Punaisen kuoleman naamio
| suomi | English | ||||
Punainen kuolema oli kauvan raivonnut maassa. Mikään rutto ei sitä ennen ollut niin säälimättömästi ja kauheasti riehunut. Veri oli merkkinä sen tulosta, veri oli merkkinä sen tuhon päättymisestä. Se alkoi pistävällä kivulla, äkillisellä huimauksella, ja veri pursui joka huokosesta – sitten seurasi kuolema. Tulipunaiset täplät ruumiissa ja varsinkin kasvoissa olivat ruton merkki, joka heti riisti onnettomalta kaiken avun ja säälin muiden ihmisten puolelta. Ja taudin ilmestymisen kehitys ja kuolettava loppu oli puolen tunnin työ. Mutta prinssi Prospero oli onnellinen, peloton ja viisas. Kun hänen maansa oli puoleksi väestä tyhjentynyt, kutsui hän luokseen tuhat hauskaa ja iloista ystävää, jotka hän valitsi hovin ritareista ja naisista, ja näiden kera hän ajoi erääseen lujaan linnaansa. Se oli suuri komea linna, prinssin ylhäisen hienon maun mukaan rakennettu. Sitä ympäröi korkeat mahtavat vallit rautaporttineen. Ritarit toivat mukanaan sulatusuuneja ja raskaita vasaroita ja lukitsivat portit särkymättömillä pulteilla. Kenenkään ei ollut mahdollista päästä ulos eikä sisälle, jos joku sitä äkillisen epätoivon ja pelon valtaamana yrittäisi. Linna oli runsaasti varustettu elintarpeilla. Ja kaikenmoiset varokeinot otettuaan varteen korkeat herrat ja naiset arvelivat voivansa olla tuolta kavalalta rutolta rauhassa. Linnan ulkopuolinen maailma sai suoriutua miten parhaiten kykeni. Olisihan ollut sulaa hullutusta ruveta näinä aikoina huolehtimaan ja surkeilemaan. Prinssi oli pitänyt huolta runsaista huvituksista. Oli siellä komeljantteja, tanssijattaria, soittoniekkoja – oli kauneutta, oli viiniä. Ja turvallisia olivat kaikki linnan muurien sisäpuolella. Ulkopuolella oli punainen kuolema. Viidennen tai kuudennen kuukauden lopulla sillä lukien kun seurue oli linnaan sulkeutunut, prinssi Prospero piti loistavat naamiaiskemut tuhannelle ystävälleen. Ulkona riehui rutto tyydyttämättömällä raivolla. Niin, se oli mainio juhla. Mutta annahan kun ensin kerron huoneista, joissa se pidettiin. Niitä oli seitsemän – kaikki toisiensa yhteydessä, mutta ei peräkkäin yhdessä jonossa, vaan niin että ainoastaan yhden kerrallaan saattoi nähdä. Joka 20:llä tai 30:llä askeleella täytyi äkkiä kääntyä syrjään ja niin sitä oli toisessa huoneessa. Oikealla ja vasemmalla sivulla oli keskellä joka seinää korkea, kapea, goottilainen ikkuna, joka vietti umpinaiseen käytävään. Nämä ikkunat olivat läpinäkymättömästä lasista, jonka väri kulloinkin vaihteli sen mukaan mikä kussakin huoneessa oli päävärinä. Itäisin huone oli sininen – ja siis sen ikkunankin siniset. Toisessa huoneessa oli purppurakoristeet ja tapetit sekä ikkunat purppuran väriset. Kolmas huone oli vihreä, neljäs vaaleankeltanen, viides valkoinen ja kuudes sinipunerva. Mutta seitsemäs huone oli kokonaan verhottu mustilla kangasverhoilla, niinikään olivat katto ja lattia mustat. Mutta ikkuna siinä oli tulipunainen – veren karvainen. Yhdessäkään huoneessa ei ollut lamppua eikä kynttilää noiden moninaisten kultaisten esineiden joukossa, jotka kaikkialla seinistä ja katosta riippui. Mutta käytävässä oli joka ikkunan kohdalla raskas kuparinen kolmijalka, jolla loimusi tuli suuressa kuparikattilassa ja liekkien voima heijastui värjätyistä ikkunoista ja loi kirkkaan valon huoneisiin. Näin saatiin myös syntymään joukko häikäiseviä ja tarumaisia valaistusvaikutuksia. Mutta kun valo veripunaisen ikkunan ruuduista virtasi mustan salin mustille tapeteille, oli vaikutus aivan pöyristävän kammottava – kauhistuneina huoneeseen astujat katselivat tätä harvinaista näytelmää, ja vain ani harva uskalsi astua peremmälle huoneeseen. Ja tässä salissa vasemmalla sivuseinällä oli kauhean suuri mustapuinen kello. Sen heiluri kieppui edes takasin raskaalla, kolkolla äänellä, ja kun minuuttiviisari oli kerran kiertänyt numerotaulun, kaiutti kellon lyöntivasara jakson kirkkaita, korkeita ja erinomaisen sulosointuisia ääniä – niin ihmeellinen oli näiden sävelten vaikutus, että soittajat hetkiseksi keskeyttivät soittonsa kuullakseen niitä. Ja silloin