Seitsemän veljestä: Kahdestoista luku

Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yhdestoista luku Kahdestoista luku
Seitsemän veljestä
Kirjoittanut Aleksis Kivi
Kolmastoista luku


Kesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja äjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin taasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi tuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen luontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta iltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui hienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu. Makasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä, mutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät veljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja kylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi sen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi muhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa.

Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä: ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin, mutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili. Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo hänen taasen ulkoa-oppimisessa.

Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla. – Mutta pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän, vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen korkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti, ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.

Kinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta Sompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat sen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle tanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan jyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska metsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi valmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto, tuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet. Mutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi. Väsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös veljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan hävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän päästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena edessänsä.

JUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä, mutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin, pojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus.

TUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo on metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä salot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon.

JUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä peltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä kamarasta.

TUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin että vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä iskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja hyyrrepartaisia.

AAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä, niinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin kotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä peltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus sen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen lyömme kaksi yhdellä iskulla: yht’aikaa poistamme pelloistamme hallan ja teemme itsellemme uutta niittua.

TUOMAS. Sen luullakseni katsomme parhaaksi kaikki. Niin on meidän tehtävä, jos tahdomme tänne sydänmaahan rakentaa itsellemme taloa.

Lapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä raivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valtaojan, suoran ja syvän, ja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja sammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä kuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin seuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran taloon. Niin he työskentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa Sompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina kuivemmaksi. – Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas pellon, ja pian kohosi maasta oras. – Talvensa viettivät veljekset samoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus tarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja Aapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua. Nälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä huonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli ollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin, hiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka.

Tulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran pellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat kauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian äsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin keinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen perinpohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän pelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa suossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää. Oli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta auringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun miehen huulet.

Mutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi nurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen niittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli uusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta metsäotuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys, ja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja talveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona syllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein matkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi palloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä jäljellä. – Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean, kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä keinolla tyydytettäisiin naukuva maha.

JUHANI. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten kun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren kimpaleen? Tuhannen tulimmaista! kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea. Mutta sellaisesta atriasta ei ole aikamiehen mako suuriakaan tietävänänsä. Mitä sanot, Tuomas?

TUOMAS. Siristä nälkävyötäs.

JUHANI. Katso: olenpa keskeltä pieni kuin armahin röökinä, pieni kuin ruskea vihalainen; mutta se konsti ei auta meitä ijäksi. Ei auta, vaan mikä on tehtävämme, se tehkäämme, ja pian. Sydän kuristuu, veljeni, sydän kuristuu ja kolkosta ikävyydestä lakastuu miehen mieli.

SIMEONI. Olisko tässä enään muuta keinoa edessämme, kuin maantie, kerjäläisen pitkä ja kova peltosarka?

JUHANI. Se olkoon viimeinen pelastuksen tie. – Mutta minä hengitän kuin tyhjästä tynnöristä. Eikö enään keksi yhtään ainoata konstia ja koukkua veli Aapon aivo?

AAPO. Mitä voimme saattaa matkaan tyhjästä?

JUHANI. Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi siitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua?

AAPO. Jos kaikkivaltiaita olisimme.

JUHANI. Ah! jos olisimme edes heidän pitenttipoikiansa, niin nytpä hyppelisimme tuolla kultaisilla kartanoilla, ja mannaa, pojat, paljasta mannaa söisimme ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vaan. Niinpä herrastelisimme; ja syljeskellen kuultelisimme kun jokin kerjäläisrukka maan päältä meille kertoilisi seitsemästä viheljäisestä veljeksestä tuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon varrella, jotka oljentelevat savuisessa pirtissä kuin nahkasiivet toinentoisensa niskoilla hongan holossa, ja näkevät nälkää kuin sudet.

EERO. Mitä turhia kuvailet? Käykäämme Kuokkalan korpeen tarkemmin tutkimaan tuota seutua, jonka syksyllä liian helposti heitimme.

JUHANI. Kontiot menivät sieltä helvettiin; se on melkein vissi asia.

EERO. Melkein! Mikä hulluus tässä istua nälässämme ristissä käsin, kun ehkä voimme toimittaa itsellemme oivalliset paistit? Toivomme on heikko, mutta koettakaamme, lähtekäämme mainittuun korpeen, ja ellemme kohtaa siellä karhua, niin kenties jonkun muun otuksen. Mutta jos ei tämäkään onnistuisi, niin onhan silloin lähellä Kuokkalan talo, josta saamme lainaksi ainakin leivän miestä kohden ja ehkä vielä muutaman vakan herneitäkin. Ihmisiin on tässä viimeinkin turvattava, ellei omat keinomme onnistuisi. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme koska jaksamme.

