Savokarjalaisten Vuosijuhlassa 18 28/II 81
| Savokarjalaisten Vuosijuhlassa 18 28/II 81 Kirjoittanut Kaarle Krohn |
- Kuin aamunpuhde on syksyinen,
- Min nuorten Pohjolan poikien
- On puhtahan raikas rinta,
- Jos kohtakin kuoreltaan
- Vähän karski, kuin routapinta
- Joka peittää maan.
- Kuin härmänhelmiset, harmajat
- Puun oksiin hyytävi haljakat
- Värisyttävän viileä ilma, –
- Sydän heidän on rinnassaan
- Kova hieman vielä ja kylmä, –
- Mut paikallaan.
- On tahtokin tarmoa uhkuva vuo,
- Ehk’ei viel’ ilmi sen puhjeta suo
- Kovat ohjeet, kannelle taivaan
- Kuin pintyvi pilvisää,
- Tai kuin sinisilmää Saimaan
- Sumu himmentää.
- Vaan pilven puhkovi aurinko!
- Kapalonsa ja katkovi Kullervo!
- Läpi lehvien pyrkiessä,
- Läpi härmästä harmaan puun,
- Säde taittuvi terhenessä
- Värin vaihteluun.
- Kuin kirjokaarena huomenkoi
- Värähtelevät värit usvaan loi,
- Kätköstään toivehet koittaa
- Pojan korkealentoiset;
- Vaieten vapaus jo voittaa
- Kaikk’ kahlehet!
- Kuin Vestan neitsyt puhtauttaan,
- Pyhää tulta taivahan valveillaan
- Povessais pidä nuorukainen!
- Vapaus sua velvoittaa!
- Yhä valvo yl’-oppilainen
- Nimes kunniaa!
- Kas! kukkulat kultasi aurinko,
- Maa, taivas leimahti liekkiin jo!
- Viris harmajat pilvenlongat
- Helein värin hehkumaan;
- Rusotus hyyn helmiset hongat
- Puki purpuraan.
- Häähunnun hohtavan Koitar saa:
- Puna kaino poskia kaunistaa,
- Ohimoita ja otsaa taivaan
- Helavalkea kaarittaa,
- Siimestäen silmää Saimaan
- Tyynt’, tenhoisaa. –
- Ja lämmönvirta jo tulvailee,
- Solatessaan maan povi pehmenee;
- Elohon emon helmasta elpyy
- Tuhat taimea kukkimaan,
- Keto kastehelmihin heltyy
- Ihastuksissaan.
- Koko luonto hehkuvi hekkumaa,
- Ja lehdossa linnutkin armastaa,
- Kukin kullalleen kujerrellen, –
- Niin myös povess’ ihmisen
- Ikilempeä lyö tykytellen
- Sydän lämpöinen!
- Pyhä ensi lempi on nuoruuden!
- Tuo rakkaus raikas, taivainen
- Ujo on kuni lapsen mieli;
- Syvält’ ei pyhäpiilostaan
- Viel ilmaist’ uskalla kieli
- Salatunteitaan.
- Vaan kas! valon valtias voiton
- Hajalleen utu-usvat karkoittaa,
- Va’on tieltä hattarat kyntää
- Kultaisella aurallaan;
- Korkeemmalle aurinko ryntää
- Sädeloisteessaan!
- Ja luonnon kauneus kirkastuu,
- Kukoistuksessaan se nyt ilmauu!
- Sama vehreä vaippa peittää
- Kaikk’ kukkulat laksoineen
- Sinens’ selkeä taivas heittää
- Veden kalvoimeen.
- Lemun lehdosta taivohon tuuli tuo,
- Maa henkensä huokuvi Luojan luo,
- Ja yht’ ylistystä raikkuu
- Ilolaulelot leivosten,
- Sama kiitos korvessa kaikuu
- Käen kukkuen.
- Yks’ aurinko, yksi on rakkaus,
- Sydämiin sama syttyvi innostus!
- Yks’ yhdisti meidät mieli,
- Pyrinnöt samat ponnistaa,
- Tunteitamme äidinkieli
- Yks’ ilmoittaa!
- Siis täytä maljasi reunoilleen,
- Se tyhjennä tilkkahan viimeiseen,
- Isäinmaan ylistyksehen yhtyin!
- Älä vain puhu puolesta sen,
- Rakkautesi näytä, ryhtyin
- Tositoimehen!
- Salpausselän Saimaa pukkaisee,
- Nyt yhtenä virtana vyöryilee
- Imatran koko valtava paino,
- Ja koski kun kuohahtaa,
- Kajahtaa ylistys yks’ ainoo:
- Eläköön isäinmaa!
Wäinö [Kaarle Krohn].
Lähde: Ylioppilas-Albumi J. V. Snellman’in 75 vuotisen syntymäpäivän muistoksi 13 p. Toukokuuta 1881. 1881. Helsinki.