myös tanssijain täytyi hetkiseksi keskeyttää vilkas valssinsa ja äkillinen tyytymättömyys levisi synkän pilven tavoin koko tuohon hymyilevään parveen – hurjimmin iloitsijat kävivät kalpeiksi ja sanattomiksi kellon lyöntien kaikuessa, kun taas hiljaisemmat ja ajattelevammat kädellään sivelivät otsaansa ikään kuin karkoittaakseen ikäviä ja vastenmielisiä muistoja. Mutta kellonlyöntien kaiun hälvettyä kuului vapautuksen huokaus halki salin, soittajat silmäilivät toisiaan, hymyilivät tuhmalle pelokkaisuudelleen ja kuiskaillen lupasivat toisilleen ettei seuraava kellonlyönti ole herättävä vähintäkään levottomuutta heissä. Ja kuitenkin, kun seuraavat 60 minuuttia olivat kuluneet, sama vapisuttava pelko ja levottomuus valtasi taas kaikki. Mutta näistä pienistä häiriöistä huolimatta oli juhla loistava ja viehättävä. Prinssillä oli oma makunsa kaikessa. Hänellä oli mitä tarkin silmä huomaamaan värejä ja valovaikutuksia. Yleistä tavanmukaisuutta hän ei pitänyt missään arvossa. Hänen lauseensa olivat rohkeat, hän ihaili barbaarimaista loistoa ja upeutta. Moni arveli häntä mielipuoleksi. Hänen ystävänsä tiesivät ettei hän sitä ollut. Mutta piti kuulla, nähdä ja tuntea häntä, ollakseen varma että hän ei ollut mielipuoli. Hän oli enimmäksi osaksi määrännyt miten nuo 7 salia oli kalustettava ja koristettava tätä suurta juhlaa varten. Niinikään oli hän järjestänyt kaikki ilveilynäytökset ja määrännyt tanssijain puvut. Ja nepä vasta olivatkin niin silmiinpistävät kuin suinkin saattoi ajatella. Oli siinä kilinätä ja kiiltoa. Oli paljo kaunista, paljo pelkän mielikuvituksen luomaa, mutta paljo myöskin suorastaan kauhistuttavaa ja kivulloisen kammottavaa. Todella oli tässä sarja unia ihmishaahmossa, joka noissa seitsemässä salissa kierteli. Ja nämä unelmat saivat värinsä kunkin huoneen mukaan ja soittokunnan säveleet kaikuivat äärettömän monilukuisin vivahduksin. Taas kuului kellon lyönti mustasta salista. Ja muutamaksi sekunniksi pysähtyvät kaikki, vaikenevat kaikki; yksin kellon ääni vyöryy salista saliin. Unelmat jäykistyvät kuoleman pelosta. Mutta kellon lyönnit häipyvät hiljalleen, soittokunta alottaa jälleen soittonsa, unelmat saavat uutta eloa ja keijuilevat taasen entistään iloisempina. Mutta mustaan saliin ei kukaan enää uskalla mennä, sillä yö kiitää edelleen, punertavampi valo virtaa verenkarvaisista ruuduista ja mustat verhot pelottavat ja kammottavat. Ja ken sattuu astumaan mustalle matolle, hän kuulee mustan kellon kumeat iskut pelottavampina, tuskallisempina, kuin mitä tanssijat toisissa saleissa voivat kuulla. Mutta tuolla sisällä oli parvi yhtä taaja kuin ennenkin, siellä sykkivät sydämet elämän halusta kuumeen tapaisesti. Ja tanssin riehu kävi yhä iloisammaksi, kunnes vihdoin kellon lyönti osotti sydänyön tulleen. Silloin soitto taas herkesi, tanssijain rivit jäivät seisomaan entiseen asentoonsa ja tuo kauhea hiljaisuus sai taas joukon valtaansa. Mutta nyt kello löi kaksitoista iskua, sen vuoksi valtasivat painostavat aatokset ne tanssijoista, jotka kykenivät ajatuksiaan selvittämään. Ja tämä kai oli syynä siihen että ennen kuin kellon lyöntien kaiku oli hälvennyt, moni äkkäsi naamioidun olennon, jota ei kukaan sitä ennen ollut huomannut. Ja sitä mukaa kuin tietoa uuden vieraan läsnäolosta kuiskailtiin edelleen, kasvoi levottomuus, tyytymättömyyden murina ja kummastelu – lopuksi pelko, kauhu ja kammo. Näin merkillisessä seurassa eivät tietysti mitkään tavalliset naamarit tulleet kysymykseen, prinssihän oli koettanut saada aikaan tässä suhteessa jotakin aivan hämmästyttävää. Tuon uuden naamion täytyi vaativaisintakin tyydyttää, siitä ei voinut olla eri mieltä. Mutta pelottavimmassakin sydämmessä on joitakin jänteitä, joihin ei voi koskea panematta tunteita liikkeelle. Paatuneimmallakin ihmisellä, jolle elämä ja kuolema on saman tekevä, näyttää olevan asioita, joita hän ei salli ivattavan. Ja koko tuo iloinen seura tunsi että tuo kummallinen olento oli kauhea ja pelottava irvikuva. Hän oli pitkä ja solakka, kiireestä kantapäähän puettuna ruumisvaatteisiin. Kasvoja peittävä naamari oli hämmästyttävästi