Siirry sisältöön

Keltaiset kasvot

Wikiaineistosta
Keltaiset kasvot.
Salapoliisin kertomus. Suomennos Pohjalaiselle.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Tunnettu salapoliisi Sherlock Holmes oli mies, joka harvoin käveli yksinomaan jaloitellakseen. Harvalla miehellä oli suurempi lihasvoima kuin hänellä ja hänen ruumiinsa painoon katsoen oli hän paras painija mitä koskaan olen nähnyt. Mutta hän piti ruumiillisia harjoituksia itsessään ainoastaan turhina ajankuluttajina ja harjoittakin niitä ainoastaan aniharvoin muulloin kuin silloin kun jokin seikka hänen toimensa yhteydessä vaati sitä. Silloin oli hän uuttera ja väsymätön. On vallan ihmeellistä, että hän semmoisten olojen vallitessa voi pitää itsensä niin hyvissä voimissa, mutta hänellä oli aina hyvin huono ruokahalu ja hänen tapansa olivat niin yksinkertaiset, että melkeinpä olivat askeetiset. Lukuunottamatta hänen heikkouttaan silloin tällöin käyttää kokaiinia ei hänellä ollut mitään paheita ja tätäkin kiihoitusainelta käytti hän poistaakseen elämän yksitoikkoisuuden ainoastaan silloin kun löytyi vähä rikostutkintoja ja sanomalehdet olivat ikäviä.

Eräänä päivänä aikaisin keväällä hän kertakin oli antanut perään ja lähtenyt minun kanssani kävelylle Hyde Parkiin, jossa jalavien ensimmäiset viheriät taimet aikoivat näkyä ja jossa kastanjien nuput olivat juuri puhkeamaisillaan. Me kävelimme ympäri puistoa parin tunnin ajan enemmäkseen äänettöminä niinkuin kaksi ystävää, jotka tuntevat toisensa perinpohjin. Kello oli kohta viisi kun taasen olimme huoneissamme Baker Streetin varrella.

”Suokaa anteeksi,” sanoi palvelijamme avatessaan meille oven, ”täällä kävi eräs herra joka kysyi herra Holmesta.”

Holmes katsoi nuhtelevasti minuun.

”Siinä näet mitä seurauksia jälkipuolipäiväkävelyistä on. Menikö hän tiehensä täältä?”

”Kyllä hän meni.”

”Etkö käskenyt hänen astua sisään?”

”Kyllä, hän meni sisään teidän huoneeseenne.”

”Kuinka kauan hän odotti?”

”Hän odotti puolituntia. Hän näytti hyvin levottomalta ja käveli edestakasin huoneessa koko ajan kun hän oli täällä. Minä odotin oven ulkopuolella ja kuulin hänen askeleensa tuolla sisällä. Vihdoin tuli hän ulos etuhuoneeseen. ”Eikö tuo mies koskaan tule,” huusi hän. ”Kunhan vaan odotatte vähän aikaa vielä”, sanoin. ”Sitte tahdon odottaa raittiissa ilmassa”, sanoi hän, ”sillä minä tukehdun täällä. Tulen pian takasin,” Tämän sanottuaan juoksi hän ulos ja minä en voinut tehdä mitään pidättääkseni häntä.” ”No niin, teithän parastasi,” sanoi Holmes mennessämme huoneisiimme. ”Tämä oli hyvin harmillista vai miten, Watson. Nyt juuri tarvitsisin niin hyvin jotain tehtävää ja miehen kärsimättömyyteen katsoen näyttää siltä, kuin tämä tapaus olisi vakavaa laatua. Katsos, tuo piippu tuossa pöydällä ei ole sinun. Hän on sen varmaan unohtanut tänne. Hauska vanha piippu kirsikkapuusta jokseenkin pitkällä imukkeella siitä aineesta, jota tupakkakauppiaat kutsuvat meripihkaksi. Kuinkahan monta imuketta oikeasta meripihkasta Lontoossa löytynee! Löytyy ihmisiä jotka uskovat, että kun kärpänen on tämän pihkan sisässä, niin pihka on oikeata. Nykyään onkin sentähden ihka uutena teollisuushaarana asettaa väärennettyjä kärpäsiä väärennettyyn meripihkaan. – Mies on arvatenkin ollut hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, koska on voinut unohtaa piippunsa, jota hän nähtävästi pitää kallisarvoisena.”

”Kuinka voit tietää, että hän pitää sitä kallisarvoisena?”

”Niin näetkös, minä luulen, että tämä piippu on alkuaan maksanut noin kymmenen markkaa. Mutta niinkuin näet, on sitä jo kaksi kertaa laitettu, kerta puuvartta ja kerta tuota niin kutsuttua meripihkaimuketta. Nämä paikkaukset ovat, kuten näet, tehdyt hopeavanteilla, jotka varmaan ovat maksaneet piipun alkuperäistä arvoa enemmän. Henkilö, joka ennen laittauttaa vanhan piipun, kun ostaa samoilla rahoilla uuden, pitää ensimainittua hyvin suuressa arvossa.”

”Näetkö vielä jotain muuta,” kysyin kun Holmes yhä edelleenkin käänteli piippua kädessään ja katseli sitä miettiväisellä tavallaan.

Hän piteli piippua ilmassa ia naputteli sitä pitkällä kapealla etusormellaan, ihan kuin professori, joka pitää luentoa jonkun omituisen eläimen luusta.

”Piiput voivat toisinaan olla hyvin mieltä kiinnittäviä. Ei millään esineellä ole niin paljon yksilöllisyyttä, paitsi ehkä taskukelloilla ja kengänpauloilla. Ne ominaisuudet, jotka näkyvät tässä piipussa, eivät kumminkaan ole erittäin huomattavia, eivätkä tärkeitäkään. Omistaja on nähtävästi vahva vasenkätinen mies, varustettu erinomaisilla hampailla: hänellä on huolimattomat tavat ja hän on henkilö, joka ei tarvitse ajatella menojaan.”

Holmes kertoi nämät selityksensä jotensakin huolimattomalla tavalla, mutta minä huomasin hänen kiinnittävän katseensa minuun, nähdäkseen tarkkasinko hänen ajatusjuoksuaan.

”Sinä otaksut, että henkilö, joka polttelee kymmenen markkaa maksavalla piipulla, täytyy olla hyvissä varoissa?” sanoin.

”Tämä tupakkasekoitus maksaa 1 markka 75 penniä 30:ltä grammalta”, sanoi Holmes, kaataessaan vähän siitä kämmenelleen. ”Koska puolella tästä hinnasta voi saada erinomaisen hyvää tupakkaa, niin on selvää, että piipun omistaja ei tarvitse ajatella menojaan.”

”Entäs nuo toiset seikat sitten.”

