täyttääksemme.
- Miksi emme, ollessamme orjain
- Arvoss’, eikä poikain, täältä menneet,
- Muualt’ onnee etsimään ja leipää?
- Siks’ ett’ ero oisi raskas ollut.
- Toinen toistaan tahtonut ei jättää.
- Mekö maailmalle hajoisimme,
- Niinkuin teerenpoiat metsikossa,
- Joille metsästäjä murhaa miettii?
- Vaivan aikana näin arvelimme,
- Samoin teemme onnen hetkinäkin.”
- Herran nimeen vannoi veljet kaikki,
- Että niinkuin siihen asti heidät
- Liitti sulo-sopu, vastakaan ei
- Mikään turva, vaara, riemu, tuska
- Toisen veljen oisi, jok’ ei toisen,
- Jos vaan elon päivät heille suotais.
- Näin ne vannoi, mutta vanha isä
- Valan kätki riemuin sydämmeensä.
2.
[muokkaa]- Kadonnut jo oli rakas rauha,
- Poltto, surma Suomen seudut täytti,
- Miehet kaatui, naiset pakoon pyrki.
- Lintulahden, Saarijärven mailta
- Surulliset sanat saatiin Perhoon,
- Lapuan ja Kyrön tasangoilta
- Tietoj’ iloisempia ei tullut.
- Pitkän pöydän päässä tuvassansa
- Istui harmaa Haane poikinensa
- Murkinoiden, koska pakolainen
- Kahdentoista vanha poika pääsi
- Talohon ja tupaan tultuansa
- Hengästellen huusi: ”Haane isä,
- Herra varjelkoon teit’! Yöllä poltti
- Kaksikymment’ tuimaa ratsumiestä
- Peitsikästä talomme; ne lepää
- Kirkolla nyt matkallansa tänne,
- Ennen iltaa lienevät jo täällä.”
- Vihoissaanpa vanhus nousi, lausui:
- ”Herra mulle kyllä kuusi poikaa,
- Jäntevää ja hartevaa, on suonut;
- Vaan jos niit’ ois vaikka kaksitoista,
- Tokko kukaan ilomielin lähtis
- Isänmaan ja kodin eestä kuoloon?”
- Lausui näin ja seinän vaarnalt’ otti
- Tyynnä kiväärinsä ruostuneen jo.
- Ylpi-hymy suullaan Tuomas virkkoi:
- ”Vanhoillen ei sota-aseet sovi,
- Niinkuin nuorten sydämmiin ei pelko;
- Isä, nosta pyssy naulaan jälleen,
- Salli mun ja veljesteni koittaa!”
- Tuohon ukko mielellänsä suostui.
- Veljeksetpä oitis uhkamielin
- Tarkat pyssyt nahkaverhoinensa
- Heitti ollalleen ja käteen sieppas
- Karhukeihäät lyhkäiset ja vahvat.
- Näissä aseiss’ astui kaikki matkaan
- Ääneti, mutt’ aikoin mielessänsä,
- Missä ikään vainolaiset nähtäis,
- Surmaan syöstä net, tai itse kuolla.
- Tuskin puoli neljännest’ ol’ käyty
- Kaitaa kappel’kunnan tietä eespäin,
- Kun jo Tuomas veljillensä virkkoi:
- ”Veikot, menkää tietä tuonne asti,
- Kussa kaartuu lampi laakson notkoon;
- Yläpuolla nummen puiden takaa
- Vainolaista sopii odotella.
- Ennen iltaa tuo ei vielä tulle,
- Jos tien varrelt’ ensin talot polttaa.
- Sillä aikaa viivyn hetken tuolla
- Torppasessa maantien vierisessä,
- Tyttö kulta tuloain siell’ uottaa.”
- Haastoi näin ja poikkes torpan tielle.
- Veljet vitkaan astuen jo ehti
- Määräpaikkaan, missä lammen luota
- Honkanummi nousi laakson laitaan.
- Siellä viidan väijyksissä piillen,
- Pitkin tietä kaikki katselivat.
- Tuskin kauemmin kuin metsämiesi,
- Mentyänsä kevät-aamun koissa
- Teeren soitimelle, suojuksessaan
- Uottelee, kun laskee soija maahan,
- Sotahuudoin lammen rannat täyttäin,
- Vartoi veljetkään, kun vihollisten
- Tuima joukko loitompaa jo näkyi
- Ratsastavan pystypeitsinensä.
