Työmiehen vaimo: Viides näytös

Viides näytös.
Työmiehen vaimo
Kirjoittanut Minna Canth

Sama asunto. Leena-Kaisa järjestelee huonetta. Risto tulee ovesta.

LEENA-KAISA. No, tuossa hän nyt viimeinkin tulee, Jumalan kiitos! Tiedätkös, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa.

RISTO. Johan talon lapset minulle kertoivat tuolla pihalla. Kuka semmoista olis voinut aavistaa. Hän jäi terveeksi, kun lähdin kotoa.

LEENA-KAISA. Eihän sitä ihminen tiedä, koska hänen aikansa on tullut. Tänäpän’ terve, huomenna kirves ompi puun juureen pantu. Mutta olkoon tämäkin meille varoitukseksi, ettemme armon päiviä täällä suruttomuudessa viettäisi, vaan tyystin mieleen johtaisimme, kuinka elämä on juur’ vähä tomun tuoksu ja hekuma kuin liukas virran juoksu.

RISTO. Niin, ei maar Johannakaan olisi voinut uskoa näin pian kuolevansa, kyllä se tosi on.

LEENA-KAISA. Älä tykkää pahaa, Risto, jos sen sinulle sanon, mutta ei sinun olisi pitänyt häntä noin jättää.

RISTO. Jo sitä itsekin kaduin kohta kun kuulin, miten oli käynyt. Mutta sille nyt ei enää mitään voi. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. – Kai siitä vainaja oli hyvin pahoillaan.

LEENA-KAISA. No, eipä sillä. Hän jo houraili, kun hänelle asiasta kerrottiin. Tuskin hän sitä oikein tajusikaan.

RISTO. Olipa se edes hyvä.

LEENA-KAISA. Mutta kankaasta hän oli suuressa tuskassa. Pelkäsi rouvaa vallan kauheasti.

RISTO. Niin, kangas, näet! Se oli totta, se. Vai oli hän siitä tuskassa. No, olisihan se kyllä saanut olla meiltä tekemättä, kun tuon olisi tiennyt. Mutta eikö hän, vainaja, voinut arvata, ettemme sitä myyneet sentään, panttasimme ainoastaan. – Pelkäsi rouvaa, sanoitte? Niin, arvaan sen. Johanna oli kovin arkaluontoinen ja hätäili ennen-aikojaan kaikenmoisia joutavia. Hyvinkö hän oli minulle siitä vihainen?

LEENA-KAISA. Ei sentään pahasti. Siinä vähää ennen hän juuri kiitti sinua. Sanoi ettet vielä kertaakaan ollut häntä lyönyt etkä pieksänyt, niinkuin moni muu mies vaimolleen tekee.

RISTO. Sanoiko hän niin? Kyllä se totta onkin. Me elimme jokseenkin hyvässä sovussa. Kovaa riitaa ei ollut koskaan välillämme.

LEENA-KAISA. Se on sinulle kunniaksi. Jos oletkin muussa suhteessa vähän erehtynyt, täytyy se antaa anteeksi. Liha on heikko ja viettelykset ovat suuret. Siitä ei sinun nyt kumminkaan tarvitse pahaa mieltä pitää, että olisit vaimoasi kovuudella kohdellut, pieksenyt tai muuten rääkännyt, niinkuin täällä, sen pahempi, usein nähdään ja kuullaan.

RISTO. Ei, arvon. Siitä minulla on hyvä luonto, etten minä kesken toista ihmistä lyömään mene. – Ennen sairastumistaanko se Johanna siitä puhui?

LEENA-KAISA. Niin, siinä se oli pikkuista ennen. Sitten, hän poloinen, ei enää joutunut muusta huolehtimaan kuin lapsestaan. Siitä hän houraili ja se hänellä oli mielessään, kun pääsi vähän selvenemäänkin.

RISTO. Mutta tosiaan! Mikäs minulle tulee tässä eteen tuon lapsen kanssa?

LEENA-KAISA. Sitä olen minäkin juuri miettinyt.