”Hänellä on tapana sytyttää piippunsa lampuista ja kaasuliesistä. Voit itse nähdä että piipun pesän toinen sivu on kärventynyt. Selväähän on ettei sellaista ole voitu tehdä tulitikuilla. Minkätähden joku pitäisi tulitikkuja niin, että hän polttaisi piippunsa kyljen! Mutta jos lumpusta sytyttää, niin tätä ei voi tehdä ilman että piipun pesä kärventyy. Piippu on palanut ainoastaan oikealta puolelta, josta taas tulen siihen johtopäätökseen, että omistaja on vasenkätinen. Pidä piippuasi lampun yli, niin huomaat kuinka luonnollista se on. että sinä joka olet oikeakätinen pidät piipun vasenta puolta lamppuun päin. Mahdollisesti voisit joku kerta kääntää toisenkin puolen, mutta tämä ei kuitenkaan koskaan tulisi tavaksi. Tätä piippua taas on aina pidetty oikea puoli lamppuun päin. Tässä näet myöskin että hän on purrut reikiä meripihkaan. Ainoastaan vahva mies, hyvillä hampailla on voinut tämän tehdä. Mutta ell’en erehdy, kuulen hänen tulevan portaissa ja me saamme sentähden hauskempaa tutkittavaa kuin hänen piippunsa.”

Silmänräpäys myöhemmin avautui ovi ja sisään astui isokasvuinen nuori mies. Hän oli huolellisesti mutta yksinkertaisesti puettu tummanharmaaseen vaatetukseen ja hän piti kädessään ruskeaa, pehmeää huopahattua. Minä olisin luullut häntä noin kolmenkymmenen vuotiaaksi, mutta todellisuudessa hän oli vähän vanhempi.

”Pyydän anteeksi”, sanoi hän hämmentyneesti, ”minun olisi varmaan pitänyt noputtaa ovelle. Niin tietysti minun olisi pitänyt noputtaa. Mutta minun mieleni on hieman kuohuksissa, niin että teidän täytyy suoda minulle anteeksi.” Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin mies, joka on puolittain so’aistu ja hän pikemminkin lankesi kuin istui tuolille.

”Näen että ette ole nukkunut pariin yöhön,” sanoi Holmes ystävällisesti. ”Se rasittaa ihmisen hermoja paljon pahemmin, kuin sekä työ, että huvit. Miten voin olla teille avuksi?”

”Olen tullut pyytämään teiltä neuvoa. En tiedä mitä minun pitää tehdä ja koko minun elämäni näkyy menneen rikki.”

”Pyydättekö neuvoani yksityisenä salapoliisina?”

”En yksinomaan sitä. Tahdoisin kuulla teidän mielipiteenne semmoisena miehenä, jolla on arvostelukykyä ja mailman kokemusta. Minä tahdon tietää mitä minun pitää tehdä tästä lähin ja toivon sydämestäni että te voitte sen sanoa minulle.”

Hän puhui katkonaisesti ja minusta näytti siltä kuin se olisi vaivannut häntä, että hänen piti ollenkaan puhua ja hänen täytyikin ponnistaa tahtoaan voidakseen sitä tehdä.

”Tämä on hyvin arkaluontoinen kysymys”, jatkoi hän. ”Se on hyvin ikävää että on pakoitettu puhumaan perheasioitaan vieraille ihmisille. Tuntuu niin kiusalliselta, että minun kahden miehen kanssa, joita en koskaan ole nähnyt, täytyy puhua oman vaimoni käytöksestä. Ompa kamalaa, kun joutuu tämmöiseen pulaan, mutta minä olen niin neuvoton ja minun täytyy jollekulle uskoa huoleni.”

”Hyvä herra Grant Munro –” alkoi Holmes.

Vieras hypähti pystyyn tuoliltaan. ”Kuinka”, huudahti hän, ”te tunnette minun nimeni?”

”Jos tahdotte pysyä tuntematonna”, sanoi Holmes nauraen, ”niin ette saa kirjoittaa nimeänne hattunne vuoriin, tahi ainakin teidän täytyy kääntää hatunpohja sitä henkilöä kohtaan, jonka kanssa puhutte. Aijoin vaan sanoa, että ystäväni tri Watson ja minä olemme saaneet kuulla monta ihmeellistä salaisuutta tässä huoneessa ja on meillä ollut onni saattaa rauhaa moneen rauhattomaan mieleen. Toivon että niin tapahtuu teillekin. Koska varmaankin kiireellisyys on tarpeen vaatima, niin pyydän teitä meille kertomaan ne tosiasiat teidän historiassanne, joita tahdotte antaa meille tiedoksi.”

Vieras pyyhkäisi taas kädellään otsaansa, niinkuin hän olisi pitänyt asemaansa hyvin tuskallisena. Hänen ulkonäöstään ja koko esiintymislavastaan voin huomata, että hiin oli vetäytyvä henkilö, suurella itsensä-hillitsemisky’yilä ja että hänellä oli ylpeä luonto, joka mieluummin peittää haavansa kuin ilmoittaa ne toiselle. Yht’äkkiä hän teki äkkinäisen liikkeen kädellään, ikäänkuin siten poistaakseen erillään pysyväisyytensä ja alkoi.

„Tosiseikat ovat seuraavat, herra Holmes. Olen ollut naimisissa kolme vuotta. Vaimoni ja minä olemme koko tällä ajalla rakastaneet toisiamme sydämestämme ja olleet niin onnelliset, kuin ihmiset voivat olla. Meidän välillämme ei ole ollut ainoatakaan eripuraisuutta, ei ajatuksissa, ei sanoissa eikä töissä. Mutta sitten maanantain, on meidän välillemme ikäänkuin muuri kohonnut ja minä aavistan, että hänen elämässään on jotain, josta minä tiedän yhtä vähän, kuin jos hän olisi nainen, jonka ohi kadulla kuljen. Me olemme toisistamme eroitetut ja minä tahtoisin tietää syyn siihen.

Yhden asian tahdon painaa mieleenne ennenkuin jatkan. Effie rakastaa minua. Älkää erehtykö siinä kohdassa. Hän rakastaa minua koko sydämestään ja hän ei ole koskaan rakastanut minua enemmän, kuin juuri nyt. Minä tiedän ja tunnen sen. En tahdo enempää puhua tästä asiasta. Mies tuntee kyllä jos joku nainen rakastaa häntä tai ei. Se on tämä salaisuus, joka on meidän välillämme ja välimme ei koskaan tule semmoiseksi kuin se on ollut, ellei tämä salaisuus tule selvitetyksi.”

”Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle ainoastaan tosiseikat, hra Munro,” sanoi Holmes hieman kärsimättömästi.

