Runoja

Julkaistu aiemmin nimellä J. Siljo. Runoja. Porvoo 1910.

Matkalta.

1.

Eessä ranta vieras, karu,
retki takaa merten käy.
Taakse vaipui kevään taru,
päivä hämärtäy.

Taakse valtaväylät jäivät,
suvituulet viileät.
Saapui syksyn raskaat päivät,
viimat jäätävät.

Näyt aurinkoiset, ylhät
matkaan vaati kulkijan;
uhanneet ei rannat jylhät
tiellä unelman.

Yö jo yltyy - syömen saartaa
pelko; uskon ehkä vie -
Houkutellen mieleen kaartaa
tottumusten tie.

Yö jo yltyy - katse kääntyy
suuntaa valtaväylien.
- Viime vaali tee, tai nääntyy
usko sydämen!

Polta rantaan varmat laivat,
unhoon peitä mennehet:
säästät paluun häpeet, vaivat,
heikot askelet!

2.

Mitä auttaa kirous:
kaiku kallioihin kuolee
- se on siitä lohdutus.
Elon silmä outo, tyly
kohtaa katsees vaipuvan.
Sana auta ei, ei tahto,
kun jää käsihin vain vahto
haihduttua unelman.

Tie on eessä ainoa:
ylle kiron, valituksen
määrä kirkas aseta!
Juhlasointuun ilmanäärten
liitä sävel sydämes!
Kesken vuorten iki-lunta
loistaa unten valtakunta
- sinne kiinnä katsehes!

3.

Se tappio vielä ei murra:
meni liian heikot haavehes.
Sitä ei ole oikeus surra,
sen kautta sa saavutit vapautes.

Sen kautta sa löysit vasta
oman sielusi, voimasi tunnet nyt.
Taas taivalta alkamasta
sua estä ei tappiot kestetyt.

Pa'ossa.

On turha pa'on kolkko tie,
mi pois sun luotas, elo, vie.

Se raskahasti tuta saa
sun kostoas, ken noudattaa

vain suuntaa omain tähtien,
sun valtatiesi hyljäten;

ken mielehensä särkyvään
käy viime lohdun etsimään

tuolt' ihmemaasta unelmain,
vain hetken unhon tuottavain.

Sun tuomarisi ankarin
hänt' aina seuraa syytöksin:

hänt' oma sydän tuomitsee,
yö tuomar'-ilmein uhkailee.

Hänt' aina tyhjyys ympäröi,
hän turhaan rauhaa ikävöi.

Hän näkee näyt kolkoimmat
ja kuulee äänet uhkaavat,

ne mieleen oudon pelon soi,
niit' sana sitoa ei voi.

In memoriam.

1.

Ah turhaan, menneet, nousette
taas muistoon unhon alta;
ei uuteen eloon nostaa voi
teit' enään laulun valta.

Taas yöhönne siis painukaa:
viel' jälkeen sävel jääpi,
- kuin pilviin kohde auringon,
kun ilta hämärtääpi -,

jää sävel tuskan, taistelun
ja toivon, kevätmielen,
ne vielä hetkin hiljaisin
saa soimaan sydänkielen.

Viel' ehkä virsi laajempi
saa soinnut unhon yöstä:
se sato runsain, puhtahin
ois menneen päivän työstä.

2.

Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko, aavistus
jo syömess' orastaa,

niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;

täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois.

Kalkki.

Pisar pisaralta
juo sa karvas kalkki
tyynnä pohjaan asti.
Lupaus, min kerran
annoit itsellesi
- oma itses olla -
täytä ankarasti.

Kalkin katkeruuteen
älä pienintäkään
pyydä lievitystä.
Uusi voima versoo
joka pisarasta,
minkä tyynnä juot sa
kalkin sisllystä.

Autio templi.

Toin sydämeni templiin kerran
kuvan nuoren, säihkyvän;
sitä kaunein uskoin ma palvoin
kevätaikani herkimmän.

Ilo siit' oli liian pieni,
- ma vieläkin pienempään
siks' ylpeenä tyytyä tahdoin.
Ja ma kielsin lempeni tään.

