Papin tytär: IV luku

Wikiaineistosta
III luku IV luku
Papin tytär
Kirjoittanut Juhani Aho
V luku


Äiti oli kuullut sinä yönä, kun Ellin seuraavana aamuna piti lähteä kouluun, mitä hän näki unia ja miten hän elämäänsä kaupungissa kuvitteli. Eikä hän taaskaan tiennyt, olisiko hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli kuullut. Tyttö oli haastellut unissaan vähän väliä sinä yönä ja koko ajan vain kaupungista ja kaupunkiin lähdöstä. Ja samanlaista haaveilemista se oli kuin ennenkin. Korkeat mäet taas, paljon maailmaa ja korkeita puita! Ja iloa ja riemua puiden latvoissa liikkuessa ja kukkuessa!

Nyt hän oli lähtenyt kouluun, oli menossa kaupunkiin ja kohta kai sai nähdä, minkälainen se oli ... ja oliko se samanlainen kuin se, miksi hän oli sitä kuvitellut. Äidille tuli yht’äkkiä sääli tyttöään, kun ajatteli, kuinka hän ehkä kuvittelemisissaan pettyisi. Ja siellä se nyt kukistuminen alkaa, ajatteli hän. Mutta sitten taas hän ei tiennyt, kumminko kuitenkin olisi parempi, aikaisinko vai myöhään. Ja sehän se olikin se hänen ainainen epäilynsä, joka aina tuli.

Mutta lopuksi hän ajatteli, että olkoon, eläköön ja kasvakoon, tottahan käy niinkuin käy! Minkä maailmanranta kuolettaa, sen kai se kuolettaa ... ja totta kai on kunkin otettava, mikä annetaan.

Ja minkäpä hän nyt taisikaan? Vähät kai hänen kasvatuksensa enää vaikuttaisi siihen, joka oli muiden käsissä. Ja jospa muut sen ymmärtävät paremmin, jotka uskaltavat ottaa toisenkin lapset haltuunsa ... tottapa he ovat silloin varmat.

Ja äiti tunsi yht’äkkiä omituisen uupumuksen koko olennossaan sekä ruumiissaan että sielussaan... Oli sitä aina välistä ennenkin tuntunut, mutta nyt se tuntui enemmän kuin milloinkaan ennen. Ilta oli, hämärti, ja hän istui huoneessaan kädet helmassa ja ajatteli kaikkea tätä ja katseli ikkunastaan ulos, josta näkyi rauhallisen kolkko syksyn taivas kuumottavan kellastuvien koivunlehtien välitse...

Silmä seisahtui yhteen kohti katsomaan, sill’aikaa kun ajatukset vierivät omia teitään.

Omituistahan on se elämäkin, kun sitä ajattelee. Ensin se lapsuus, jota vain hämärästi muistaa, mutta joka kuitenkin oli välistä niin kirkasta ja valoisaa. Vaikka olihan ollut katkeruuksia siinäkin ... ja monessa suhteessapa se oli samanlaista kuin Ellin. Ankaroita olivat sen ajan vanhemmat, täytyi totella, mitä sanottiin, ja jos ei totellut, niin kipeästi koski. Harvoin sai mielensä mukaan leikkiäkään, sunnuntai-iltoina ei ollenkaan, jolloin aina eniten olisi mieli tehnyt, kun kylän lapset tulivat sitä varten pappilaan. Käsipuolesta tupaan vietiin, kuumaan tupaan, jossa istui iso joukko ihmisiä veisaamassa ja isä luki eikä tahtonut milloinkaan heretä. Ikävä oli istua, unetti, eivätkä silmät tahtoneet mitenkään auki pysyä ... mutta äidin ankara silmäys pöydän takaa ne pönkitti. – Ja sehän on synti, suuri synti, sanoi äiti, ja Jumala sen kyllä korkeudestaan näkee, joka ei saarnan lukua mieleensä paina, vaan antaa aatoksensa maallisissa asioissa lennellä. Ja siltä se sitten rupesi itsestäkin näyttämään, ja hartaasti hän koetti kuunnella, vaikka toisin ajoin taas ryöstäytyi mieli muuanne menemään: hakaan vasikoiden luo, rantaan ja mättäisille niityille, joilla kuperkeikka sydäntä suloisesti vihloi.

