Maamme kirja: 92. Pohjalaiset

92. Pohjalaiset.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

Pitkin Waasan läänin rannikkoa, paitsi Vähän-Kyrön pitäjästä, asuu ruotsalainen väestö 2 tahi 3 peninkulmaa maan sisään päin, jossa suomalainen väestö alkaa. Liki toisiaan puhuu yksi kylä ruotsia, toinen kylä suomea; muutamat ymmärtävät molemmat kielet, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa, tahi päinvastoin. Kuitenkin ovat molemmat naapurit saaneet toisiltaan paljo tapoja. Hyvästi rakennetut kartanot ja puodit päälle rakennettuine luhtineen ovat molemmilla piamite yhtäläiset. Asuinhuonetten sisuslaitos, sahrat, kärryt, silat, puukkovyöt, ja mikä pahempi, puukotkin ovat samat ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Paitsi kieltä, jota puhutaan ruotsalaisten pitäjäin välillä keskenään, kuin ruotsalaisten ja suomalaisten pitäjäin välillä.

Ruotsalaisista Pohjalaisista on sekä hyvä että paha maine maassa. Yleensä nähdään niitä taitavina työmiehinä kaupungeissa ja herrastaloissa. Ne rakentavat laivoja ja veneitä, huoneita ja tehtaita paremmin kuin muut, mutta välistä puhkeaa heissä vanha, peritty sotaluonne raivoon. Kun he ovat ottaneet liiaksi karvasta, ryhtyvät he pian tappeluun. Ei missään osassa maatamme vuoda niin paljo verta, kuin heidän ja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Välistä keräypi kahden kylän nuoriso maantielle aivan tappelua varten. Tuolla ajaa matkustaja: tappelijat lopettavat taistelunsa, jättävät maantien auki ja pitkittävät tappeluansa, kun matkustaja on ennättänyt sivutse.

Näissä tappeluissa vuotaisi paljoa enemmän verta, jos eivät naiset usein tulisi eroittajiksi, oman henkensä vaaralla. Miesten mentyä työ-ansioita etsimään, hoitavat vaimoihmiset maanviljelyksen ja käyvät myös sillä välillä miesten töissä. He ajavat hevosia, kyntävät, ojittavat, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja ne usein kuolevat.

Kuva on piirretty Lapvärtin pitäjäässä. Ruotsalaisista saduista ja lauluista Pohjanmaalla otamme tähän ainoastaan yhden, joka näyttää itsessään vanhaa sotaluonnetta. Se on kansansatu

Väkevästä Matista.

Olipa kerran poika nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin perheen lapsista. Kun ei hän kotona kelvannut mihinkään, lähetettiin hän ulos mailmaan ja tuli erääsen pajaan. Seppä pani hänen liehtomaan ja sanoi: liehdo nyt lujasti! Matti kääri hihansa ylös ja tarttui palkimen tankoon, ja ensi painahuksella paukahti palje halki juurikuin veden kupla, hiilten tulisateena tuprutessa ylös ahjosta. Ei kelpaa, sanoi seppä! ota moukari ja pysy vaan tahdissa! Matti löi muutamia kertoja varovasti; seppä sanoi: lyö lujemmasti! Matti nosti moukarinsa katto kohti, löydä jysäytti niin, että kerrassan alaisin ja pölkky upposivat maahan.

Sepästä oli tämä renki liian kovakätinen, ja hän antoi Matille matkapassin. Matti tuli rengiksi herrastaloon ja pantiin vetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut kuorman, oli se liian raskas hevoselle. Matti riisui hevosen valjaista, pani sen kuorman päälle ja veti sitä itse. Reki särkyi. Matti teki lujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut postista sisään. Matti veti, portinpielukset repesivät säpäleiksi ja kuorma tuli sisälle.

Toiset rengit alkoivat peljätä Mattia ja päättivät tappaa hänet. Matin piti kaivaa kaivoa ja kaivoikin sen niin syväksi, että hän itse näytti niin pieneltä kuin mato sen pohjassa. Olipa myllynkivi kartanolla; sen pudottivat rengit kaivoon. Myllynkivi sattui putoamaan juurikuin kaularengas Matin kaulan ympärille, että hänen päänsä oli kiven reijästä ylhäällä. Noh, sanoi Matti, mistä toki ovat löytäneet äitini vanhan rukin rattaan? Matti pitkitti kaivamistaan. Rengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon. Matti otti sen koppina kiini, katseli kelloa ja sanoi: Noh, mistähän vain ovat löytäneet isäni vanhan kirkkohatun?

Matti kaivoi kaivon valmiiksi ja ei kukaan uskaltanut enää tehdä hänelle rauhattomuutta. Tulipa sota, vihollinen rynnisti suurella sotaväestöllä maahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syttyi suuri tappelu, mutta Matilla oli nälkä ja hän istui ensin syömään. Voileipää tehdessään näki hän mustia rakeita, jotka lentelivät hänen voirasiaansa. Katsoppa noita, jotka nakkelevat mustikoita voiheni! mietti Matti kuulista. Tämä pisti Mattia vihaksi, hän tempasi suuren petäjän (hongan) juurineen, meni vihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että vihollisen koko armeijasta ei jäänyt muuta jälille, kuin pieksujen hiihnat. Niin oli se asia, ja kyllähän se totta lienee.