«Kerron teille nyt sen minkä tiedän Effien elämästä. Kun hänet ensi kerran näin, oli hän leski, mutta hyvin, nuori, ainoastaan kahdenkymmenen viiden vuotias. Hänen nimensä oli rouva Hebron. Hän matkusti aivan nuorena tyttönä Amerikkaan, jossa hän asui Atlantan kaupungissa ja meni siellä naimisiin erään herra Hebronin kanssa, joka oli hyvissä varoissa oleva lakimies. Heillä oli yksi lapsi, mutta keltarutto tuli kaupunkiin ja tappoi sekä miehen, että lapsen. Minä olen nähnyt miehen kuolemanatestin. Nämä surut vaikuttivat sen, että Amerikka tuntui hänestä vastenmieliseltä, sentähden palasi hän Englantiin ja asettui asumaan erään tädin luo Pinneriin, Middlesexissä. Ehkä minun vielä tulee mainita, että hän miehensä kuoltua jäi hyviin varoihin ja että hänellä oli noin sadanviidenkymmenen tuhannen markan suuruinen omaisuus, joka oli niin hyvin talletettu, että se antoi 7 prosenttia korkoa. Hän oli asunut kuusi kuukautta Pinner’issä, kun tutustuin häneen. Rakastuimme toisiimme ja menimme naimisiin muutama viikko sen jälkeen.

Minä olen humalanviljelijä ja koska minulla on noin 15,000–20,000 markan vuotuiset tulot, niin olimme me hyvissä varoissa, että voimme vuokrata pienen, hauskan huvilan Norburyssä 2,000: markasta vuodessa. Meidän talomme on hyvin maalaisen näköinen siihen nähden, että paikka on niin lähellä Lontoota. Vähän pitemmällä, saman tien varrella, on kaksi muuta rakennusta ja yksi ravintola; hyvin pieni rakennus on vielä toisella puolen sitä niittyä, joka on kotimme edustalla. Paitsi näitä mainitsemiani, ei löydy muita rakennuksia muualla, kun ihan lähellä asemaa. Toimieni tähden täytyi minun silloin tällöin matkustaa kaupunkiin, mutta kesäisin, kun minulla on vähemmän tehtävää, olimme pienessä maalaisessa kodissamme niin onnellisia kun vaan konsanaan voimme toivoa. Niinkuin jo sanoin, ei meidän välillämme ole koskaan ollut minkään ikävyyden varjoakaan, ennenkuin tämä kirottu juttu alkoi.

Minun täytyy vielä kertoa teille yhden seikan ennenkuin menen eteenpäin. Kun me menimme naimisiin, antoi vaimoni minulle täyden käyttövallan omaisuutensa yli. Tämä oli aivan vasten minun tahtoani, sillä minä tajusin kuinka vaarallista tämä voisi olla jos jotain tapahtuisi minun liikkeelleni. Mutta koska hän välttämättömästi niin tahtoi, niin annoin minä perään. Noin kuusi viikkoa sitten, tuli hän luokseni eräänä päivänä ja sanoi:

”Jack, kun sinä otit minun rahani sanoit sinä, että jos joskus tarvitsisin rahoja niin saisin vaan pyytää sinulta.”

”Aivan niin,” vastasin. ”Ovathan ne tykkänään sinun.”

”Tarvitsisin 3,000 markkaa.”

Hämmästyin vähän, kun kuulin summan suuruuden, sillä minä otaksuin, että hiin tahtoi uuden puvun, tai jotain muuta semmoista.

”Mitä taivaan nimessä teet niin paljolla rahalla?”

”Oh”, sanoi hän leikillisesti, ”sanoithan että sinä olisit minun pankkiirini ja kuten tiedät, niin he eivät koskaan tee mitään kysymyksiä.”

”Jos sinä todella niin tahdot, niin tietysti sinä saat rahat,” sanoin.

”Kyllä, minä tahdon niin.”

”Ja sinä et tahdo sanoa mihin niitä tarvitset?”

”Ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta ei nyt Jack.”

Minä sain tyytyä tähän, vaikka se olikin ensimäinen kerta, kun joku salaisuus oli välillämme. Annoin hänelle pankkiosotuksen, enkä sen enempää ajatellut koko asiaa. Mahdollisesti ei koko asialla ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa mutta kuitenkin oli mielestäni parasta mainita siitä teille.

Niinkuin äsken sanoin teille, löytyy pienempi rakennus aivan läheltä meidän rakennustamme. Rakennuksien välillä on ainoastaan niitty: mutta päästäkseen tuohon pienempään rakennukseen, täytyy ensin kulkea vähän matkaa maantietä ja sitten kääntyä pienelle metsätielle.

Tuolla puolen rakennuksen, löytyy pieni lehtikuusi lehto, johon minä usein menin kävelyilläni sillä minä pidän paljon näistä puista. Tuo pieni rakennus on seisonut asumattomana, joka on suuri vahinko, sillä se on pieni sievä kaksinkertainen rakennus kaprifooliumein ympäröimällä, vanhanaikaisella, ylirakennetulla portilla. Olen monta kertaa seisonut ja ajatellut kuinka pieni sievä koti se olisi.

No niin, kun minä maanantai-iltana kävelin metsätietä pitkin, kohtasin tyhjän muuttovaunun, joka tuli tuosta asumattomasta rakennuksesta päin ja minä näin kasan mattoja ja muita tavaroita ruohokentällä rakennuksen edustalla. Selvää oli, että se oli vuokrattu. Menin hitaasti ohi niinkuin kävelyllä oleva konsanaan ja katselin rakennusta tarkoin mielessäni kysyen minkälaista väkeä olimme naapureiksi saaneet. Yht äkkiä näin eräät kasvot yhdessä ikkunassa yläkerrassa, jotka katselivat minua.

En tiedä herra Holmes, mitä näissä kasvoissa oli, mutta katsellessani niitä, tunsin vilun väreitä selässäni. Olin liian kaukana rakennuksesta, voidakseni eroittaa kasvonpiirteitä, mutta niissä oli jotain luonnotonta, jotain kammottavaa. Tämä mielikuvite oli niin elävä, että äkkiä menin lähemmäksi paremmin nähdäkseni sitä henkilöä, joka minua katseli. Mutta samassa katosivat kasvot niin äkkiä, kuin jos joku huoneessa oleva olisi temmannut niiden omistajan ikkunasta. Muutaman silmänräpäyksen seisoin ja ajattelin asiaa ja koetin selvitellä havainnoitani. Minun oli mahdoton päättää, olivatko kasvot miehen tai naisen, sillä etäisyys oli niin suuri. Mutta väri näissä kasvoissa teki varsinkin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ne olivat aivan vahankeltaiset ja niin jäykän ja liikkumattoman näköiset, että niiden muisteleminenkin tuntuu kammottavalta. Tämä teki minuun niin epämiellyttävän vaikutuksen, että päätin ottaa tarkempaa tietoa siitä, mitä väkeä minun uudet naapurini olivat. Menin sentähden lähemmäksi ja naputin ovelle, jonka heti avasi suurikasvuinen, jykevä nainen jolla oli tyly ja epämiellyttävä ääni.

