tias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain parissa.
— Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee henkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi. Nimet ovat historiaa.
— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?
— Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta löytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan tarpeettomine rahoinen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa... Mutta palataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta... Te kai painoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hälyytitte. Niin, nämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää tarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan...
Toinen alkoi selittää:
— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen seinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi minulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi ennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee kerrokseen ovenne eteen j.n.e.
— Tuleeko auto tänne sisälle?
— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jollaisella te lienette aikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen — mikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille vain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin kaupunkeja.