- Ennen muita huomas heidät Aatu,
- Tuomas Haanen kallis kaksoisveli,
- ”Nyt”, hän lausui, ”kohta kovat alkaa”.
- Riisukaapa pyssyt huotristaan ja,
- Kun on laakson tuolle puolen päässyt
- Vihollinen ahteen rintehelle,
- Ampukaat, kell’ luoti pyssyss’ on vaan!”
- Lausui näin, ja samass’ ehti ahteen
- Kukkulalle rajut ratsumiehet;
- Ensi-askeleella alamäkeen
- Veljein pyssyt paukkuivat, ja luodit
- Jähtyi neljään otsaan, kaksi yhteen;
- Neljä hevost’ irti juoksi, miehet
- Nolot kuuttatoista seisatteli.
- ”Ladatkaatte, veljet!” huusi Aatu
- Uhkasilmin piilost’ ilmi käyden,
- Ja kun sanat kuului, vihollisten
- Tuima joukko tuulispäänä ryntäs.
- Vikkelinpä veljeksistä tuskin
- Ehti ruudit luikkuhunsa heittää,
- Saati sitte työntää luodin perään,
- Kun jo kukkulalle päästyänsä
- Viholliset, harpattuaan maahan,
- Oiennetuin peitsin syöksi päälle:
- Mutta veljet, vahvoin käsin käyttäin
- Keihäit’, astui vastaan rohkeasti.
- Hälistenpä surman työhön käytiin,
- Väistyvää ei, voittavaa ei nähty.
- Ensin kaatui ampumasta Erkki,
- Ampujanpa kaasi Kustaan keihäs.
- Telme yltyi, pisto piston kosti,
- Kuusi vihollista kuolo korjas,
- Veljeksetkin kaikki verta vuoti.
- Vihdoin heist’ ol jäljill’ Aatu yksin.
- Hartioon ja jalkaan haavattuna,
- Ryöstetyllä miekallaan hän huiski
- Vihollista vimmassansa vielä,
- Kunnes saaden surman-piston rintaan
- Kuolemaan jo kaatui haavoitellen.
- Hänen päänsä irti leikattuna,
- Joukon päämies peitsen päähän pisti,
- Huohotellen joukkoineen sielt’ ajoi;
- Kaksikymment’ oli tullut – niistä
- Kuusi läksi, yksi haavan kanssa.
- Mutta synkän metsän polkutietä
- Saapui surmatuiden vanha isä.
- Eipä poikain mentyä viihtynyt hän
- Tuvassaan; hän läksi aseetonna
- Neuvomaan heit’ oikein ottelussa.
- Nyt hän näki ratsumiesten retken
- Kun ne loitoll’ ajoi nelistellen.
- Peitsen päässä Aatun pään hän äkkäs.
- Väristessä vanhain jäsentensä
- Ukko riensi polkutietä, kunnes
- Ehti paikkaan, missä poikain sarja
- Sorja vihollisten vieress’ uinui.
- Harmahista ripsistään hän riisti
- Kyynelen ja katsoi ylpeästi,
- Luki kuolleet, ystävät ja oudot.
- Kaikki poiat löysi, paitsi Tuomaan.
- ”Miss’ on Tuomas? onko eloss’ yksin
- Eikä täällä veljestensä luona?”
- Näin hän lausui. Torpass’ etähällä
- Istui jalo Tuomas neidon luona.
- Aivan nyt hän riisti kullan käistä
- Kätensä ja sanoi kauhistunna:
- ”Silminkö vai niskoinko nyt nähnen?
- Sinua, tyttö, silmän’ pitäis nähdä
- Ja mun niskan’ seinää mustunutta.
- Mikä aisti loihti nyt tuon ilveen,
- Veljet verissään ja surmattuina,
- Aatu veljen pääkö peitsen päässä?”
- Virkkoi näin ja luodikon ja keihään
- Koppoi kätehen ja ulos riensi.
- Pitkin tietä vuotanut ol’ verta
- Ja kun surmapaikallen hän pääsi,
- Puiden alla veljein ruumiit löysi
- Verissään ja äijän niiden luona.
- Metsää kohden käydä ei hän tohdi,
- Vaan hän seisoi mykkänä ja kuuli,
- Kuinka isä vanhus siinä äänsi:
- ”Voi mun harmaa pääni! Miss’ on Tuomas?
- Missä Tuomas? Hänkö yksin väistyi?
