Torpantyttö

Wikiaineistosta
Torpantyttö.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
Lyhyt hallakin ol’ loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.
Eikö kuolon valju henki säästä?
Eikö luonto velastaan voi päästä,
Uhraamatta surman enkelille
Kaunihinta Luojan suomaa sille?
Voiko kylmä kalma ihannella
Hellää lempeyttä? armastella
Kantalanko lasta Tuonen rotkot,
Niinkuin ”Lantaan” laksot, ”Vanhais”-notkot?
Impi itkemämme, olit sorja;
Eipä juomahan nyt poika norja
Jääne kaunolähteelles, kun sieltä
Huokuu muistelmas vaan murhemieltä.
Kun sä vielä kuljit hettehillä,
Istujoit’ ol’ kukkais-vieremillä;
Usein paimen toivon hurmoksissa
Siell’ ol’ kaiken päivää unelmissa.
Riemun ääni, hehku joka kiihtyi,
Lähteelläs kuin kotonansa viihtyi;
Minkä eespäin juoksi vesi raikas,
Laulut soi ja huilun ääni kaikas.
Suotta seisot, vuori, kuunneskellen!
Ei käy neito enää paimennellen;
Turhaan kaipaat ääntä, mykkä kaiku,
Ääntä, jok’ ei konsaan enää raiku.
Tyhjää Vanhaisten on niittymailla;
Viidat siell’ on karjojansa vailla;
Haukka vainen vainoo lintu parkaa,
Puusta puuhun ruikuttain mi karkaa.
Poika Vanhaisten, jonk’ kultasilmä
Ennen muita tää ol’, nyt niin kylmä,
Muinen ah! niin lämmin sydän – missä
Viehkuroit nyt yksin kyynelissä?
Kirvehes ei metsäss’ enää kolku,
Kullan kulkematta kun jäi polku,
Tuon ku, tauotessas hakkaamasta,
Kutsu-äänees vastas pensahasta.
Rannall’ loikuu purtes ylähällä,
Ikäänkuin et aikois konsaan tällä
Lahden laumaa verkkoloihis pyytää,
Sikseen kaikki mielityöskin syytää.
Piilipuiden alla kalmistolla
Viivyt vaan oi! kultas kammiolla;
Päivän sammuellen, sarastellen,
Haudall’ aina istut itkeskellen.
Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
Lyhyt hälläkin ol’ loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.