RISTO. Olisi hän edes vanhempi, mikä sitten olisi hätänä. Ajaisi häntä kerjuulle, ellei muu auttaisi. Mutta tuommoinen raukka. Mitä osaan hänelle tehdä? Ei, nyt on hukka peli. – Ottaisivatkohan ne tuota köyhäin hoitoon? Kun koettaisi.

LEENA-KAISA. En usko, että ottavat. Mutta tiedätkös, mitä Johanna toivoi?

RISTO. Sanokaa!

LEENA-KAISA. Että Vappu ottaisi pojan kasvatikseen.

RISTO. Jokohan tuo sen tekisi?

LEENA-KAISA. Sopii ainakin kysyä. Jos minä veisin lasta hänen luokseen ja puhuisin siitä. Ei tiedä, vaikka hän armahtaisi.

RISTO. Se olisi mainio asia. Silloin saisin olla pojasta ihan huoletonna.

LEENA-KAISA. Niinpä minä menen.

RISTO. Tehkää se. Minä tulen jäljessä niin pian kuin olen vähän siistinyt itseäni.

LEENA-KAISA. Älä hyvin hätäile. Ellei Vappu ota asiaa korviinsa, tuon minä lapsen heti pois. (Ottaa lapsen syliinsä kätkyestä.) Pikku raukka! Onhan tämä niin kaunis lapsi.

RISTO. Kyllä Vappu hänet ottaa, saatte nähdä. Kouluttaapa vielä papiksi, jos hyvin käy.

LEENA-KAISA. Kun nukkuu niin sikeästi, ettei herääkään. Hyvästi nyt sitten vähäksi aikaa.

RISTO. Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle. Mutta kuulkaas vielä, Leena-Kaisa. Tuota – noin – mitäs minun taas pitikään sanoman eikä valehteleman. Niin! Jos sopii, niin mainitkaa Vapulle noin sivumennen, kuinka hyvä minä olin entiselle vaimolleni. – Jos sopii, minä meinaan.

LEENA-KAISA. Miksei. Mutta joko sinä nyt toista ajattelet, vaikkei entinen vielä kylmänä ole?

RISTO. No, huolikaa te siitä. Menkää vain ja tehkää niinkuin sanoin. Minä tulen täältä myös tuossa paikassa.

LEENA-KAISA. Jos viivyn, niin arvaat siitä, että Vappu suostuu tuumaan lapsen suhteen.

RISTO. Hyvä, hyvä! (Aukaisee kaapin ovea, ottaa sieltä peilin ja kamman, alkaa järjestellä pukuaan.) Olenpa minä jotenkin pulska mies. (Katselee peiliin.) Mikä siinä on, etten minä vielä naisille kelpaisi. Saadaan nähdä vaan. (Ikkunaan koputetaan.) Kuka siellä? Ahaa, Toppo! Tule sisään, lurjus.

TOPPO (tulee). Pianpa sinä palasit.

RISTO. Pian. Eihän siellä tehnyt mieli kuljeksia näin syysilmassa. Kovin oli kurjaa.

TOPPO. Kas kun Homsantuu laski sinut pois.

RISTO. Minä karkasin. Luuletkos, että hänestä muulla tavalla olisin erilleni päässyt. Kyllä kai! Semmoinen se on tyttökin.

TOPPO. Mutta hukka sinut perii, jos hän vielä tulee jäljessäsi.

RISTO. Koettakoonpas. Kyllä minä keinon keksin, kun hyvin rupeaa kiusaksi. Toimitan yks’ kaks’ tytön linnaan irtolaisuudesta. Mutta ei hän tulekaan. Minkä hän minulle voi, tietää hän sen verran.

TOPPO. Kiitä onneasi, jos pääset niin vähällä. Sillä tytöllä on tulinen luonto. Pelkään, ettei ole hyvä laskea liian paljon leikkiä hänen kanssaan.

RISTO. Pyh!

TOPPO. No, ja sinulta kuoli eukko sillä aikaa.

RISTO. Niin teki.

TOPPO. Et suinkaan sinä, hunsvotti, sitä kauan sure; otat toisen niin pian kun vain saat.

RISTO. Se on tietty. Mitä se suremisesta paranee? Eikä siihen pitkiä aikoja kulukaan, ennenkuin minulla on taas uusi.

TOPPO. Kuules poikaa! Etteikö hän vielä näytä meille ihmeitä.