luurangon naaman näköinen, ei tarkimmallakaan tutkimisella olisi voinut erotusta huomata. Mutta tuo kaikki olisi mennyt mukiin, olisipa kenties herättänyt noiden mielettömien naamioitujen henkilöjen mieltymystäkin, ellei luo muukalainen olisi mennyt niin pitkälle, että oli pukeutunut punaisen kuoleman väreihin. Koko hänen pukunsa oli veritäplien tahraamaa, hänen leveä otsansa ja kasvojen muut osat olivat hehkuvien purppuran punaisten pilkkujen peitossa. Kun prinssi Prospero näki kuoleman hirviön verkalleen ja juhlallisesti liukuvan tanssijain joukon keskitse, hän ikäänkuin lusahti kokoon – pelosta tai kenties suuttumuksesta – mutta yhtäkkiä hän aivan joutui raivoihinsa. ”Kuka uskaltaa” – hän ääni käheänä huusi ympärillään oleville herroille – ”kuka uskaltaa loukata meitä tuollaisilla Jumalaa pilkkaavilla kujeilla! Vangitkaa hänet paikalla ja riistäkää häneltä naamari, jotta tiedämme kuka huomenna auringon noustessa on hirtettävä!” Prinssi Prospero oli tällöin sinisessä huoneessa. Hänen sanansa kaikuivat halki kaikkien seitsemän huoneen, sillä hän oli kovaääninen ja voimakas mies, ja soittajat olivat hänen viittauksestaan heti alussa tauonneet soittamasta. Prinssi Prospero seisoi sinisessä huoneessa kalpeitten kavaljeerien ympäröimänä. Prinssin puhuessa nämä yrittivät astua kohti vierasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle ja reippain askelin kulti puhujaa kohti. Mutta niin oli kauhu vallannut koko seurueen, ettei kukaan uskaltanut kättään ojentaa häntä pidättääkseen, vaan estämättä hän sai astun prinssin ohi tuskin kyynärän päässä hänestä. Ja naamioseurueen jäsenten pyrkiessä piiloutumaan ikkunakomeroihin ja loukkuihin, luo kammottava vieras kulki huoneesta huoneeseen – sinisestä salista purppuran punaiseen, siellä vihreään, sieltä vaalean keltaseen, sitte valkoiseen ja vihdoin sinipunervaan. Mutta silloin prinssi Prospero hurjana raivosta ja häveten hetkellistä arkuuttaan hyökkäsi kaikkien kuuden huoneen läpi yksinään, sillä ei kukaan rohjennut seurata häntä. Kohotetussa kädessään hänellä oli paljastettu tikari ja lentävällä kiireellä hän hyökkäsi kohti tuota kutsumatonta vierasta. Kolmen askeleen päässä tämä kääntyi ympäri ja katsoi prinssiä tiukasti silmiin. Kuului kovaääninen parahdus – tikari putosi kilahtaen lattialle ja seuraamassa tuokiossa prinssikin virui siinä. Silloin joukko naamioittuja epätoivoisella rohkeudella hyökkäsi mustaan huoneeseen siirtyneen hirviön kimppuun – mutta sanomattomaksi kauhukseen he nyt huomasivat että ruumisvaatteet ja naamari, joita he yrittivät repiä, olivat liikkumattomat ja verhosivat pelkkää ilmaa. Ja nyt he älysivät että punainen kuolema oli heidän keskellään. Se oli pujahtanut linnaan kuin varas yöllä. Ja toinen toisensa jälkeen naamiaishuvien osanottajat tupertuivat mikä mihinkin saliin. Ja mustan kellon lyönnit taukosivat viimeisen vainajan viimeistä kertaa hengähtäessä. Kolmijalkojen liekkivät tulet sammuivat ja pimeys ja turma ja punainen kuolema olivat herroina kaikkialla.
|
THE MASQUE OF THE RED DEATH.
But the Prince Prospero was happy and dauntless and sagacious. When his dominions were half depopulated, he summoned to his presence a thousand hale and light-hearted friends from among the knights and dames of his court, and with these retired to the deep seclusion of one of his castellated abbeys. This was an extensive and magnificent structure, the creation of the prince's own eccentric yet august taste. A strong and lofty wall girdled it in. This wall had gates of iron. The courtiers, having entered, brought furnaces and massy hammers and welded the bolts. They resolved to leave means neither of ingress or egress to the sudden impulses of despair or of frenzy from within. The abbey was amply provisioned. With such precautions the courtiers might bid defiance to contagion. The external world could take care of itself. In the meantime it was folly to grieve, or to think. The prince had provided all the appliances of pleasure. There were buffoons, there were improvisatori, there were ballet-dancers, there were musicians, there