Professori Julius Krohn’in sepittämä juhlaruno Brahe-patsaan paljastukseen

Professori Julius Krohn’in sepittämä juhlaruno Brahe-patsaan paljastukseen. Kirjoittanut Julius Krohn

I.

Suur’ aika oli - suuri aate liiti,

Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;

Suur’ aate – ei – viel’ enemmän – nyt kiiti

Läp’ ilmain aate pyhä, taivainen,

Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,

Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.

Se uskonvapaus ol’ – ei irvikuva

Tuo, irtannus kaikesta uskosta,

Vaan vapaus Jumalahan perustuva,

Vapaus hengen tosi, ainoa,

Vapahdus kahleist’ ihmis-sääntöjen,

Vapahdus kuonast’ ihmismietteitten.

Ja voittokulussaan tää aate jalo

Ihmeitä ja taas ihmeit’ yhä loi;

Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,

Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,

Se teki sankareiksi heikoimmat,

Ajatteljoiksi oppimattomat.

Perillä Pohjan eli pieni kansa,

Mitätön, tuntematon, syrjäinen.

Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa

Maan valtakansat otti lukuun sen?

Ken silloin oisi voinut uskaltaa

Mainetta sille, suuruutt’ ennustaa?

Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa

Ja aseeks Hälle rohkeest’ antautui,

Kuink’ ihmehesti silloin kaikki kohta

Sen kohtalo ja onni vaihettui!

Jumalan välikappale ken on,

Ei sille ole mikään mahdoton.

Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,

Kuin virta tulvaileva keväinen;

Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta

Mainittiin siunaten tai peläten.

Sen sana yks vaan kuului monesti,

Ja jo se kansain onnen ratkaisi.

Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta

Leveni, kohos tään kautt’ aattehen;

Mi suurint’, jaloint’ on, mi korke’inta,

Se siinä asunnon löys avoimen.

Kullalla muistoon kirjoitettu on

Tää aika ihmeinen ja verraton.

II.

Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,

Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?

Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,

Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;

Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.

Sin’ et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,

Tarkoin ensin tutkistella – siitä kiitos, kunnia!

Ja Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,

Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.

Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,

Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

”Tääkö köyhä”, huusit, ”riistaa täynnä vedet, metsät on,

Korvet viljeltynä antais miljonille ravinnon,

Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie –

Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!”

Yht’ ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;

Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.

Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss’ ankaran,

Näit jo ehkä ett’ on kultaa alla kuoren karkean.

Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,

Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.

Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,

Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,

Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas,

Vaan et tullut niinkuin tulee valtaherra orjan luo,

Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun tuo.

Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,

Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.

Muistit aina jalon lauseen: ”aateli se velvoittaa;

Ruotsin suuruus juuri vaatii ett’ei toista sortaa saa.”

”Ei voi muukalainen", sanoit, ”kansan hyvää valvoa;

Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt’ ei tajua;

Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,

Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.”

Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.

”Ennen teen sen itse”, sanoit, ”kuin sen sallin raueta.”

Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,

Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.

Mit’ ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.

Mit’ yl’-opistottaan Suomi? Tuskin nimens tallell’ ois.

Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,

Tääll’ on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

Kolmas vuosisata vieres Brahen haudan yli nyt,

Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;

Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,

Muuttumatt’ – ei – suurempana kuin hän itse arvaskaan.

Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat.

Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,

Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss’ kilpailee,

Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

Ken vois Herran teitä tietää, ennalt’ arvata ken vois

Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois

Mut kuin vaihtuneen osas, yksi vaihtua ei saa:

Et voi koskaan, Suomen kansa, ”Kreivin aikaa” unhottaa!

Lähde: Aura 30.5.1888.