RISTO. Vilkaisepa ikkunasta, näkyykö siellä Leena-Kaisaa tulevaksi.

TOPPO. Mitä? Häntäkös sinä nyt tuumailet?

RISTO. Leena-Kaisaa? Oletkos hullu.

TOPPO. No, johan minä ajattelinkin. – Ei täällä kadulla ainakaan ketään näy.

RISTO. Hyvä juttu.

TOPPO. Mitä sinä puuhailet ja laittelet itseäsi niin hirveästi? Onko johonkin meno?

RISTO. Arvelin lähteä tästä Vapun luona käymään.

TOPPO (viheltää). Ku-ku-ku-ku-kuule! Vai Vapun luona. Ei vähä mitään. Korkeallepa siat tänä vuonna tonkivatkin, sanoi Lillqvisti laissa.

RISTO. Ole sinä vaiti. Rohkea ruokansa hakee. Ei tiedä yhtään kuinka käy. Vaihdetaanpas nuttuja. Sinun on kumminkin siistimmän näköinen.

TOPPO. Saat sen. (Vaihtavat.) Mutta jo minä mahdan Matti olla, jos Vappu sinusta huolii. En sitä ikinä usko.

RISTO. Ole uskomatta, ei siihen sinua kukaan pakota. – Voi, hitto! Ei täällä ole veden pisaraa missään, ja olisihan minun pitänyt kasvonikin pestä.

TOPPO. Kyllä minä haen vettä kaivosta. Onko sinulla pyttyä?

RISTO. Ei näy sitäkään. Katsele sieltä pihasta ja liiteristä, mistä vain saat astian tapaista käteesi.

TOPPO (menee).

RISTO (seisoo selin oveen ja katselee peiliin.) Ei kuulu Leena-Kaisaa takaisin. Lapsen hän siis kumminkin ottaa. Ja sittenpähän kumma lienee, ellei hän suostuisi myös isään. (Ovi aukeaa, Risto säpsähtää ja kääntyy.) No, joko se nyt tulee? Ei – Homsantuu. – Pahus!

(Homsantuu seisoo äänettömänä.)

RISTO. Mitä sinä täällä teet?

(Homsantuu ääneti; puristaa revolveria kädessään.)

RISTO. Mitä sinä täällä teet, minä kysyin?

HOMSANTUU. Tulin ottamaan sinulta jäähyväisiä, Risto.

RISTO. Jäähyväisiä? Vai niin. Olkoon sitten, koska et muuta tahdo. Pahaan aikaan sinä vain saavuit.

HOMSANTUU. Kuinka niin?

RISTO. Olen tässä juuri poislähdössä.

HOMSANTUU. En minä sinua kauan viivytä.

RISTO. Etkö? No, se on toinen asia. Mutta sinä näytät niin oudolta. Ja – mikä sinulla on kädessäsi?

HOMSANTUU. Enoni revolveri se on. Jotenkin hyvää tekoa.

RISTO. Minkätähden sitä mukanasi kuljettelet?

HOMSANTUU. Tällainen kalu on välistä tarpeellinen.

RISTO. Sinä pitelet sitä niin varomattomasti. Onko se latingissa?

HOMSANTUU. On.

RISTO. Pane se pois kädestäsi. Ampuma-aseilla ei saa noin leikkiä.

HOMSANTUU. Minkätähden ei?

RISTO. Ammut pian itsesi.

HOMSANTUU. Taikka sinut.

RISTO. Niin, taikka minut.

HOMSANTUU. Taikka meidät molemmat. Mihinkä lähdet?

RISTO. Käyn pikipäin vain ulkona. Kyllä tulen kohta takaisin.

HOMSANTUU. Jos paikaltasi hievahdat, laukaisen minä heti.

RISTO. Sinulla on paha mielessäsi, Kerttu.

HOMSANTUU. Koskapa siellä muuta on ollut?

RISTO. Sitä juuri pelkäsin. Sinussa alituiseen kiehuu ja kuohuu tuo mustalais-veri. Koeta, Kerttu-kulta, kerran hillitä itseäsi, koeta taivaan tähden.