was Beauty, there was wine. All these and security were within. Without was the “Red Death”. It was toward the close of the fifth or sixth month of his seclusion, and while the pestilence raged most furiously abroad, that the Prince Prospero entertained his thousand friends at a masked ball of the most unusual magnificence. It was a voluptuous scene, that masquerade. But first let me tell of the rooms in which it was held. There were seven—an imperial suite. In many palaces, however, such suites form a long and straight vista, while the folding doors slide back nearly to the walls on either hand, so that the view of the whole extent is scarcely impeded. Here the case was very different; as might have been expected from the duke's love of the bizarre. The apartments were so irregularly disposed that the vision embraced but little more than one at a time. There was a sharp turn at every twenty or thirty yards, and at each turn a novel effect. To the right and left, in the middle of each wall, a tall and narrow Gothic window looked out upon a closed corridor which pursued the windings of the suite. These windows were of stained glass whose color varied in accordance with the prevailing hue of the decorations of the chamber into which it opened. That at the eastern extremity was hung, for example in blue—and vividly blue were its windows. The second chamber was purple in its ornaments and tapestries, and here the panes were purple. The third was green throughout, and so were the casements. The fourth was furnished and lighted with orange—the fifth with white—the sixth with violet. The seventh apartment was closely shrouded in black velvet tapestries that hung all over the ceiling and down the walls, falling in heavy folds upon a carpet of the same material and hue. But in this chamber only, the color of the windows failed to correspond with the decorations. The panes here were scarlet—a deep blood color. Now in no one of the seven apartments was there any lamp or candelabrum, amid the profusion of golden ornaments that lay scattered to and fro or depended from the roof. There was no light of any kind emanating from lamp or candle within the suite of chambers. But in the corridors that followed the suite, there stood, opposite to each window, a heavy tripod, bearing a brazier of fire, that projected its rays through the tinted glass and so glaringly illumined the room. And thus were produced a multitude of gaudy and fantastic appearances. But in the western or black chamber the effect of the fire-light that streamed upon the dark hangings through the blood-tinted panes, was ghastly in the extreme, and produced so wild a look upon the countenances of those who entered, that there were few of the company bold enough to set foot within its precincts at all. It was in this apartment, also, that there stood against the western wall, a gigantic clock of ebony. Its pendulum swung to and fro with a dull, heavy, monotonous clang; and when the minute-hand made the circuit of the face, and the hour was to be stricken, there came from the brazen lungs of the clock a sound which was clear and loud and deep and exceedingly musical, but of so peculiar a note and emphasis that, at each lapse of an hour, the musicians of the orchestra were constrained to pause, momentarily, in their performance, to harken to the sound; and thus the waltzers perforce ceased their evolutions; and there was a brief disconcert of the whole gay company; and, while the chimes of the clock yet rang, it was observed that the giddiest grew pale, and the more aged and sedate passed their hands over their brows as if in confused revery or meditation. But when the echoes had fully ceased, a light laughter at once pervaded the assembly; the musicians looked at each other and smiled as if at their own nervousness and folly, and made whispering vows, each to the other, that the next chiming of the clock should produce in them no similar emotion; and then, after the lapse of sixty minutes, (which embrace three thousand and six hundred seconds of the