Ja ma templin ääneti suljin
ja harhasin maailmaan.
Kuvan unhotin, riemusta luovuin,
- en rauhaa ma saanut vaan.

Yhä korviini templistä hiipi
suven kuolevan nyyhkytys.
- Kovin paljon se lempeni maksoi,
kovin paljon se ylpeys.

Nyt autius templissä asuu
ja raskas hiljaisuus.
Ovet suljetut kiinni pysyy.
Ne aukiko lyö suvi uus - ?

Suvi vieläkö alttarin ylle
kuvan uuden, kirkkahan tois - ?
Sävelriemuun autio templi
jo puhjeta silloin vois.

Incognito.

Sinut uneksin onnehen kalleimpaan,
min ansainnut on sydän puhtahin.
Ma aatoksissani korotin
sinut taivaan pyhien kunniaan.

Monet harmaat hetket sä ylensit,
soit voiman syömen uskohon,
kun uhkas nääntymys toivoton:
mua kirkkaudellasi kirkastit.

Niin väikkyös eelläni ainiaan
ja ohjaa katsehin tenhovin
mun tieni kautta tuskankin
yhä ylle itseni, loistoon maan.

mi siintävi takaa unelmain,
mi aavistukselle avautuu,
min ihanuutta uneksuu
sydän alla hetkien ankarain.

Excelsior.

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.
Sain auringolta käskyn ja määrän
ma kukkuloille nousta elon kirkastetun
ja käydä ohi tien monen väärän.

Sen käskynsä ainiaaksi polttanut on
laintauluun mun tahtoni kerran
kuin taikakuvin kirkkaus auringon,
yön voittajan, kuoleman herran.

Sen käskyn myös kuulla moni ystävä sai,
mut eronneeks' ma heistä näen tieni.
Moni korpisoihin kohta on sammunut kai,
monen tyydytti maan ilo pieni.

Nyt äänetön on päivä ja lohduton yö
ja Tuonen lepo autuus jo oisi,
mut ylemmäksi kutsuvi auringon työ,
kuin käskynä se veressäni soisi.

Ma tunnen: mun sitoa ja päästää voi
vain auringon ylhäinen mahti;
näyt korkeat se nähdä mun sieluni soi,
sen antama on syömeni tahti.

Kuin kaikuna valkeuden kentiltä oon
välin kuullut ma riemun ja soiton.
Muu houkutus kuin hauta jo vaietkoon,
olen lapsi sen valkeuden loiton!

Sen luokse tahdon löytää mä suorimman tien,
kuin maalihinsa kiitävä nuoli.
Jos väsyn kesken, turhaan ma tuhlannut lien
kevät-aikani, mi aavikoille kuoli.

Odotus.

Pitkä vaiva, heikko työ,
sydän rauhatonna lyö.

Milloin hetki jumalainen
saavut, kirkas, laulavainen

syntylaulut elon uuden,
pyhän, ylhän ikuisuuden?

Syvyydestä sydämen
nouse soiden, kukkien,

luo kuin kevät talven alta
sieluun uuden valon valta!

Ja konsa lähden -

Ja konsa lähden kerran
ma täältä ijäks pois
ja luokse elon Herran
jos tieni käyvä ois,
niin Hänen kuulla selon
ma tehdä tahtoisin,
mit' nähnyt mailla elon
oon kipein sydämin:

"Sun luomakuntas siellä
se harhaa yössä vaan.
Ei moni ilomiellä
voi nostaa katsettaan
Sun luomaas ihanuuteen,
ei moni luottaa voi
Sun armos avaruuteen
- se harvoin avun toi.

Miks kaipuun annoit heille,
kun voimaa suonut et?
Ken lankee, tuskan teille
miks hänet tuomitset?
Sull' eikö ilo oisi
jos valoon, onnehen
Sun kauttas nousta voisi
yön lapsi jokainen?"

Elämä.

Hetken leikki haaveen leluin,
kirjokuvin, kuherteluin
alla suven taivahan.
Riemun remu - tuskan huuma,
hädän parku raskas, kuuma
yössä syksyn surmaavan.

