Äidin muisto
| Äidin muisto. Kirjoittanut Maria Furuhjelm |
Aikomukseni ei ole tässä kertoa noista kalliista, paljon maksamista korukaluista, joita lukemattomat äveriäät äidit lahjoittivat lapsillensa, vaan tahdon kertoa erään vähäisen ja köyhän, mieroa kiertävän pojan muistosta, jonka hän oli saanut äidiltään ja joka äitinsä kuoleman jälleen säilyi hänen ainoona aarteenaan hänen muistossaan.
Tämä ehkä tuntuu liika yksitoikkoiselta ja kuitenkin siinä ilmestyy täysi todellisuus ja lapsen puhdas mieli, joka uskoi, mitä äitinsä hänelle oli sanonut. Tämän pienen tapauksen kertoi minulle eräs naisystäväni kyynelsilmin eräänä talvi-iltana. Hänellä, näet, oli pienoinen tytär, ja tuon pienen tytön ainainen leikkitoveri oli jokseenkin vanha koira. Niin vanha oli tuo eläin raukka, että se horjui käydessään ja oli jo milt’ei sokea, mutta tuo pieni tyttö oli siilien niin kiintynyt, ett’ei sitä hennottu tappaa, vaikka useasti arveltiin sen olevan eläin rukalle parhain, ja jopa ajateltiin sen olevan suuri syntikin, että annetaan sen elää niin vanhana ja horjuvana, mutta tuo lapsi, se pidätti kuitenkin tuon teon aina kaukana. Olihan nuo niin hyvät ystävät, tuo vilkas, iloinen, pikku tyttö ja vanha, jörö, pörhökarvainen kaira, joka ei pienimmälläkään vihalla tai murinalla ilmaissut mieli-alaansa, vaikka useasti kyllä sai tuskissansa tuntea tuon lapsen tiheään uudistetut kouristukset. Taasen eräänä pimeenä talvi-iltana istuu nuot vanhat ystävät kaikessa rauhassa lattialla, lapsi takoen ja pauhaten ja koira tyytyvänä kärsien, niin astuu sisälle vilusta värisevä, pieni poika. Nyt juolahti tuon koiran omistajan mieleen pyytää poikaa viemään koiran ja upottamaan sen järveen. Hän ehdotteli asian pojalle, ja poika lupasi viedä sen, jos hän saa 50 penniä, jota hänelle annettinkin, ja sitten oli vihdoinkin tullut täytäntöön työ, jota oli kauan aijottu tehdä. Poita otti nuoran pätkän, asetti sen tuon vanha raukan kuulaan ja asetti hirmun suuren kiven nuoran toiseen päähän ja ”loiskis” vesi vaan äänsi, ja koira katosi takkoinensa. Mutta nyt rupesi tuo poika ajattelemaan tekoansa. Nyt muistui hänelle äidin sanat mieleen ja kuinka suureksi hän sai tuon rouvan silmät, kun hän palasi hetken päästä takasin sinne, mistä hän oli tuon eläimen vienyt. Rouva kertoi, että hän ei koskaan unhoita sen pojan, muotoa, kun se loi kyyneleiset silmänsä häneen ja vapisevalla äänellä kysyi häneltä: ”rouva, mitä vastaan minä silloin, kun tuomiolla tuo koira kantelee minun päälleni?” Rouva seisoi hämmästyneenä tuon pienen kerjupojan edessä. Isoon aikaan eihän osannut sanoa sanaakaan. Viimein kuitenkin kysyi hän: kuka on sinulle niin sanonut? Ja poika vastasi: ”äitini sen sanoi usein minulle, että pieninkin eläkkä kantelee tuomiolla meidän päällemme jos niille teemme pahaa ja tottapa tuo koira nyt kantelee minun päälleni, kun olen ottanut häneltä hengen.” Silloin vastasin minä tuolle pojalle, että se ei tule kantamaan sinun päällesi siitä, että sen pois kitumasta; olihan se jo niin vanha, että oli sen oli hyvä päästä pois, ja jos niin on, rakas lapsi, että se siitä syyttää sinua, niin langetkoon tuomio minun päälleni että sinun, sillä minähän käskin sinun niin tekemään. Ole vaan rauhassa tuosta, vaan kuitenkin muista, niitä kalliita sanoja, mitä sinun hyvä ja hurskas äitisi on sinulle opettanut, niin aina voit tehdä oikeen. Kuinka monella meistä on tällainen äidin muisto ja emme osaa antaa sille sitä arvoa, minkä tämä pieni, köyhä lapsi sillen antoi, ja joka pusersi hellyyden kyyneleet niiden silmistä, jotka kuulivat nuo sanat lapsen huulilta.
Lähde: Tampereen Sanomat 10.6.1887.