Time that flies,) there came yet another chiming of the clock, and then were the same disconcert and tremulousness and meditation as before. But, in spite of these things, it was a gay and magnificent revel. The tastes of the duke were peculiar. He had a fine eye for colors and effects. He disregarded the decora of mere fashion. His plans were bold and fiery, and his conceptions glowed with barbaric lustre. There are some who would have thought him mad. His followers felt that he was not. It was necessary to hear and see and touch him to be sure that he was not. He had directed, in great part, the moveable embellishments of the seven chambers, upon occasion of this great fete; and it was his own guiding taste which had given character to the masqueraders. Be sure they were grotesque. There were much glare and glitter and piquancy and phantasm—much of what has been since seen in "Hernani." There were arabesque figures with unsuited limbs and appointments. There were delirious fancies such as the madman fashions. There were much of the beautiful, much of the wanton, much of the bizarre, something of the terrible, and not a little of that which might have excited disgust. To and fro in the seven chambers there stalked, in fact, a multitude of dreams. And these—the dreams—writhed in, and about, taking hue from the rooms, and causing the wild music of the orchestra to seem as the echo of their steps. And, anon, there strikes the ebony clock which stands in the hall of the velvet. And then, for a moment, all is still, and all is silent save the voice of the clock. The dreams are stiff-frozen as they stand. But the echoes of the chime die away—they have endured but an instant—and a light, half-subdued laughter floats after them as they depart. And now again the music swells, and the dreams live, and writhe to and fro more merrily than ever, taking hue from the many tinted windows through which stream the rays from the tripods. But to the chamber which lies most westwardly of the seven, there are now none of the maskers who venture; for the night is waning away; and there flows a ruddier light through the blood-colored panes; and the blackness of the sable drapery appals; and to him whose foot falls upon the sable carpet, there comes from the near clock of ebony a muffled peal more solemnly emphatic than any which reaches their ears who indulge in the more remote gaieties of the other apartments. But these other apartments were densely crowded, and in them beat feverishly the heart of life. And the revel went whirlingly on, until at length there commenced the sounding of midnight upon the clock. And then the music ceased, as I have told; and the evolutions of the waltzers were quieted; and there was an uneasy cessation of all things as before. But now there were twelve strokes to be sounded by the bell of the clock; and thus it happened, perhaps that more of thought crept, with more of time, into the meditations of the thoughtful among those who revelled. And thus too, it happened, perhaps, that before the last echoes of the last chime had utterly sunk into silence, there were many individuals in the crowd who had found leisure to become aware of the presence of a masked figure which had arrested the attention of no single individual before. And the rumor of this new presence having spread itself whisperingly around, there arose at length from the whole company a buzz, or murmur, expressive of disapprobation and surprise—then, finally, of terror, of horror, and of disgust. In an assembly of phantasms such as I have painted, it may well be supposed that no ordinary appearance could have excited such sensation. In truth the masquerade license of the night was nearly unlimited; but the figure in question had out-Heroded Herod, and gone beyond the bounds of even the prince's indefinite decorum. There are chords in the hearts of the most reckless which cannot be touched without emotion. Even with the utterly lost, to whom life and death are equally jests, there are matters of which no jest can be made. The whole