Äidin muisto (Ekberg)

Äidin muisto. Kirjoittanut Lauri Ekberg

”Nöyrästi aina ootte mua täällä auttaneet,

Ja ahkeruutta, tointa ikänne näyttäneet.

Sentähden perinnöksi oon teille päättänyt

Luovuttaa nyt jo kaikki, mit’ ompi säästynyt.

Tään mökin pienen tässä, sen maat ja metsät myös

Omakses saat nyt poikan’. Paa niihin toimes työs.

Sä siskonesi tässä hallinnon, vallan saat;

Mut maasta raatamalla ravinto ottakaat”.

Näin lausui lapsillensa mies harmaahapsinen,

Kun voimiansa painoi jo kuorma vanhuuden.

Ja kätköstään hän otti puuarkun, pienen vaan,

Ja sitä antaessaan näin jatkoi puhettaan:

”Tään käski teille äitivainaanne jättämään,

Mut säästäen hän pyysi sisustaa käyttämään. –

Kun olen heikko, vanhuus kun voimat kohta vie,

Niin vainaan määräaika jo ehkä täysi lie. –

Mut kuitenkin mä pyydän, ett’ ensin muistokseen

Ostatte tällä jonkin arvoisan kappaleen.

Te muistanette vielä äitinne toimekkaan,

Kuink’ kehräsi ja neuloi hän miltei aina vaan.

Ei arkea lie ollut, ettei ois rakkineen

Hän hyrrytellyt hiljaa, niin aina viimmeiseen.

Sentähden mielestäni ois muisto sopivin,

Jos kaupungista toisit sä rukin kaunihin.

On ”ompelumasiina”, tuo uuden-aikainen,

Se muisto ja sen hinnan sisältää arkkuinen.

Tään muiston saisi siskos, sinulle rakas, hän,

Mi sillä loisi kuvan äitinne lempeän”.

Näin lausui vanhus. Neuvo on pojan mielehen.

Hän kohta kaupunkihin käy isää totellen.

Mut konetta kun siellä kallista katsoo hän,

Niin muistuu neuvo äidin, haudassa lepäävän:

Hän säästämällä käski aarretta käyttämään. –

Mut taaton tahto – saiskos se jäädä tykkänään?

Kuitenkin miettimällä hän täyttää kummankin,

Niin isän tahdon niinkuin lepäävän äidinkin.

Hän sieltä kihlat ostaa, vähäiset, halvat vaan,

Ja niiden kera lähtee kotiinsa kulkemaan.

Hän kautta naapurinsa kulkeepi kihloineen,

Ja sieltä kotihinsa – mut nytpä armaineen.

Ja kotiin tultuansa näin alkaa kertomaan

Isälleen matkastansa, kaupastaan, – voitostaan:

”Täss’ on tää muisto kallis, tää muisto ikuinen!

Hän äitini on kuva, niin – kuva sydämmen!

Tää neito, kallis mulle, on apu siskollein;

Siis luulen, että myönnät: mä oikein tässä tein”. – –

Ja vanhus, kuunnellessaan, kun poika tarinoi,

Muistaapi, kuinka loisti lempensä aamukoi.

Hän sylihinsä sulkee nuo nuoret armahat,

Ja kyynelsilmin siunaa päivänsä tulevat.

Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.