Ääret

Ääret. Kirjoittanut Otto Manninen

Kuin viipymätön virran vuo

heleitä kuohuu kupliaan,

niin loppumatta luonto luo,

niin kulkee sukukunnat maan.

Kuvastaa kuplan tuokioon

maan mahti, ilmain ihanuus

on into luotu inehmoon,

on elon äärten ankaruus.

Siit’ on sen kirkkain riemun sää,

sen murtavaisin murheen ies:

niin korkeall’ on määränpää,

niin matalalta mahtaa mies.

Mut arpaa pisar-kohtalon

me turhaks emme tuomaroi,

jos kannast’ alkukallion

se kultahietaa hiukan toi.

Pois vierii kuplat, kulta jää,

jos vähän lie, jos paljon lie;

mut väylää yhä väljentää

pisaran kunkin pieni tie.

Ja kaikki suurin, mit’ et voi,

mist’ unta kaihoisaa sa näit,

ja vapain, mistä viesti soi,

ja kaunein, mistä kauas jäit,

sun pyrkimykses pyhin syy

unt’ ollut ei, sua ilku ei;

niin aikain aatteet siementyy, –

vei sielus, ken ne sulta vei.

Min korkeinta sun etsi ties,

kaikk’ elo kerran saavuttaa.

Sa rauhaan astu: aamunmies

käy aamunmiehelt’ aikain taa.

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.