- Hän se armain poi’istani muinoin,
- Hänkö petti veljensä ja väistyi?
- Voipa kurjaa konnaa, kavaltajaa!
- Arkana kuin Kain hän kuljeskelkoon,
- Säikkyin haavan lehden vavahdusta,
- Pyytä säikähtäin, mi metsätieltä
- Pauhusiivin pyrähtääpi lentoon!
- Taivaan hurskas Herra, vainoo häntä,
- Niinkuin ennen rakastin ma häntä,
- Ja miss’ ikään kuollessaan hän herää,
- Isänmaa ja heimot hältä kiellä!”
- Tuomas kuuli sanat, kauhuun hyytyi,
- Eikä isää hirvinnyt hän nähdä.
- Niinkuin koira ärsytetty vainuu
- Karhun tietä korven loukeroissa,
- Läks’ hän käymään verten viittotietä
- Vaiti, mieless’ äänsi murhan nälkä.
- Kun hän kotitalon ohi kulki,
- Katosta jo tuprus tul’ ja sauhu;
- Vaan ei Tuomas nähnyt eikä kuullut,
- Silmä kiintyi liikkumatta tiehen.
- Jop’ oli päivä mennyt metsän taakse,
- Kun hän ehti kylään kansattomaan.
- Liki tietä, pellon kuhilaasta
- Poika kurkistellen, varovasti
- Viittas kädellään ja hiljaa äänsi:
- ”Älä sinne käy, sun hukka perii!
- Tuolla taloll’ lepää vainolaiset.
- Niit’ on kuusi, niill’ on pitkät peitset,
- Julmin ratsumies ja vahvin kantoi
- Peitsen päässä verist’ ihmispäätä.”
- Kiivaammin vaan Tuomas riensi eespäin.
- Vaan kun ensi tuvan oven päällä
- Aatun pään hän näki naulattuna,
- Kiljaisten hän heitti pyssyn pois ja
- Karkas sisään; ensiks kohtaavaisen
- Rintaan survas keihään ristiin asti.
- Sitte vimmoissaan hän, huolimatta
- Asehista, riehui niinkuin kotka
- Paljain kourin surmaa, turmaa tuoden,
- Tuntematta tuimimpaakaan lyömää.
- Milloin yksi, milloin toinen kohtas,
- Kurkuin raadelluin ne maahan mursi.
- Vihdoin jäljell’ ol’ vain joukon päämies.
- Tuonpa vyötäisiin nyt Tuomas tarttui,
- Mursi rikki rinnan, särki seljän,
- Jotta kahda taittuen hän kaatui;
- Sitte kaatuneelta pään hän katkas,
- Surren veljen pään myös ovelt’ otti,
- Vihdoin haavoist’ uuvuksissa, ehkä
- Keveemmällä mielin kotiin kääntyi.
- Puoliyö jo peitti maan, kun Tuomas,
- Kuivin suonin, pääsi isän majaan.
- Sauhu, tuhka tuiski sieltä silmiin;
- Pihass’ ol’ vaan lato palamatta,
- Sinne läks’ hän leposijaa saamaan.
- Oven suulle tultuaan hän seisoi,
- Kuullen isäns’ ääntelevän siellä:
- ”Keltä kuullen, tokko Tuomas petti?
- Josko, josko ei lie pettänytkään!
- Anna, Herra, hänen syytöin olla!
- Laita hänet tuomaan pedon päätä,
- Joka peitsess’ Aatun päätä kantoi,
- Jott’ ois vilpitön hän silmissäni;
- Ja sun kostos, jonka hälle huusin,
- Vieriköön mun harmaan pääni päälle
- Sitte kartanoni tuhkiltakin,
- Kaatuneiden poikain’ ruumiiltakin
- Ylistän sua, että vielä elän!”
- Tämän kuullen Tuomas astui sisään:
- ”Rauha harmajalle päälles, isä!
- Tässä minun seisoissan’ ei enää
- Hengitä sun poikais murhamiehet.”
- Lausui näin ja isän jalkain ääreen
- Vihamiehen tuiman pään hän paiskas.
- Lattialta vanhus kavahti ja
- Syliins’ sulki poikansa, – vaan tämä
- Vaipui kohta kuolijaana maahan;
- Vaipuvanpa myötä isä vaipui. –
- Haavoistansa kuoli Tuomas Haane,
- Ja sen vanha isä iloon kuoli.
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.