Niin haasteli Eero, ja vihdoin muutkin parhaaksi harkitsivat hänen neuvoansa seurata. Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään kohden Kuokkalan korpea. liukkaasti suksi hangella juoksi, mutta huohoittain ja hitaammin kuin ennen nyt retkeilivät veljekset; polviensa entinen jäntevyys tuntui jotenkin hervottomaksi. Lopulta ehtivät he tarkoitettuun tienoonsa ja rupesivat hiihtelemään tuonne, tänne kohden kaikkia suuntia, etsien kontiota, vaan aivan turhaan. Ilta läheni, veljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron kehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä korvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos jynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli lumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle kaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien mekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa viimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio hangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä karhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti otso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas kämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen. Mutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa ympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu. Silloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten, ulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi kohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten penikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä kesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian myös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat karvoja pyryttävän leikin.

Mutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen kallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle rakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verho seivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja saattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt veljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion muhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne tulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös unohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle vuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi päiväksi poistettu. Herttaisesti lepäsivät myös koirat, juostuansa kauan ja kiivaasti; lepäsivät, leuka käpälällä, tuolloin, tällöin avaten silmänsä, jotka jalolla tyyneydellä olivat teroitetut kohden verisiä otuksia kinoksella. Lepäsivät he kaikki nuotion leimutessa ja taivaan tähtien pilkkiessä; mutta heidän ympärillään kuivettuneissa kuusissa paukahteli pakkanen ja jylhässä metsässä veisailivat kylmät, huokailevat tuulet. Ja aamun valjetessa läksivät veljekset hiihtelemään saaliinensa kohden kotoa taas; ja raskas oli heidän taakkansa, mutta hauska.

Varhainen ja kaunis oli seuraava kevät. Ahkerasti harjoittelivat veljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa takertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen sorva. Rannalla, tuoksuavan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän kesä-aamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää karjaa. Siinä sorsat naristen lentelivät pitkin järven öljytyynettä pintaa, ja veljesten luoti heistä kaatoi lennosta monta. Kaunis oli kevät niin Ilvesjärven rannoilla kuin niituilla ja laihopelloilla Impivaaran pirtin ympärillä, jossa uhkea vilja rehoitti, kasvain päivien hohtavassa paisteessa ja öitten lempeässä viileessä. Riehui tänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja tyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla, teroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen kamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä heleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata. Helteisessä poudassa niitettiin niitut ja leikattiin pellon raskastähkäiset rukiit; ja korkeina torneina seisoivat niin suovat Luhta- ja Sompioniituilla kuin aumat pirtin ympärillä. Runsaimman sadon tuotti tämä kesä, jota veljekset aina riemuiten muistelivat »kultaisena kesänä».

Mutta koska vilja oli leikattu ja kylvö tehty, läksivät veljekset eräänä lauvantai-aamuna kauan varustetulle retkellensä, läksivät pappilaan provastin tutkinnon alle. Isällisesti, lempeästi kohteli heitä provasti, ja huomasi pian suureksi iloksensa, että heidän lukutaitonsa oli moitteeton, vieläpä yhden ja toisen vallan kiitettävä; Laurin julisti hän parhaaksi lukijaksi Toukolan suuressa kylässä. Vieläpä huomasi hän heidän käsityksensä uskon-opista yleiseen selväksi, vilpittömäksi. Sentähden, koska he viikon päästä seuraavana sunnuntaina palasivat rippikirkosta kotiansa, oli heillä jokaisella kädessä nahkakansinen uusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi. Tyytyväisinä, mutta vakavilla kasvoilla astuivat he pirttiinsä, jonka Tammiston Kyösti, heidän karjanhoitajansa menneen viikon kuluessa, oli lakaisnut ja lehdittänyt. Mutta koska he olivat atrioinneet ja Kyösti heistä poistunut, istuivat he kukin itseksensä tutkistelemaan raamattua; ja syvä äänettömyys vallitsi huoneessa.

Niin meni suloinen kesä, tuli syksy raikas ja viileä, tuli talvi ja onnellinen kesä taas. Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja omettaan orsien alle.

Seisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen häntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta, toinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon kirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät tuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä, mielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat niuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun vanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa. – Kymmenen nautaa seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi juurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä kadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta nuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla. – Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin nuhteeton käsi.

