Kunnia ja kurjuus

Kunnia ja kurjuus. Kirjoittanut Lauri Haarla

Tääll’ elon mutkikkailla kujasilla

käy kunnia ja kurjuus erillään –

On kurjuus matkasauva lurjuksilla,

ja kunnia, sep’ ajaa kääseissään.

Mut tiellä suoralla ja ankaralla,

jot’ elon hurma astuu turmaa päin,

parissa kalman, Via appialla

ma kurjuudenkin kunniassa näin.

Sinikki harras, pois nyt kammiosta,

soraisten kumpuin kesken Ratinaan!

Siell’, armas, haastan miehen turmiosta,

jok’ uupui lokaan, vereen, kunniaan.

***

Ylpein uhkamme kukkula tuo,

min harteilla havuinen harja.

Tulessa, tuulessa taisteli siellä

Hämehen poikien sarkainen sarja.

– Se joukko kuin suoninen nyrkki

löi uhmana valkean maan.

Se kärkenä rintaman tuiman

löi vieläkin vaipuessaan.

– Miehiä syö tuli eestä ja takaa,

vain rippehet riutuen taistaa,

sora jäätävä jänteret kangistaa – – –

Kyllä ties joka mies miltä kuolema maistaa.

– Ja takana notko on kuoleman rotko,

sinne vyöryvi ruumisten ruhka.

Missä taittuvi petäjät vankat,

siellä turha on urhojen uhka!

Jalo päällikkö kaatuvi nyt!

Sana vietävä on, sana kiireinen,

yli tien, läpi lyijystä räiskyvän loan.

Kuka uskaltaa, kuka viepi nyt sen?

– Tään käskynpä kuulevi mies, joka luona

tuon nuortevan männyn vertansa hiekkaan

olasta vuodatti haavoittuneesta.

Puun runkohon tarttui kuin tarttuisi miekkaan,

kopristi kouran ja tuimana tärski:

»Ei kontoon käy tämä kuolema tälleen,

tää vitkahan jäytää kuin näivetystauti!

Tästä täytyvi sotahan jälleen.»

Niin sai sanan kallihin viedäkseen,

niin suorihe tarkasti taipaleelle.

Kiersi notkoa hiljaista vainajien,

tuli kauhujen jyrkälle penkereelle.

Kuolonpa kelmä ja loka ja veri

siellä sankarit peittävi kalvenneet,

kaihisin silmin he katsovat pilviin.

Käy raskahaks astujan askeleet. –

Mut ankara uoma tuo kaartavi yhä,

pian tietä se leikkaa kuin ympyrän rata.

Tiell’ autiollapa viuhuvat matkalaiset,

käy ilmoja soittain kuin lintujen jata.

Ne tervehtivät, nepä huutelevat:

Kuka uskaltaa! Kuka sankari on!

Ne syöksyvät maahan ja sinkovat pois,

ja riemunsa turma soi talttumaton:

Mies, arpa lyö kuolon ja kunnian nyt,

verta me juomme ja mainehen luomme.

Kenties ohi käymme, jos onnekas liet,

ja surmatta kunnian suomme. – –

Mut ilmoissa soi jyly tykkien näin:

Pois pelko nyt, mies, elon notko jos tapaa

sen tien, jota ykskään ei vältä.

Vain pelvoton mies elon kuonasta vapaa.

Viel’ askele, tiellä on hän!

Vain tuokio tuima, kaas luoti jo miehen.

– Taas nousi kuin hämyä haparoiden –

Mutta luotipa kolmas löi tiehen.

– Löi runnellen ruumiin, löi kasvot päin lokaa.

Näinkö kärsimys rietas jo uhrinsa heitti?

Yks taasenko sarjahan vainaja,

min hautakumpua kunnia peitti – –

Mutta nyt! Mikä kumma? Hän liikahtaa –

Kuin olkaa kouristais, niin työntyy hän ryntähilleen,

jopa polvilleen. Ja kuin isketyn teuraan,

niin hukkuu sieluton huutonsa huokaukseen.

Hän katsoo maahan, hän katsoo kauas,

sielt’ ihmeitä kertyy silmähän himmenevään:

Hän varhaiseen kevätaamuhun astuu

ja oikoo nuoria jäseniään. – –

Kotivirtapa tulvii ja mylläri vanha

jo tärkkinä tokeita nostelee.

On touhua nyt, pärehöylästä tuolta

päreitä valkeita, puhtaita lentelee.

Noin – ihan tuhansittain ja miljoonittain,

– hän miehille nyt sanan leikkisän heittää.

– Miten ryskii ja räiskää se noin! –

Tuo lastujen singonta päivänkin peittää.

– – Peltoja, peltoja määrättömiin –

Kas, lahtipa tuo kotipoukama lie – – –

– Mutta polkuni vei läpi paistavan haan!

Mihin vie tämä kolkko ja autio tie?

Ylt’ ympäri täällä on harjanteet,

pilvihin saakka vain jäätä ja soraa!

Ken huutaa taas, mikä jyske ja pauke!

Tuolla miesjoukko hullu! Se jäätähän poraa.

– He viittovat mulle ja kutsuvat luo.

– En jouda ma sinne, en uskallakaan,

te outoja kaikki ja muotonne hurja.

– – Lien joutunut portille kauhujen maan!

Pystyyn karkaa ja horjuen seisoo.

Verinen tukka kuin piikkinen vanne,

kasvoihin ruoskittu tuhannen haavaa – –

kuin reväisty pois ovat olka ja lanne!

– Vihdoin nyt kuin kurjalle armo

löi luoti, jok’ upposi paikalleen,

se kärvensi vaatteen ja raateli rinnan. –

Niin puri kuolema sydämeen. –

Kauvan viel’ lakaisi tietä

tuo kuoleman lyijyinen luuta,

ja jok’ ainoa hetki söi vainajaa

kuin kirves syö kaattua puuta.

Vain sininen kärsimysliekki

sen tien yllä ehtoolla leijas.

– Mut aamulla noustessa auringon

ikikunnia loisti myös seijas.

Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.