”Mitä herra tahtoo?” kysyi hän skottilaisella murteella.

”Minä olen teidän naapurinne tuosta talosta,” sanoin minä sormellani osoittaessani kotiani, ”ja koska näen, että te vasta olette tänne muuttaneet, niin tulin kysymään enkö voisi olla teille joksikin avuksi –.”

”Hyvä on, kyllä annamme teidän tietää, koska teitä tarvitsemme,” sanoi hän ja sulki oven ihan minun nenäni edessä. Suuttuneena tällaisesta epäystävällisestä kohtelusta käännyin poispäin ja lähdin kotiin. Koko illan ajattelin sitten noita omituisia kasvoja, jotka näin ikkunassa ja naisen tylyä käytöstä, vaikka kuinkakin olisin koettanut ajatella aivan toisia asioita. Päätin olla mitään kertomatta vaimolleni, sillä hän on jokseenkin hermostunut ja minä tahdoin säästää häntä saamasta samaa epämiellyttävää vaikutelmaa kuin minä. Sen tähden sanoinkin vaan, ennenkun nakuin, että tuo pieni talo nyt oli asuttu. Hän ei vastannut mitään tähän ilmoitukseen.

Tavallisesti nukun hyvin raskaasti ja perheessäni onkin aina sanottu, että ei mikään voi saada minua hereille. Mutta tänä yönä nukuin huonommin kuin tavallisesti: jos tämä oli seurauksena seikkailustani tai ei, sitä en voi sanoa. Puolinukkuvana huomasin, että jotain tavatonta oli tekeillä läheisyydessäni. Kun tulin täyteen tajuntaan näin että vaimoni oli pukenut päälleen ja oli juuri panemaisillaan hattua ja takkia ylleen. Avasin suuni lausuakseni ihmettelyäni tästä merkillisestä teosta, kun katseeni äkkiä lankesi vaimoni kasvoille, joissa tulen valossa näin jotakin, joka sai minut vaikenemaan. Hänen kasvoillaan oli semmoinen ilme, jota en ollut niissä koskaan ennen nähnyt enkä luullut niihin semmoista voivan tullakaan. Hän oli kuolon kalpea ja hengitti hyvin pikaisesti, silloin tällöin heittäessään aran katseen sänkyyn päin, nähdäkseen oliko hän minua häirinnyt. Sitten hiipi hän, siinä luulossa että minä nukuin, hiljaa ulos huoneesta ja vähän ajan kuluttua kuulin, että portti avattiin ja taas suljettiin. Nousin sängyssä istualleni ja naputtelin sormillani sängyn laitaa vasten, vakuuttaakseni itseäni siitä, että todellakin olin hereilläni. Sitten otin taskukelloni, jota aina pidän päänalukseni alla ja huomasin, että kello oli kolme. Mitä taivaan nimessä vaimollani oli tekemistä maantiellä tähän aikaan aamusta? Ihmettelyn valtaamana istuin täten noin kaksikymmentä minuuttia tuumien asiaa ja koettaen saada jonkinlaista selitystä sille. Kuta enemmän mietin, sitä selittämättömämmältä ja kummallisemmalta asia minusta tuntui. Mietin edelleenkin asiaa, kun taas kuulin että portti suljettiin ja vaimoni askeleet portaissa.

”Missä ihmessä olet ollut Effie?” kysyin, kun hän astui sisään.

Hän parkasi hiukan ja hypähti pelästyneenä, kun puhuttelin häntä ja tämä huuto on saattanut minulle enemmän huolia kun mikään muu, sillä se kuului niin sanomattoman syylliseltä. Minun vaimoni on aina ollut vapaa ja suora luonteeltaan, sentähden tuntui minusta niin pahalta, nähdä hänen hiipivän omaan huoneeseensa ja pelästyvän kun hänen oma miehensä häntä puhutteli.

”Oletko hereilläsi Jack,” huudahti hän hermostuneesti nauraen. ”Olen aina luullut että ei mikään saisi sinua hereille.”

”Missä olet ollut?” kysyin vakavasti.

”Minä en ollenkaan ihmettele sitä, että olet hämmästynyt,” sanoi hän ja minä näin, että hänen sormensa vapisivat, kun hän avasi päällystakkiaan. ”En voi muistaa, että ennen elämässäni olisin tämmöistä tehnyt. Asia on niin, että olin aivan tukehtumaisillani ja halusin saada vähän raitista ilmaa. Olisin varmaan pyörtynyt, ellen olisi mennyt ulos. Seisoin oven ulkopuolella muutaman minuutin ja tunnen nyt voivani paremmin.”

Koko aikana kun hän puhui tätä minulle, ei hän kertaakaan katsonut minuun ja hänen äänensä ei ollut, kaltaisensa. Näin selvään että hän ei puhunut totta. En vastannut mitään, vaan käännyin pahoilla mielin seinään päin, ja mieleni täyttivät tuhannet ikävät epäluulot ja epäilykset. Mitä vaimoni salasi minulta? Missä oli hän ollut öisellä matkallaan? Tunsin, että en saisi rauhaa ennenkuin pääsisin tästä selville, mutta en tahtonut kysyä häneltä uudestaan, koska hän oli valehdellut minulle. Heittelin itseäni edestakaisin koko yön, voimatta nukkua ja keitin kokoon toisen teoriian toista uskomattomamman.

Oikeastaan minun olisi pitänyt matkustaa Cityyn seuraavana päivänä, mutta olin liian kiihoittunut, voidakseni ajatella kauppa-asioita. Minun vaimoni näytti olevan yhtä kiihoittunut kuin minäkin, ja minä huomasin niistä aroista silmäyksistä, joita hän minuun heitti, että hän ymmärsi minun epäilevän häntä, eikä tiennyt mitä hänen piti tehdä. Tuskin sanaa vaihdoimme aamiaisella ja minä lähdin kohta sen jälkeen ulos tuumiakseni asiaa raittiissa aamuilmassa.

Kävelin Kristallipalatsiin päin ja vietin yhden tunnin kävelemällä palatsin ympärillä olevissa kauniissa puistikoissa ja kello yksi olin taas Norburyssä. Sattumalta tulin menneeksi tuon pienen rakennuksen ohi, sentähden pysähdyin silmänräpäykseksi ja katselin ikkunoihin nähdäkseni edes vilaukselta noita kummallisia kasvoja, jotka edellisenä päivänä olivat huomioni herättäneet. Ajatelkaa hämmästystäni, herra Holmes, kun ovi samassa avautui ja vaimoni astui siitä ulos.