Melu, touhu ilmein tärkein.
- Tulee kuolo kaikki särkein.

Viel' kerran -

Viel' kerran ehkä hetki se keskiyön
sun yllättävä on, joka riistävi
pois naamion, min taakse kätkit
itsesi oman katsees eestä.

Jos silloin sielus vieraana itselles
ja outona sa tapaat, ja tyhjyyden,
mi hätäs äänehen ei vastaa,
löydät sa sijalla sydämesi;

jos rakkain ystäväs, johon luottaen
ties liitit ilopäivinä kevähän,
vain sanan köyhän lohdun tarjoo,
- hetken sen luuletko kestäväsi?

Valtateillä.

Liian helppo taisto,
voitto liian halpa.
Työttä ruostumahan jää
tahdon kirkas kalpa.

Väärän suunnan ottaa
syytöksien nuoli,
omaan poveen painu ei,
- lähint' ei koske huoli.

Vaara valtateillä
ompi ystävästä:
silmäs lumoin sokasee
itseäs näkemästä.

Aatteet.

"Aatteet jalot, ylevät"
monta julistajaa moukkaa
hellin käsin hoivaa, kantaa
pyhäin juhlapöytähän,
hurskaan sielunrauhan antaa.
Ei ne jalkaa kiveen loukkaa
tiellä karun elämän,
joita siivet kerkeät
ylle synninalhon kurjan
nostaa tieltä katseen nurjan
kärsiväisen syntisen.
Aate-kaavaan kahliten
syömen herkän vaatimukset
eessä elon kurjuuden
kiinni lyö ne tunnon ukset,
ettei horjua vaan voi
ryhti varma, jonka soi
usko, luoma isien.

Estyy katse tutkivainen
omaan sieluun painumasta:
siinä palkka parhaanlainen
unen rakkaan antavasta
hartaast' aate-kieunnasta.

Pietarille.

Seuraten käskyä Mestarin
heitä verkkosi syvemmälle.
Saalis vartovi viljavin
kätköissä ihmissydämen,
sielulle nälkää kärsivälle
kalliin ravinnon tarjoten.

Kätköistä syömen jos kohoaa
hirviö moni, min päivänvaloon
ennen sa kartoit kohottaa,
kuitenkin, itseäs alentain,
työhön ryhdy, mi voittoon jaloon
johtaa mielen nöyrtyvän vain.

Ihme ehkä täyttyä voi;
laske siis pohjamutiin asti
verkkosi, ennen mi tuskin toi
palkan vaivasi vertaisen.
Saada voisit sa runsahasti
saalihin kymmenkertaisen.

Syyslaulu.

Se taikasormus suo,
ma jolla itseni
nyt hetkeks peittää voin
eest' oman katsehen',
ja vartijani tuo,
- syysraskas aatoksen' -
mi tylyin tuomioin
ain' riemun riistäen
mua seuraa varjonain
- pois kuolkoon muistostain.

Nyt tahtiin aaltojen
lyö sydän huoleton!
Jo lentoon vapaasen
keveenä nouskohon
miel' alta varjojen!

Ei ijäks vangita
voi syksy sielua;
viel' ilo kukkaan saa,
jos saartaa syksykin,
ja voimin nuortuvin
käy kulku talven taa.

Syys-sunnuntai.

Niin outo paino mieltä ahdistaa,
se elon autiutta kammoaa.

Jo aurinkokin painuu laskuun päin,
pois poistuu elo, nuoruus kiirehtäin.

Kuin takaa valtamerten aavojen
soi sieluun viestit ilojuhlien.

On juhliin kokoontuneet jumalat
ja autuaitten saarten asujat:

Siell' soitto kaikuu, tanssi harras käy
ja uhrisauhu taivoon ylentäy.

Siell' eessä ylhän marmor'-alttarin
soi juhlivaisten kiitos korkehin.

Sä myös siell' oot, niin sydän aavistaa,
sä, jonka luo ain' aatos palajaa,

sä tuntematon, tuttu unen vain,
sä tähtikajastus mun polullain.