HOMSANTUU. Turha vaiva. Taivasta ei kumminkaan ole minua varten tehty.

RISTO. Minä lupaan sinulle vaikka mitä, kun vain maltat mieltäsi.

HOMSANTUU. Lupauksiin en luota.

RISTO. Enkä minä aikonut sinua jättää, Kerttu, vaikka tulit ehkä siihen luuloon, kun lähdin niin äkkipikaa. Niin pian kun Johannan olen hautaan saanut, yhdyn sinuun jälleen, se on totinen tosi.

HOMSANTUU. Maan povessa yhdymme, kun multana olemme molemmat; ei ennen.

RISTO. Mutta ajatteles nyt sentään, Kerttu kulta. Kun minä veisin sinut vihille, ja sinä tulisit kunniallisen miehen aviovaimoksi. Et olisikaan enää koko maailman hylkynä, niinkuin tähän saakka.

HOMSANTUU. Kahdesti olet minut pettänyt. Kolmatta kertaa sitä et tee.

RISTO. Kuules vielä kun sanon. Älä, Jumalan tähden laukaise. Odota edes siunaama hetki. Näethän, etten kumminkaan pääse tästä pois, jos tahtoisinkin.

HOMSANTUU. Puhu sitten joutuin.

RISTO. Kun vain tietäisin, mitä sinä oikeastaan tahdot. Sieluni kautta, nyt olisin valmis mihin hyvänsä. Sano, haluatko jotakin.

HOMSANTUU. Haluan.

RISTO. Mitä? Kerttu, mitä sinä haluat?

HOMSANTUU. Kostoa.

RISTO (pyyhkii otsaansa; itsekseen). Missä se Toppokin viipyy.

HOMSANTUU. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?

RISTO. On. On paljonkin. Mutta sinä panet minun niin pelkäämään, etten voi mitään puhua. Laske vähäksi aikaa revolveri pois kädestäsi. Kerttu kulta, tee se.

HOMSANTUU. En.

RISTO. Tuohon tuolille vaan, seiso itse vieressä.

HOMSANTUU. En siihen enkä muualle. Ja lopettakaamme jo. Aikaa menee hukkaan.

RISTO. Ei, odota! (Toppo tulee sisään.) Jumalan kiitos. Viimeinkin sinä tulit.

TOPPO. Olisit minulle sanonut, että ruumis on pantu liiteriin. En totta maarin olisi sieltä mennyt astiaa hakemaan, jos olisin tiennyt.

RISTO. Oliko se siellä. Niin, niin, mihinkä sitä muuallekaan olisivat vieneet.

TOPPO. Herra varjele, kuinka pahaa se teki. Menen sinne pimeään nurkkaan ja yhtäkkiä on ruumis edessäni. Oikein sydämeni sävähti, vaikken ole juuri mikään pelkuri. Entä kun sillä vielä on silmät auki, sehän siinä on kaikkein kamalinta. Niin, älä minuun noin tuijota. Ei minulla ole veden pisaraakaan. Kourassaniko sitä toin, kun en astiaa löytänyt. Uhhuh, vieläkin pöyristyttää. Kuuluu tietävän pahaa, kun ruumiin silmät jäävät auki. Hän toisia jälkeensä kutsuu, sanotaan.

HOMSANTUU. Juuri niin. Hän toisia jälkeensä kutsuu.

TOPPO. Kas, onko tuo täällä. No, Risto, mitä minä sanoin?

RISTO. Tulit parahiksi hätään. Hän aikoi tappaa minut täällä.

HOMSANTUU. Aikoo vieläkin ja tekee sen myös. (Kohottaa revolveria.)

RISTO. Toppo, Toppo, auta!

HOMSANTUU. Jos tulet väliin, ammun sinut ensiksi.

TOPPO. Kies avita, nyt ollaan hukassa. (Pakenee ovelle.)

RISTO. Älä mene pois, Toppo, älä mene. Ei hän sinua ammu.

TOPPO. Ei siitä hullusta tiedä.

HOMSANTUU. Korjaatko luusi, taikka –

(Toppo rientää ulos.)

HOMSANTUU. Oletko valmis, Risto?

RISTO (polvillaan). Armahda, minua, Kerttu! Mitä siitä hyödyt, jos minut tapat. Armahda.

