Sinä jota rakastan
Sinä jota rakastan Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
- Jossain syviin uumeniinsa metsä
- kätkee sinut, jota rakastan.
- Avaat siellä honganlatvain humuun
- silmäs aamunkirkkaan, ihanan.
- Taikka heräät Regent Streetin sumuun,
- taikka Tyynenmeren loiskinan
- palmurantaas kuullen hymyilet sä.
- Silloin tällöin korvissani helää
- äänes soinnahdus, niin kaukainen,
- jostain laulaen kuin lintu sadun,
- hyminästä meren laineitten,
- metsätieltä, pauhinasta kadun.
- Ja ma hetken mittaan, hetken sen
- päällä maan saan ikuisuuden elää.
- Silloin tällöin heikon kangastuksen
- kauneudestas sun ma täällä näin.
- Ihmismuodosta tuo hohde lähti,
- niinkuin heijastaa maan yötä päin
- valon auringosta kiertotähti.
- Yöstä maan jäin kauas, valoon jäin,
- valtaan rajattoman kirkastuksen.
- Täysin eivät voi nää silmät maiset
- ihanuuttas edes aavistaa.
- Turhaan sydän luokses tietä kysyy,
- asuinpaikkasi on outo maa,
- lausumattomana nimes pysyy.
- Syleilyyn ei sua kiertää saa
- nämä käsivarret kuolevaiset.
- Hyvä näin, ja tähän tyydyt, sielu.
- Suuri ikävöinnin onni on.
- Mitä syleilit, pois luotas häilyy,
- luokses jää vain saavuttamaton,
- omanas se ainoastaan säilyy,
- uni sydämesi kammion.
- Sitä ahmaise ei arjen nielu.
- Sitä peittää ei voi tuhka ajan,
- jolla aineen kahletta ei lie,
- jota verhoa ei mainen vaate,
- jonk’ ei jalkaa tahraa mainen tie.
- Ihanteeni, kuihtumaton Aate,
- kauniina sun sydämessään vie
- unennäkijäsi taakse Rajan.
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.