..

Mut' aurinko jo vaipui vetten taa.
Niin lohduttoman nä'ön elo saa.

Takaa taivaanrannan.

Takaa taivaanrannan
saapuvan näen sun,
tuoden lohdun mannan,
kauvan jo kaivatun.

Ylitse meren harmaan
tanssivi askeles,
kasvosi nään jo armaan,
kirkkaan katsehes.

Käsin jo viilein kosket
otsahan kuumeiseen,
tyyntyy hehkuvat posket,
rauha jo käy sydämeen.

Äänen räikeän kuulen
ulkoa kaikuvan.
Sointu lempeän huulen
häipyvi ilmahan.

Toteen unelma vaihtui,
- päivä harmaa on.
Näky mereen haihtui
teitä auringon.

Sumussa.

Turhaan silmä tuijottaa
illan sankkaan sumumereen,
lämpöä ei sieltä saa
vilunvärisevään vereen.

Kirkonkellot kutsuen
kaikuu sumun raskaan takaa.
- Vieras sointu kellojen,
sielt' ei lähde lohtu vakaa.

Käännä katse väsynyt
oman rintas maailmahan;
soinnut sinne kätketyt
laulaa mieles unholahan.

Marraskuu.

Taas taivaanranta viluisna rusottaa
ja hämy harmaa vesille leviää
ja saater loitot sumuun peittyy,
onnelat kevät-unelmaini.

Kuin varjot hiljaa hiipivät ihmiset,
- ne paljon näyttää hetkessä kuihtuneen.
Kuin paljaat, luiset käsivarret
tuulessa vääntyvät puitten oksat.

Käy ilme kova kasvoille Elämän
ja rypyt syvät otsahan uurtuvat,
se uniin ilottomiin vaipuu.
Sammuvi auringon viime rusko.

Ja väre kylmä sydäntä kouristaa,
kuin eessä oisi päivät jo tuomion
ja muodot uudet elo saisi,
muodot varjojen valtakunnan.

Yö.

1.

On laannut elon humu, lyö
jo kello keskiöinen.
Niin uhkaavaisna katsoo yö
ja taivas tähtivöinen.

Kuin uhkahuuto etäinen
soi ääni hiljaisuuden,
niin salaisesti saapuen
rajoilta avaruuden.

Se tuomarko jo saapunee
näin tavoin varkaan, salaa,
mi sammumahan tuomitsee
sen liekin, joka palaa

tääll' alla öisten varjojen
ja luona kuolon-nielun,
min hehku hiljaa tuhoten
luo tuhkaks' ihmissielun - ?

Niin uhkaavaisna katsoo yö
ja taivas tähtivöinen,
ja pelokkaana sydän lyö,
min kietoi kauhu öinen.

2.

Tuuli ulvoo ikkunassa,
sanat yöstä saattamassa.

"Moni kurja vaivaan hukkuu.
- Ken nyt rauhan unta nukkuu!

Liika monen tuskan-taakka.
Kuka auttaa aamuun saakka?

Kuka syönten polton lientää?"
Eespäin murheviesti rientää.

Ulvo, tuuli, talviyössä,
tyly rauha rikki lyö sä!

Ohi ikkunan.

Ohi ikkunan lumia lentää,
ne tuuli kauvas vie.
Ohi ikkunan ihmiset entää,
ei jälkeä säilytä tie.

Lumet, ihmiset illan helmaan
pian silmistä häipyy pois.
- Elon kummaan kuvitelmaan
syvin onniko kätketty ois - ?

Pakkaspäivä.

Kaukaa, päältä harmaan pilven
katsovi aurinko pakkaspäivän
kelmeä, kuumeinen,
näkevi keskeltä nietosten,
takaa hienon sumuhäivän
vastaansa apua pyytävien
käsiä kohoovan,
kuulevi kuolonhädän soivan
keskeltä jäisen maailman.

Aurinko pilveen laskeutuu.
Saapuvi äänetön talvi-ilta.
Kohta ei enään valitus
nouse kuolon-tanterilta.