Nousi vähitellen kaikki talonpojan talossa tarpeelliset huoneetkin Impivaaran pihalle. Niinpä kohosi myös oivallinen sauna pihan ja pellon rajalle, ja silloin katosi pirtistä parvi, katosi sen ovinurkasta kiuvasuuni, ja sijaan rakettiin korsteni, taloissa tavallinen. Rakettiin palhotuista kuusista uhkea laattia, joka, ennen alkaen vasta huoneen puolesta pituudesta, ulettui nyt periltä aina kynnykselle. Vielä lyötiin entisten läpien sijaan seiniin kolme valaisevaa akkunaa. Ja nyt, kun katsahdit huoneesta ulos päivän puoleen, näit talon pellot ja Luhtaniitun peltojen alla, kauempana toisen, lakeamman niitun, entisen Sompiosuon. Halki peltojen ja niittujen kulki talon tie kohden kirkkoa ja entistä kotoa, juoksi niitusta tiuhaan kuusistoon, siitä pitkin nummea Teerimäen harjulle, joka komeana haamoitti etelässä kimmeltävien pilvien rajalla. Koska länteen katsahdit, näit peltojen takana sammaleisia kallionkieluja, tuolla ja täällä matalan, mutta jäntevän männyn, jonka huojuvalla latvalla aurinko usein kesä-iltana säteili. Mutta pirtin pohjoinen akkuna katseli jynkästi kohden Impivaaran jyrkkää vuorta. Niin osoitteli itseänsä eteesi maailma, koska lakeassa tuvassa katsahdit akkunoista ulos ilmoihin. Mutta jos aukaisit huoneen raskaan oven ja iskit silmäs itään ja koilliseen, niin huomasit kivisen, kantoisen ahon, ahon reunalla nummen ja jylisevän hongiston, jonka helmasta astui kesän aurinko taivaalle ylös. Tämänkaltainen oli luonnon muoto Impivaaran ympärillä, joka nyt oli nousemassa valtaiseksi taloksi.

Muutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran pihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin tuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin; ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa. Itse kuitenkin he harvoin siirtyivät omilta maisemiltansa pois; ja syntymätaloansa eivät he tahtoneet nähdä ennen kuin oli tullut aika, jona Jukola oli heidän omansa taas. Sen lupauksen olivat he tehneet, ja ainapa karttelivat he matkan päästäkään näkemästä kotonsa armaita vainioita.

Tulipa viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli annettu vieraan viljeltäväksi; ja syksyllä oli siis veljeksillä valta muuttaa syntymätaloonsa takaisin. – Oli kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtas sisään auringon heleä paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uuttatestamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen. – Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn, väljään tupaan.

Mutta kun olivat atrioinneet, istuivat he taasen mikä minnekkin ja mikä mitäkin mietiskellen, tai katsellen eteensä-avattuun kirjaan. Perä-akkunan ääressä, joka antoi länteen päin, istui Aapo, askarrellen nysänsä kanssa, ja näkyi kuin olis hänen aatoksensa syventynyt tärkeään asiaan. Viimein aukaisi hän suunsa, ja syntyi siitä seuraava keskustelma.

AAPO. Tammistossa kohtasin nahkapeitturin ja haastelin hänen kanssansa yhteisistä asioistamme. Hän on saanut mylläripaikan, ja olis valmis luopumaan Jukolasta jo tulevan syyskuun alussa, johon annoin hänelle hyvän toivon.

TUOMAS. Parasta että välttyy hän tieltämme tavallista vikkelämmin; sillä hänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut yhä enemmin; ja vuokraansa ei ole hän maksanut meille yhtään ainoaa jyvää.

AAPO. Tuon kaiken tuomitsis laki hänen maksamaan, mutta millä hän sen tekis?

TUOMAS. Siihen on hän ikuisesti voimaton, ellei pane hän pantiksi kurjaa sieluansa.

AAPO. Työtuomion kautta hän ehkä viimein maksaisi kaikki, mutta rässyllä on kivuloinen muija ja monta mankuvaa lasta.

JUHANI. Menköön herraansa tämä kurja nahjus. Niin, olkoon hän meistä kuitti. Myös on huono onni koetellut häntä näiden kymmenen vuoden mennessä; sitä ei taida kieltää. Mutta vaikka oliskin onni armahin häntä syleillyt, niin eipä ole hän koskaan syntynyt talontekijäksi mieheksi; tarvitaanpa siinä vähän potraa pokkoa, mutta siihen ei löydy hänessä kurssia enemmin kuin kintaassa. Sentähden menköön hän nalkkeilemaan myllyänsä, mutta me tahdomme näyttää kuinka tehdään Jukolasta pitäjämme uhkein talo.