HOMSANTUU. Armahditko sinä minua, konna? Uuden kerran minut kavalasti petit, viettelit pahemmin kuin ennen. Ajattelit: tuo on maailman hylky, ei siitä rangaistusta tule, jos hänet turmelee. Mutta sinä erehdyt! Tämä maailman hylky, jonka puolia ei kukaan pidä, kostaa sinulle itse.

RISTO. Kosta muulla tavalla. Säästä henkeäni.

HOMSANTUU. Ei, kuolla sinun täytyy. Ja minun myös.

RISTO. Armoa, armoa!

HOMSANTUU. Armoa ei sinulle eikä minulle.

RISTO. Varro! Salli minun edes rukoilla ensin.

HOMSANTUU. Se on suotta. Et sinä taivaaseen kumminkaan pääse sen enempää kuin minäkään.

RISTO. Pääsen minä, en ole huonompi kuin muutkaan. Eikä ihmiseltä muuta vaadita kuin uskoa. Ja minä uskon, uskon totisesti. Varmaan pääsen, jos vain annat aikaa rukoilemiseen.

HOMSANTUU. Niinpä rukoile.

RISTO. Etkös laukaise ennenkuin olen sanonut amen?

HOMSANTUU. Aloita, muuten jo laukaisen.

RISTO. Minä aloitan, minä aloitan! Kun vain muistaisin jotakin ulkoa. Ei – ei johdu mitään mieleen. Minä onneton. – Odota, jo tiedän: Koskan kaikki päivät päätän, Ann’ mun autuaast’ nukkua. Hampaat kalisevat suussani pelosta. Koskan kaikki päivät päätän, Ann’ mun autuaast’ nukkua. Kuolon kautt’ – Olet sinä sentään kauhean kovasydäminen, – ei, ei, minä jatkan. Koskan kaikki päivät päätän, Ann’ mun autuaast’ nukkua. Kuolon kautt’ kosk’ maailman jätän, pyhäis joukkoon joukkoon joutua. – Kuinkas se sitten olikaan – pyhäis joukkoon –

(Porstuasta kuuluu kolinaa, Homsantuu säpsähtää, katsoo oveen, josta kaksi poliisia ynnä Toppo tulevat sisään; laukaisee. Risto parkaisee ja kaatuu. Poliisi paiskaa revolverin Homsantuun kädestä ja tarttuu häneen kiinni. Homsantuu vaipuu maahan.)

ENSIMMÄINEN POLIISI. Aha, sudenpenikka; jouduit nyt satimeen.

TOPPO. Myöhästyimme, peijakas!

TOINEN POLIISI (kumartuu Ristoa tarkastamaan). Älkäähän hätäilkö. Vielä tämä elää. Mihinkä paikkaan se kävi?

RISTO. En tiedä oikein.

TOINEN POLIISI. Koeta, pääsetkö ylös.

RISTO (nousee poliisin avulla). Ehk’ei se käynytkään. Taisin vaan säikähtää.

TOPPO. Eikö osunut sinuun? No, olipa se helkkarin hyvä.

RISTO. Kiitoksia, Toppo. Tätä et minulle ilmaiseksi tehnyt.

TOPPO. Ei mitään kiittämistä. Ainahan mies miestä sen verran auttaa. Mutta onpas tyttö kerrankin masentunut. Noin kalman karvaisena ei häntä ole ennen nähty. Onko siinä enää henkeäkään koko ruumiissa?

ENSIMMÄINEN POLIISI. Kyllä hän siitä vielä virkoaa.

RISTO. Ettei hän vain pääse karkuun käsistänne. Pitäkää varanne.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Ei vaaraa. Totta tuommoisen tyttöhuitukan aina hallitsee.

RISTO. Mutta hänellä on yhdeksän miehen voima, kun raivoon rupeaa.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Raivo ei auta, kun linnaan paiskataan. Pannaan vain sitä kovempiin kahleisiin.

RISTO. Entä jos päästävätkin hänen vapaaksi. Silloin on taas henkeni vaarassa.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Ei hän kesken vapaaksi pääse, älä pelkää. Tunnen minä lakia niin paljon. Ensin hänet tuomitaan murhayrityksestä moneksi vuodeksi linnaan, ja sitten hänet määrätään pakkotyöhön. Sillä tätä tällaista elävää ei kumminkaan kukaan ota suojelukseensa.