Otin aivan mykkänä hämmästyksestä, mutta minun tunteeni eivät voineet olla rajummat kuin ne, jotka kuvastuivat vaimoni kasvoissa. Näytti siltä, kun hän ensin olisi toivonut pääsevänsä huomaamatta takaisin sisään, mutta kun hän huomasi, kuinka turhia kaikki kokeet tähän suuntaan olivat, tuli hän minua kohden kalpein kasvoin ja pelästynein silmin, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana hymylle hänen huulillaan.

”Jack”, sanoi hän ”olen juuri ollut tuolla sisällä katsomassa, enkö voisi olla joksikin avuksi uusille naapureillemme. Miksi katselet minua tuolla tavalla? Ethän vaan liene suutuksissasi minulle?”

”Vai niin,” sanoin minä. ”Täälläkö sinä siis kävit viime yönä?”

”Mitä tarkoitat?” kysyi hän.

”Sinä kävit täällä. Olen ihan varma siitä että kävit täällä. Mitä väkeä nämä ovat, koska sinun täytyy käydä heidän luonaan siihen aikaan yöstä?”

”En ole ollut täällä ennen.”

”Kuinka voit seisoa ja sanoa minulle semmoista, jonka tiedät olevan valhetta. Äänesikin väräjää kun sitä sanot. Olenko koskaan salannut mitään sinulta? Minä menen heti rakennukseen ja otan selvän siitä, mistä tässä on kysymys.”

”Ei, ei. Jumalan tähden Jack, älä tee sitä,” huusi hän kauhistuneena. Minä menin lähemmäksi rakennusta, mutta, kun seisoin ovella, tarttui hän minua käsivarteen ja veti minut väkisin sieltä pois.

”Minä pyydän sinua Jack, älä tee sitä,” huusi hän. ”Minä vannon sinulle että tulevaisuudessa kerron sinulle kaikki mutta jos nyt menet sisälle saatat minulle vaan kurjuutta.” Kun koetin vapautua hänestä riippui hän kiinni minussa epätoivon voimalla.

”Luota minuun Jack,” huudahti hän. ”Luota minuun ainoastaan tämä kerta. Sinä et koskaan tule katumaan sitä. Sinä tiedät, että en koskaan salaa sinulta mitään, ellei se olisi sinun tähtesi. Koko tuleva onnemme on vaarassa. Jos nyt tulet kanssani kotiin, tulee kaikki taas hyväksi, mutta jos nyt väkisin menet sisään tähän rakennukseen, on kaikki oleva lopussa meidän välillämme.”

Koko hänen olennossaan oli semmoista vakavuutta ja toivottomuutta, että minä epäröivänä jäin seisomaan portille.

”Minä luotan sinuun yhdellä ehdolla,” sanoin lopulta. ”Ja se on, että tämän salaamisen nyt täytyy loppua. Saat pitää salaisuutesi, jos tahdot, se on omassa vallassasi, mutta sinun täytyy luvata minulle, että et tee useampia yöllisiä käyntejä, etkä mitään muutakaan, jota sinun täytyy salata minulta. Tahdon unohtaa sen mitä nyt on tapahtunut, jos lupaat minulle, ettei tulevaisuudessa enää tämmöistä tapahdu.”

”Olin vakuutettu siitä, että sinä luottaisit minuun,” sanoi vaimoni helpoituksen huokauksella. ”Minä tahdon tehdä ihan niinkuin tahdot. Tule, tule nyt kotiin minun kanssani.” Hän yhä vieläkin piti minun käsivarrestani kiini ja veti minua poispäin rakennuksesta. Kun katsahdin taakseni, näin taas nuo keltaiset kasvot, jotka katselivat meitä ikkunasta yläkerrassa. Mitä yhteyttä voi löytyä vaimoni ja tuon olennon välillä? Tai kuinka voi tuo jykevä nainen olla minkäänlaisessa tekemisessä vainioni kanssa? Tätä arvoitusta oli hyvin vaikea selittää ja minä tiesin, että en koskaan saisi rauhaa, ennenkuin saisin siihen vastauksen.

Kaksi päivää pysyttelin kotosalla ja vaimoni näkyi uskollisesti pitävän lupauksensa, sillä minun tietääkseni, ei hän ollut ulkona silmänräpäystäkään. Minulla on kuitenkin selvät todistukset siitä, että kolmantena päivänä ei hänen juhlallinen lupauksensa voinut irroittaa häntä siitä vaikuttimesta, joka häntä veti miehestään ja velvollisuuksistaan.

Matkustin Lontooseen aamulla, mutta palasin kotiin sillä junalla joka lähtee 2.40 enkä sillä joka lähtee 3,36, jolla tavallisesti tulin kotiin. Kun minä astuin sisään, tuli palvelustyttö minua vastaan pelästynein kasvoin.

”Missä rouva on?” kysyin. ”Luulen että hän on mennyt kävelemään,” vastasi hän.

Minä aloin heti epäillä jotain. Syöksyin yläkertaan saadakseni varmuuden siitä, että häntä ei ollut rakennuksessa. Sattumalta tulin katsoneeksi ulos eräästä ikkunasta ja näin silloin saman palvelustytön, jota vasta olin puhutellut, juoksevan niityn poikki tuota pientä rakennusta kohden. Älysin heti kuinka asiat olivat. Minun vaimoni oli mennyt sinne ja käskenyt palvelustytön tulla hänelle ilmoittamaan, jos minä tulin takaisin. Vihan täyttämänä syöksyin tuota salaperäistä rakennusta kohden, lujasti päättäen ottaa selvän asiasta. Näin vaimoni ja palvelustytön kiiruhtavan takaisin metsätietä pitkin, mutta minä en huolinut välittää heistä. Salaisuus löytyi tuossa pienessä rakennuksessa ja koska se heitti varjoa elämääni, päätin tehdä lopun tästä salaisuudesta. Sentähden en naputtanut ensin ovelle, vaan ryntäsin suoraa päätä porstuaan. Kaikki oli hiljaista alakerrassa. Kyökissä kiehui vesikattila liedellä ja iso kissa makasi kipertyneenä eräässä korissa, mutta naisesta, jonka olin nähnyt ensi päivänä, en nähnyt jälkeäkään. Juoksin arkihuoneeseen, mutta tämä oli yhtä tyhjä. Ryntäsin ylös portaita, taas löytääkseni kaksi yhtä tyhjää ja ylönannettua huonetta. Koko rakennuksessa ei ollut nähtävästi ketään. Huonekalut ja taulut olivat yksinkertaiset ja jokapäiväiset paitsi yhdessä huoneessa yläkerrassa, siinä samassa, jonka ikkunassa olin nähnyt nuo kummalliset kasvot. Tämä huone oli mukavasti ja komeasti sisustettu ja minun epäluuloni vahvistuivat, kun pöydällä näin valokuvan vaimostani, jonka hän minun pyynnöstäni oli ottanut kolme kuukautta sitten.