AAPO. Ainapa tuo on jalompaa, katsella edessämme taloa, jonka möyrityt pellot ja raivatut niitut tiedämme omien käsiemme työksi. – Meistä kolme jääköön tähän uudispaikkaamme hoitamaan, muut kaivelkoot ja kynnelkööt Jukolan pohjalla; mutta suurimmissa, kiireimmissä töissä käymme käsiin kaikki seitsemän miestä yksinvoimin ja yht’aikaa niin tässä kuin entisen kotomme vainioilla. Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä.

TIMO. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien alla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa, on tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden.

AAPO. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita niinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai repii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä on vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä talosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys, vaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta olkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas jos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se talo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy pian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan kymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla humalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan suolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja pieniksi nurmikoiksi, verihaavoiksi ihmisen ruumiissa, johon vertaan nyt talon. Mutta emäntä, joka tuhlaa, on talon ruumiin jokapäiväinen mato vatsassa, sen koi, sen syöpä, joka menettää kaikki nesteet ja viimein koko rakennuksen ransistaa ja kaataa. Nytpä muistan kertomuksen, jonka kuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varakkaalta ja eteenpäin katsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat yhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin yhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä pysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi päivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta syytä, mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten huoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi isoisämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän rikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli voileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa emäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori ainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui naapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen ja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni kaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla karisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa välistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi tämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin kertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa.

JUHANI. Oikein harkitsi hän asian. Huono ja tuhlaaja emäntä on talon kaikki kuluttava rotta ja kurja katsoa puoleen kuin porolammikossa vanha tallukkahaasu.

AAPO. Olkoon siis naiminen, niinkuin se olla pitää, elämämme ankarin askel. Sillä huono emäntä on miehen tuho, mutta kelpo ja armas vaimo on hänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja tekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän kohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta aarretta. Ja luulenpa myös, että vähemmin, paljon vähemmin löytyisi täällä kehnoja vaimoja, jos miesi nuoren aviosiippasensa virheitä kävisi aina ojentelemaan lempeillä sanoilla ja rakkahilla silmän-iskuilla, kartellen visusti tuomasta nalkutellen esiin noiden »oivain naapuri-eukkoin» esimerkkejä, ja suoden tuon aina »kunnollisen kuolleen kultamuorinsa» ma’ata rauhassa haudan kammiossa. – Niin, veljet! ehkä on meillä kaikilla piankin eukkonen vieressämme ja pieniä pirpanoita ympärillä ja sentähden en nyt haastelekkaan näin paljaasta hetken mielipiteestä, vaan enemmin ehkä tuumasta, ja tarkoitanpa istuttaa näitä, sanojani sydämienne pohjaan.

JUHANI. Hyvinhän sinä kaikki olet tehnyt, monta kallista neuvoa olet meillen antanut. Totisesti! oletpa oikein isällisellä, mielellä ja kielellä meitä johdellut täällä salojen yössä. Veljet, kiittäkäämme Aapoa, hän on tehnyt suuren työn.

AAPO. Mene pois! Mitä tuossa turhia. Niin – noh! Niin! Vaan että seisomme nyt tässä, ja yksinvoimin taistelleet olemme: tempoilleet, riistoneet, repineet päästäksemme viimein kovan onnen rykelmäisestä korvesta lakealle, vapaalle aholle.–Mutta katsokaat: ilma on kirkas ja tyyni, kohden laskuansa alenee jo aurinko ja vilisten nyt kutee kouruliuta Ilvesjärven korteistossa. Lähtekäämme panemaan mertojamme ulos, ja huomenna on meillä maistava murkina.

Ilvesjärvelle he astuivat asettelemaan pyydyksiä kultakylkisille kouruille, jotka par’aikaa iloisesti kutelivat, ja vilahteli järven ruohoinen ranta. Mutta kotia jäivät Simeoni ja Timo, jäivät karjan korjuun tähden; ja ammuten ja kelloin kilinällä palasivat jo vääräsarviset laitumeltaan pitkin kanervaista nummea. Ja kantoisella, kuivalla aholla lypsettiin märehtivät lehmät, ajettiin siitä tarhaan, jossa he pian toinen toisensa perässä vaipuivat alas havuisille vuoteillensa. Mutta tuolla Ilvesjärven tyynellä pinnalla soutelivat muut tylppäkuonoisella tukkiruuhellansa, lasketellen mertoja järven heleään syvyyteen pitkin korteiston moniniemellistä reunaa; ja tuolla mäntyin latvoissa luoteisessa väikkyi tulipunertava iltarusko.