Mutta sitten tulivat ne ajat, jolloin piti pukea päälleen synkeästä sinisestä hame ja panna tumma huivi kaulaan, kun muilla nuorilla oli valkoiset karttuunileningit ja kaulassa valkoinen kiilloitettu kaulustin. Se oli vaikeata aikaa, ja mieli oli kuohua yli reunojensa. Kun juhannusiltoina alkoivat naapureissa kokot hulmuta, kun soittoa kuului ja muiden nuorten iloisesti meluavia ääniä ... eikä saanut sinne mennä! Ei ajattelemistakaan! Äiti huusi huoneeseen, sulki ikkunat ja käski panna maata. – »Vai tahtoisitteko te olla siellä, missä pakanajumalain kunniaksi poltetaan ensimmäisten kristittyjen luita?»

Väärin oli tehdä se salaa, ja kuitenkin muisti äiti, kuinka hän monet kesäyöt vinnillä vuoteellaan loikoi ja luki kirjoja, joita veljet olivat toimittaneet, mutta »joiden tekijät vielä kuolemansakin jälkeen syntiä tekivät». – Romaaneja! Olisi ollut kauheata, jos isä ja äiti olisivat saaneet sen tietää! – Mutta eihän rangaistus luvattomasta työstä ollut sittenkään tulematta jäänyt. Nehän ne sen kaipauksen idättivät mieleen, joka aina jotain ikävöi eikä milloinkaan saanut. Ne kai ne olivat herättäneet vaatimuksia ja toiveita, jotka eivät koskaan toteutuneet ja joita ei ikinä tahtonut saada kuulumattomiin karkoitetuksi.

Kyllähän hän oli ollut kaunis mies, kohtelias nuorena ja hyvästä perheestä, ja siksihän hänestä isä ja äiti pitivät, vaikka hän oli papiksi vähän liian maailmallisesti mieltynyt. Se oikea, se kumman kaunis ja kumman jalo, joka oli valoisina kesäöinä vinnillä loikoessa ja lukiessa mieleen painunut, sen oli pitänyt vähäksi aikaa kadota ja väistyä pois. Mutta talvellahan kaikki oli tapahtunutkin, ja niin oli se uutta ja niin oli hommaa siitä paljon, että kesäiset haaveet jäivät. Jospa eivät olisi milloinkaan enää tulleetkaan!

Ellistä sanoivat kaikki, että hän oli äitinsä ilmeinen kuva. Ei kuitenkaan kukaan tiennyt, kuinka perin pohjin hänen luontoisensa tyttö oli. Ja kuinka samanlaiset tuumat ja tunteet, kuta enemmän hän kasvoi! Yhä selvemmin ne muistuttivat omia entisiä aikoja, ja senpä johdosta niitä lienee näin nyt tullutkin ajatelleeksi ja näin tarkkaan muistaneeksi.

Mutta sepä se huoletti ja siitä hän aina oli epätietoinen, minkälaiseksi tytön elämä maailmassa tulisi ... ja olisiko hyvä, jos tulisi semmoiseksi yhäkin kuin oli omakin ollut. Jos olisi tiennyt, oliko sitä toisenlaistakin ja olisiko itsellä saattanut toisin olla, jos olisi oikein ollut... Ja taas, kuka uskaltaa sanoa, ettei ole oikein, niinkuin on?...

Yht’äkkiä rupesi omatunto vaivaamaan. Väärinhän on nurkua ja olla tyytymätön, vaikka vain vähänkin olisi. Ja eikö Hän tiedä kullekin parhaiten asettaa, joka on kaikki asettanut? Itsessähän saattaa suurin vika ollakin!... Mitä sitä onkaan välistä ajatuksissaan syntiä tehnyt!... Ja yhtä suuriahan ne ovat ajatellut kuin tehdytkin synnit!... Ei, ei ikinä! Väärin se on, väärin on, jos vaikka mielessäänkin rikkoo sen, jonka on valalla vakuuttanut ja myötä- ja vastoinkäymisessä pitää luvannut...

Ja äiti unohti kaiken muun paitsi oman huonon tilansa. Tyttärensä unohti ja huolensa hänestä ja ajatteli vain sitä, mitä hän vastaisi, jos hänet yht’äkkiä kutsuttaisiin tuomarin eteen ja tilille vaadittaisiin. Ja sen hän tunsi, ettei hän olisi valmis vastaamaan, ei ollenkaan vielä. jos ei armon aikaa annettaisi, niin huonosti kävisi.

Äiti etsi hämärässä kiiruusti hyllyltä äitivainajansa postillan ja alkoi tulen tehtyään sitä selailla.

– Lue Jumalan sanaa lakkaamatta!»

Niin oli hänelle kotona sanottu, mutta sen neuvon oli hän, paha kyllä, usein unohtanut ja laiminlyönyt.