Viivyin siksi kun olin tullut vakuutetuksi siitä, että rakennus todellakin oli tyhjä. Sitten jätin sen, semmoisen painon painaessa sydäntäni, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Vaimoni tuli minua vastaan ovessa kun tulin kotiin, mutta minä olin liian loukkaantunut ja suuttunut voidakseni puhutella häntä, vaan riensin hänen ohitsensa työhuoneeseeni. Vaimoni seurasi minua ennenkuin ehdin sulkea oven.

”Olen pahoillani siitä, sanoi hän, että olen rikkonut sinulle antamani lupauksen, mutta jos sinä tuntisit kaikki asianhaarat, niin olen varma, että antaisit minulle anteeksi.”

”Kerro siis minulle kaikki”, sanoin minä.

”En voi Jack, minä en voi!” huudahti hän.

”En voi enää luottaa sinuun, ennenkuin sanot minulle kuka asuu tuossa pienessä rakennuksessa ja kuka se on, jolle olet antanut valokuvasi,” sanoin, ja syöksyin ulos huoneesta. Tämä tapahtui eilen, herra Holmes; en ole senjälkeen nähnyt vaimoani ja tämä on kaikki, mitä tiedän tästä omituisesta asiasta. Tämä on ensimäinen varjo, joka on langennut meidän välillemme ja tämä on saattanut mieleni niin kuohuksiin, että en tiedä mitä minun pitää tehdä. Tänä aamuna pälkähti päähäni, että te olisitte sopivin henkilö, jonka puoleen voisin kääntyä saadakseni neuvoa. Kiiruhdin sentähden teidän luoksenne ja lasken nyt kohtaloni täten teidän käsiinne. Jos en ole selittänyt kaikkea teille, niin olkaa niin hyvä ja kyselkää minulta. Mutta sanokaa ensiksikin, jos voitte, mitä minun tulee tehdä, sillä tätä epävarmuutta en voi kauempaa kestää.”

Holmes ja minä kuuntelimme jännityksellä tätä kertomusta, mikä kerrottiin tuolla katkonaisella tavalla, joka on ominaista kaikille kiihottuneille henkilöille. Ystäväni istui vähän aikaa hiljaa leuka käden varassa.

”Sanokaa minulle”, sanoi hän lopulta, ”voitteko valalla vahvisvistaa että kasvot, jotka näitte ikkunassa olivat miehen?”

”Olin joka kerta jonkun matkan päässä rakennuksesta, niin että minulle on ihan mahdoton sanoa, olivatko kasvot miehen tai naisen.”

”Kasvot tekivät teihin epämiellyttävän vaikutuksen?”

”Niillä näytti olevan niin luonnoton väri ja kasvonpiirteet näyttivät niin jäykiltä ja liikkumattomilta. Kun minä menin lähemmäksi, katosivat ne aivan yhtäkkiä.”

”Koska vaimonne pyysi teiltä nuo 3,000 markkaa?”

”Noin kaksi kuukautta sitten.”

”Oletteko koskaan nähnyt valokuvaa hänen ensimäisestä miehestään?”

”En, sillä suuri tulipalo raivosi Atlantassa heti hänen kuolemansa jälkeen, ja kaikki vaimoni paperit paloivat siinä.”

”Mutta kumminkin on vaimollanne miehensä kuoleman atesti. Sanoittehan nähneenne sen?”

”Kyllä. Vaimoni hankki itselleen uuden jäljennöksen palon jälkeen.”

”Oletteko koskaan tavannut ketään, joka olisi tuntenut häntä Amerikassa?”

”En koskaan.”

”Eikö hän koskaan ole maininnut haluavansa mennä katsomaan ystäviään siellä?”

”Ei.”

”Onko hän saanut kirjeitä sieltä?”

”Ei minun tietääkseni.”

,,Kiitos. Tahtoisin kernaasti vähän miettiä tätä asiaa. Jos tuo pieni rakennus ainaiseksi on ylenannettu, saanemme varmaan muutamia vaikeuksia ratkaistaviksi, mutta jostaas, niin kuin pikemminkin uskon, rakennuksen asukkaat saivat vihiä teidän tulostanne ja jättivät sen ennenkuin te ehditte saapua, niin ovat he ehkä taas tulleet takasin ja sitten kyllä pian selitämme salaisuuden. Neuvoisin teitä sentähden palaamaan takaisin Norburyyn ja pitämään silmällä ikkunaa. Jos teillä on syytä uskoa, että rakennus on taas asuttu niin älkää tunkeutuko sinne, vaan sähköittäkää minulle, ja tohtori Watson ja minä saavumme teidän luoksenne tunti sen jälkeen kun sähkösanoma on saapunut. Sitten kyllä pian saamme salaisuuden selville.”

”Mutta jos rakennus on tyhjä?”

”Siinä tapauksessa tulen teidän luoksenne huomenna lähemmin keskustelemaan siitä mitä on tehtävä. Niin, hyvästi nyt, ja ennen kaikkea, älkää olko levoton ennenkuin teillä siihen on todellisia syitä.”

”Pelkään että tämä näyttää mustalta Watson,” sanoi Holmes sitten kun herra Grant Munro oli mennyt. ”Minkä vaikutuksen asia sinuun teki?”

”Se tuntui epämiellyttävältä.”

”Minä erehtyisin suuresti ellei tämä olisi rahankiskomisyritys.”

”Mutta kuka olisi kiskoja?”

”Se on varmaan tuo olento, joka asuu tuossa mukavassa huoneessa yläkerrassa ja jolla on rouva Munron valokuva pöydällään. Tiedätkös mitä, noissa liikkumattomissa keltaisissa kasvoissa ikkunassa on niin paljon puoleensavetävää, että en mistään hinnasta tahtoisi jättää tätä tutkimusta tekemättä.”

”Onko sinulla joku teoriia valmiina?”

”On väliaikainen ja minä hämmästyisin hyvinkin, ell’ei se näyttäytyisi oikeaksi. Tuon naisen ensimäinen mies asuu tuossa pienessä rakennuksessa.”

”Mistä syystä uskot sitä?”