company, indeed, seemed now deeply to feel that in the costume and bearing of the stranger neither wit nor propriety existed. The figure was tall and gaunt, and shrouded from head to foot in the habiliments of the grave. The mask which concealed the visage was made so nearly to resemble the countenance of a stiffened corpse that the closest scrutiny must have had difficulty in detecting the cheat. And yet all this might have been endured, if not approved, by the mad revellers around. But the mummer had gone so far as to assume the type of the Red Death. His vesture was dabbled in blood—and his broad brow, with all the features of the face, was besprinkled with the scarlet horror. When the eyes of Prince Prospero fell upon this spectral image (which with a slow and solemn movement, as if more fully to sustain its role, stalked to and fro among the waltzers) he was seen to be convulsed, in the first moment with a strong shudder either of terror or distaste; but, in the next, his brow reddened with rage. “Who dares?” he demanded hoarsely of the courtiers who stood near him—“who dares insult us with this blasphemous mockery? Seize him and unmask him—that we may know whom we have to hang at sunrise, from the battlements!” It was in the eastern or blue chamber in which stood the Prince Prospero as he uttered these words. They rang throughout seven rooms loudly and clearly—for the prince was a bold and robust man, and the music had become hushed at the waving of his hand. It was in the blue room where stood the prince, with a group of pale courtiers by his side. At first, as he spoke, there was a slight rushing movement of this group in the direction of the intruder, who, at the moment was also near at hand, and now, with deliberate and stately step, made closer approach to the speaker. But from a certain nameless awe with which the mad assumptions of the mummer had inspired the whole party, there were found none who put forth hand to seize him; so that, unimpeded, he passed within a yard of the prince's person; and, while the vast assembly, as if with one impulse, shrank from the centres of the rooms to the walls, he made his way uninterruptedly, but with the same solemn and measured step which had distinguished him from the first, through the blue chamber to the purple—through the purple to the green—through the green to the orange—through this again to the white—and even thence to the violet, ere a decided movement had been made to arrest him. It was then, however, that the Prince Prospero, maddening with rage and the shame of his own momentary cowardice, rushed hurriedly through the six chambers, while none followed him on account of a deadly terror that had seized upon all. He bore aloft a drawn dagger, and had approached, in rapid impetuosity, to with-in three or four feet of the retreating figure, when the latter, having attained the extremity of the velvet apartment, turned suddenly and confronted his pursuer. There was a sharp cry—and the dagger dropped gleaming upon the sable carpet, upon which, instantly afterwards, fell prostrate in death the Prince Prospero. Then, summoning the wild courage of despair, a throng of the revellers at once threw themselves into the black apartment, and, seizing the mummer, whose tall figure stood erect and motionless within the shadow of the ebony clock, gasped in unutterable horror at finding the grave cerements and corpse-like mask which they handled with so violent a rudeness, untenanted by any tangible form. And now was acknowledged the presence of the Red Death. He had come like a thief in the night. And one by one dropped the revellers in the blood-bedewed halls of their revel, and died each in the despairing posture of his fall. And the life of the ebony clock went out with that of the last of the gay. And the flames of the tripods expired. And Darkness and Decay and the Red Death held illimitable dominion over all. 
This work was published before January 1, 1928, and is in the public domain worldwide because the author died at least 100 years ago. |