TOINEN POLIISI. Ei maarin. Kyllä hänestä kruunu saa pitää huolen tästä lähtein.

RISTO. Hyvä! Onpa se yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja oikeus, joka varjelee ihmisten turvallisuutta. Mikä tässä tulisi miehelle eteen, jos nuo tuollaiset saisivat olla irrallaan. Mutta kun kohta otetaan korjuuseen – kun laki ja oikeus –

TOPPO. Mitä hän puhuu, kuunnellaanpas!

ENSIMMÄINEN POLIISI. Tyttökö? Ei suinkaan hän mitään puhunut.

TOPPO. Jotakin hän sanoi, koska huulet liikkuivat. Näettekö, taas!

ENSIMMÄINEN POLIISI. Huulet liikkuvat, mutta ei sieltä ääntä tule. Nousepa jo pystyyn, tyttö, en minä sinua kantamaan kumminkaan rupea. Kovin olet raskas. No, koettelehan nyt, kannattavatko jalkasi.

TOINEN POLIISI. Ja puhu selvemmin, jos sinulla jotakin sanottavaa on.

TOPPO. Niin, anna tulla suustasi kaikki, että mekin kuulemme. Älä itseksesi höpise.

RISTO. Pian, pian!

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha.

TOPPO. Lakinne ja oikeutenne. Mitä hän tarkoittaa?

HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.

TOPPO. Hän on sekaisin päästään. Huh, huh, tämä alkaa tuntua kamalalta. Näettekö, kuinka silmät pyörivät hänen päässään.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Hulluna hän nyt todenperästä taitaa olla. Mutta lieneekö tuo koskaan ollutkaan ihan viisas. (Tarttuu Homsantuun kainaloon.)

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha –

TOINEN POLIISI (tarttuu toiseen kainaloon). Jokos sitä mennään?

HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.

RISTO. Ettäkö hän hullu on, tuo. Vieläkös mitä. Rikkiviisas pakana. Ähmissään vain herjaa yksin korkeata oikeuttakin. Suottakos hän mustalainen olisi. Se muuten sopii panna rotakollaan, että hän on uhannut lakia ja oikeutta.

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne –

TOPPO. Onkohan tuo tarpeellista.

RISTO. Tietysti.

TOPPO. Hänpä kun tekee sen mielettömyydessään, poloinen.

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha, –

ENSIMMÄINEN POLIISI. Lähdetään nyt!

HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.

RISTO. Saanko luvan pyytää herroja anniskeluun, sitten kun olette tytön korjuuseen vieneet. Tarjoisin teille edes ryypyt avustanne täällä.

POLIISIT. Paljon kiitoksia. Kyllä tullaan.

HOMSANTUU (ovessa ja porstuassa). Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha –

RISTO. Nyt siitä, Jumalan kiitos, päästiin.

TOPPO. Tyttö riepu. Ohraisesti hänelle kuitenkin kävi.

RISTO. Kenen syy? Olisi ollut ja elänyt ihmisiksi. – Mutta kuule. Miltä minä nyt oikeastaan näytän?

TOPPO. Oletpahan kuin tuossa.

RISTO. Silmäni taitavat olla liassa?

TOPPO. No, kantänka, mitä se tekee.

RISTO. Älä hitossa. Eihän minusta Vappu silloin tykkää. Odota pikkuisen. Menen kaivolle pesemään. (Aukaisee oven porstuaan, mutta vetäytyy samassa takaisin, kun Vappu tulee vastaan.) Hei, täällähän Vappu jo tuleekin.

VAPPU. Hyvää päivää!

RISTO. Päivää, päivää. Olin juuri teille lähdössä. Olkaa niin hyvä ja käykää istumaan.

TOPPO. Vassakuu! Tässä on tuoli.

VAPPU. Jaksan minä seisoakin sen aikaa, kun täällä viivyn.

RISTO. Eihän toki, ei millään tavalla. Käykää tänne perälle. Ei teidän paikkanne oven suussa ole.