”Millä muulla tavalla tahtoisit selittää sen että hän niin kovasti pelkäsi että miehensä menisi rakennukseen? Niille tosiseikoille jotka olen saanut kuulla annan seuraavan merkityksen. Tämä nainen meni ensi kerran naimisiin Amerikassa. Sittemmin hän huomasi miehellään olevan huonoja ominaisuuksia, tai ehkä hän mahdollisesti sai jonkun ilkeän taudin, tuli spitaliseksi, tai mielipuoleksi tai jotain muuta semmoista. Lopulta hän pakeni miestään Englantiin, otti toisen nimen ja niinkuin hän itse luuli, alotti elämänsä uudelleen. Hän on nyt ollut naimisissa kolme vuotta ja luuli nyt olevansa täydellisesti turvassa – hän oli näyttänyt toiselle miehelleen kuolemanatestin, joka kuuluu jollekin toiselle henkilölle, kelle tahansa, jonka nimen hän oli ottanut. Yhtäkkiä hänen olopaikkansa keksii hänen ensimäinen miehensä tai mahdollisesti joku sydämetön nainen, joka oli takertunut potilaaseen. He kirheittivat rouva Munrolle ja uhkasivat häväistä häntä. Hän pyytää 3,000 markkaa ja koettaa ostaa heidän hiljaisuuttansa. He tulevat tästä huolimatta ja kun mies ohimennen mainitsee, että tuo pieni rakennus on asuttu, niin hän vaistomaisesti aavistaa että hänen vainoojansa nyt ovat saapuneet. Hän odottaa siksi kun hänen miehensä on nukkunut ja kiiruhtaa sitten heidän luokseen rukoillakseen heitä jättämään hänet rauhaan. Koska hän ei onnistunut ensi kerralla, menee hän sinne taas seuraavana päivänä ja hänen miehensä kohtaa hänet juuri kun hän on tulossa sieltä, niinkuin hän itse kertoi meille. Hän lupaa nyt miehelleen olla sinne menemättä, mutta kolmantena päivänä tekee hän uuden kokeen vapautuakseen ikävistä naapureistaan, kiusaus oli liian suuri. Hän ottaa myöskin mukaansa valokuvansa, jota varmaankin oli pyydetty. Tämän kohtauksen ajalla tulee palvelija ja ilmoittaa että herra, joka asuu toisella puolen niittyä, on tullut kotiin ja vaimo, joka arvaa, että hiin arvatenkin heti tulee tähän rakennukseen, johon salaisuus on piiloitettu pakoittaa toiset asianomaiset pakenemaan ja piiloutumaan läheiseen viidakkoon. Tässä syy miksi hän tapaa linnut poislentäneinä. Hämmästyisin kuitenkin suuresti jos hän nyt palatessaan, tapaisi rakennuksen tyhjänä. Mitä arvelet teoriiastani?”

”Onhan se älykäs, mutta nuo kaikki ovat ainoastaan otaksumisia.”

”Se täyttää kumminkin kaikki tosiseikat. Kun saamme tietää uusia tosiseikkoja, jotka eivät sovi teoriiaani, saamme muuttaa sitä. Tällä hetkellä emme kumminkaan voi mitään tehdä, ennenkuin saamme tietoja Norburysta.”

Kauan emme tarvinneet odottaa niitä. Heti kun olimme juoneet iltapäiväteemme, saapui sähkösanoma. Se kuului näin: ”Rakennus edelleen asuttu. Olen nähnyt kasvot ikkunassa. Olen seitsemän junaa vastassa, enkä ryhdy mihinkään ennenkuin saavutte.”

Herra Grant Munro odotti meitä junasillalla kun saavuimme ja kaasuvalossa näimme, että hän oli kalpea ja kiihoittunut.

”He ovat edelleenkin siellä, herra Holmes,” sanoi hän ja laski kätensä ystäväni käsivarrelle. ”Näin tulta ikkunoista kun lähdin. Nyt otamme kerrankin selvän asiasta.”

”Mitä suunnitelmia teillä sitten on?” kysyi Holmes kävellessämme maantietä.

”Tahdon väkisin raivata itselleni tietä rakennukseen omin silmin nähdäkseni ja minä tahdon teidät molemmat todistajikseni.”

”Oletteko päättäneet tämän huolimatta vaimonne varoituksesta, että teille olisi parempi, että ette koettaisi selvittää salaisuutta?”

”Olen varmasti päättänyt tehdä näin.”

”No niin, luulen että teette oikein. Kovinkin totuus on parempi kuin epätietoisuus. Parasta lienee että heti menemme sinne. Luonnollisesti teemme nyt jotain, jota laillisessa suhteessa ei voida puollustaa, mutta minä luulen, että asia on sen arvoinen.”

Ilta oli pimeä ja hienoa tihkusadetta alkoi vihmoa juuri kun tulimme tuolle kapealle metsätielle. Tiellä oli syvät pyörän jäljet ja sen molemmilla puolin kasvoi korkeat pensas-aidat. Herra Grant Munro kiiruhdi kärsimättömästi eteenpäin ja me seurasimme häntä niin pian kuin pimeydeltä voimme.

”Tuolla loistaa tulet minun kodistani ja tässä on tuo pienempi rakennus johon aijon murtautua.”

Tulimme juuri eräästä mutkasta tiellä ja näimme erään rakennuksen edessämme. Keltainen juova kuistissa osotti, että ovi ei ollut oikein suljettu. Yksi ikkuna yläkerrassa oli kirkkaasti valaistu. Juuri kun katselimme ikkunaa, näkyi tumma varjo rullakartiinilla.

”Tuossa tuo olento on”, huusi Grant Munro. ”Nyt voitte itsekin nähdä että tuolla sisällä on joku. Seuratkaa minua, niin saamme pian nähdä kuka se on.”

Me menimme lähemmäksi ovea ja samassa silmänräpäyksessä seisoi eräs nainen oviaukossa. En voinut pimeässä nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kätensä olivat rukoilevasti ojennetut.

”Jumalan tähden Jack, älä tee sitä,” huusi hän. ”Minä aavistin että tulisit tänä iltana. Ota vähän miettimisaikaa, armaani. Luota minuun vielä tämä kerta ja sinä et koskaan tule sitä katumaan.”

”Olen luottanut sinuun liian kauan Effie,” sanoi hän totisena. ”Anna minun mennä, minun täytyy päästä ohitse. Ystäväni ja minä aijomme ottaa asiasta selvän.” Hän lykkäsi vaimonsa tieltä ja me seurasimme häntä. Kun hän avasi oven, juoksi eräs nainen häntä vastaan ja koetti estää häntä, mutta hän tuuppasi hänet pois ja kohta sen jälkeen olimme kaikki kolme portaissa. Grant Munro syöksyi tuohon valaistuun huoneeseen ja me kiiruhdimme jälestä.

Huone oli hauska, hyvin kalustettu ja pöydällä, paloi neljä kynttilää. Yhdessä nurkassa, pienen kirjoituspöydän ääressä istui joku, joka näytti pieneltä tytöltä. Hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, mutta me näimme että hänellä oli punainen hame ja pitkät valkoiset hansikkaat käsissä. Kun hän kääntyi meihin päin huudahdimme hämmästyksestä ja inhosta. Hänen kasvoillaan oli kummallinen kuolleen keltainen väri ja piirteet olivat liikkumattomat. Kohta oli salaisuus ratkaistu.

Holmes pani nauraen kätensä lapsen korvan taakse ja otti hänen kasvoiltaan naamarin. Pieni ihan musta valkohampainen neekerityttö nauroi meidän hämmästyneille kasvoillemme. Minä naurahdin hänen iloisuudelleen mutta Grant Munro tuijotti eteensä ja sopersi: ”mitä tämä merkitsee?”

”Sen voin minä sanoa,” sanoi hänen vaimonsa, joka nyt tuli huoneeseen. Hänellä oli jäykkä ilme kasvoillaan. ”Sinä olet vasten tahtoani pakottanut minun sanomaan sinulle kaikki ja nyt saamme molemmat kestää iskun niinhyvin kuin voimme. Minun mieheni kuoli Atlantassa. Minun lapseni jäi eloon.”

”Sinun lapsesi!”

Rouva Munro otti esille taskustaan suuren hopeaisen muistokotelon.

”Et ole koskaan nähnyt tätä avoinna luulen minä?”

”Luulin että sitä ei voisikaan avata.”

Hän painoi vieteriä, joka avasi kotelon ja sen sisässä näimme hyvin kauniin miehen valokuvan. Hänellä oli älykkäät piirteet, joissa kuitenkin näkyi selviä jälkiä hänen afrikkalaisesta sukuperästään.

”Tämä on John Hebron Atlantasta”, sanoi rouva Munro. ”Jalompaa miestä tuskin löytyy. Luovuin rodustani mennäkseni naimisiin hänen kanssaan, enkä katunut kertaakaan tätä tekoani niin, kauan kun hän eli. Onnettomuutena voi pitää sen että ainoa lapsemme tuli mieheni rodun näköiseksi, eikä minun. Tämä tapahtuu usein tämmöisissä avioliitoissapa minun pikku Lucyni on tummempi kuin hänen isänsä on koskaan ollut. Mutta vaalea tai tumma, on hän kuitenkin minun oma pieni lemmittyni.”

Pikku tyttö juoksi hänen luokseen ja kätki päänsä äitinsä hameesen.

”Jätin hänet Amerikkaan kun matkustin Englantiin koska hänen terveytensä oli huononlainen ja ilmanalan vaihto olisi voinut olla hänelle haitaksi. Jätin hänet skottilaisen naisen huostaan. Tämä nainen on ollut meidän uskottu palvelijamme. En ollut koskaan aikonut kieltää omaa lastani. Mutta kun kohtalo toi sinut Jack, minun tielleni ja opin rakastamaan sinua, niin en uskaltanut sinulle kertoa lapsestani. Jumala suokoon sen minulle anteeksi, mutta pelkäsin että sen kautta kadottaisin sinut, enkä sentähden uskaltanut sanoa totuutta. Minun täytyi valita toisen tai toisen teistä ja olin niin heikko, että luovuin lapsestani. Kolme vuotta olen salannut hänen olemassaolonsa sinulta. Tällä ajalla olen saanut tietoja hoitajattarelta ja tiesin että kaikki oli hyvin. Lopulta sain vastustamattoman halun nähdä lastani. Turhaan koetin vastustaa tätä. Vaikka ymmärsin kuinka uskallettua se oli, päätin antaa lapsen tulla tänne edes pariksi kuukaudeksi. Lähetin hoitajattarelle 3,000 markkaa ja ilmoitin hänelle tästä pienestä rakennuksesta, niin että hän voi tulla tänne meidän naapuriksemme näyttämättä olevansa missään yhteydessä minun kanssani.

Menin niin pitkälle varovaisuudessani, että käskin hoitajattaren pitämään lasta huoneissa päivän aikaan ja peittämään hänen kätensä ja kasvonsa niin että ne, jotka mahdollisesti näkisivät hänet ikkunassa eivät voisi ruveta puhumaan, että neekerilapsi asui läheisyydessä. Ehkä olisin ollut viisaampi jos olisin ollut vähemmän varovainen, mutta olin puolittain järjeltäni pelosta että sinä saisit tietää totuuden.

Sinä olit ensimäinen, joka ilmoitit minulle, että rakennus oli asuttu. Minun olisi pitänyt odottaa aamuun, mutta olin niin kiihoittunut, että en voinut nukkua ja viimein hiivin ulos, koska tiesin kuinka vaikea sinua oli herättää. Sinä näit minun kumminkin menevän ulos ja se oli huolieni alku. Seuraavana päivänä oli koko salaisuuteni sinun vallassasi, mutta sinä olit niin jalomielinen että jätit tutkimuksesi sikseen. Kolme päivää myöhemmin hiipivät lapsi ja hoitajatar ulos takaovesta, samalla hetkellä kun sinä syöksyit sisään etuovesta. Ja nyt kun tiedät kaikki, voin ainoastaan kysyä: mikä on oleva minun ja lapseni kohtalo?” Hän pani rukoilevasta kätensä ristiin ja odotti vastausta.

Muutama minuutti kului ennenkun Grant Munro keskeytti äänettömyyden, mutta kun hänen vastauksensa tuli oli se semmoinen, että iloitsen sitä muistellessanikin. Hän nosti lapsen syliinsä ja suuteli sitä, ja lapsen vielä ollessa hänen käsivarrellaan, ojensi hän toisen kätensä vaimolleen ja kääntyi oveen päin. ”Siitä asiasta voimme paremmin puhua kotonamme. En ole täydellinen Effie, mutta luulen, että kuitenkin olen parempi ihminen kuin sinä näyt uskovan.”

Holmes ja minä seurasimme heitä maantielle. Täällä Holmes tarttui minua käsivarteen ja kuiskasi: ”Luulen että meitä paremmin tarvitaan Lontoossa kuin Norburyssä.”

Illan kuluessa ei hän sanallakaan maininnut koko tapahtumasta, ennenkuin hän kynttilä kädessä jo oli menossa sänkykamariinsa. ”Watson”, sanoi hän, ”jos joskus huomaat että olen saamaisillani liian paljon itseluottamusta ja annan liian vähän arvoa tarpeellisille tutkimuksille, niin kuiskaa korvaani sana ”Norbury”, ja minä olen oleva sinulle hyvin kiitollinen.”


Lähde: Pohjalainen 27.9.1898, 29.9.1898, 1.10.1898, 4.10.1898, 6.10.1898, 8.10.1898, 11.10.1898.