VAPPU. Yhdentekevä, oli missä hyvänsä. Lapsestanne tahtoisin puhua pari sanaa.

RISTO. Niin, lapsesta, näet. Niin, niin, siitähän minäkin.

VAPPU. Saanko hoitaa ja kasvattaa häntä aivan kuin omaani?

RISTO. Herran tähden, vielä häntä kysyy. Mitäs parempaa pyytäisinkään.

VAPPU. Niin, ettei itsellänne ole siinä suhteessa mitään sanomista?

RISTO. En puutu, en kajoa koko elävään, sen lupaan.

VAPPU. Hyvä! Siinä tapauksessa minä otan poikanne ja koetan Jumalan avulla saada hänestä ihmistä.

RISTO. Mutta minulla oli vähän toistakin asiaa. Tulkaa nyt sentään istumaan. Eikö? No, tehkää niinkuin tahdotte? Niin, minulla oli vähän toistakin asiaa. Taidatte sen melkein arvatakin. Näette: minähän olen leskimies tällä haavaa. Eikö ole miehen hyvä yksin olla, niinkuin luemme sanassa. Eiköhän passaisi – mutta taitaa olla mielestänne liian aikaista. Minusta nähden, joutaisihan olla valmiiksi puhuttuna yhtäkaikki.

VAPPU. Älkää lörpötelkö tyhjää. Minua ette kumminkaan saa vietellyksi. Tyytykää siihen, että kahden naisen elämän jo olette turmellut. On sitä siinäkin yhden miehen osaksi.

RISTO. Kahden naisen elämän turmellut! Mitä puhetta tuo on?

VAPPU. Vaimonne kuoli suruun ja huoleen teidän tähtenne.

RISTO. Kuka sen on sanonut?

VAPPU. Eikä siinä kyllin. Kahta kauheampaan tilaan olette vielä saattanut tuon onnettoman tyttöparan, jota poliisit täältä kuljettivat vastaani äsken.

RISTO. Niinkö Homsantuun? Olkaa huoletta. Hänen kanssaan menetellään lain ja oikeuden mukaan.

VAPPU. Ja minkä mukaan menetellään teidän kanssanne?

RISTO. Minun? Mistäs minua voitaisiin vetää edesvastaukseen?

VAPPU. Ei mistään, sehän on selvä. Ei mistään! Maailma on teistä saanut, mitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän vikojanne vikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä synti heidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat valtaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei vielä ole sanottu. Ja niin totta kuin herrallakin on herra ja vaivaisella Jumala, niin totta on myös, että te ja kaikki teidän vertaisenne kerran seisotte sen valtaistuimen edessä, johon ei ihmiset pääsekään oikeutta ja totuutta mielensä mukaan väärentämään. Silloin vasta teidän tuomionne langetetaan.

RISTO. Missä se on, se valtaistuin?

TOPPO. Niin, missä, minäkin kysyn.

VAPPU. Siellä, missä vanhurskaus elää ja hallitsee nyt ja iankaikkisesta iankaikkiseen. (Menee pois.)

RISTO. Mitä hän tarkoitti?

TOPPO. Eikö lie meinannut Jumalaa. Niin minä sen käsitin.

RISTO. Saattoi sitä puolta olla. No, mut’ jokohan tuo tosiaankin –? Eikö hiis’! En minä vielä säikähdä. Mistä Vappu sen asian tietää. Ei suinkaan hän ole Jumalan puheilla käynyt. Yks’ vaimoihminen.

TOPPO. Mutta, tiedätkös, kyllä minunkin kävi jo vähän sääli tuota tyttö pahaa.

RISTO. Ole vaiti, velikulta. Älä rupea surkuttelemaan semmoista kapinetta. Kuka hänen käski tulla toista tappamaan, kuka. Vielä sääliä mokomaa. Kaikkea muuta.

TOPPO. Niin, hyvä sinun on sanoa; mutta, mutta –

RISTO. Mutta mitä?

TOPPO. Jos sinä olit toimittanut hänet –? Semmoisessa tilassa sanotaan muutamain naisten olevan tykkänään suunnilta pois.

RISTO. Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun. (Menevät.)

Esirippu.