Siirry sisältöön

Äidin uhri

Wikiaineistosta
Äidin uhri.

Kirjoittanut Väinö Kolkkala


Viatonna kuin enkeli lemmenmaan
Laps’ uinuvi hymyillen kehdossaan.
Nuor’ ruhtinatar, tuo ruususuu,
Yli kullannuppunsa kumartuu.
Kädet ristissä hän ylös silmänsä luo:
”Oi taivas, siunaus hiille suo!”
Mi haamu on tuossa? Oi hirmua – huu!
Lumikelmeäksi käy ruususuu.
Tuo lausuvi kolkosti hymyillen:
”Vien sinulta poikasi poloisen.”
Mut ruhtinatar hän huudahtaa:
”Pois, pois! Et poikaani koskea saa!
Vaan kuolo se lähemmäs kehtoa käy;
Polo äiti se etehen ennättäy.
Yli kehdon hän suojaten kuuristuu:
”Hänet säästä – kaikk’ ota multa muu!”
Kuvakaunisna lapsonen uinuaa,
Käsi kuolon jo kehtoa koskettaa.
”Kaikk’ kultani, kalleuteni saat,
Ja palatsit, linnat ja viljamaat.” –
”Oh äiti! Ei poikaasi ainoaa
Tuo uhri vielä voi pelastaa.” –
”Mit’ aarteita mulla enää ois’
Kaikk’ annan ainooni eestä pois.” –
”Sull’ on elo uhkuva nuoruuttaan:
Mun syleillä suo sua kerran vaan!”
Ja kuolo jo kehtoa lähenee:
Sielt’ äidille lapsonen hymyilee.
Povi paisuva äidin rajusti lyö,
Sulosilmistä vuotaa kyynelvyö.
”Sua, pienoni, taivas siunatkoon,
Ma suojelusenkelis alati oon.”
Ja syöksyvi niin povin lämpimin
Hän kuoleman kylmähän sylihin.

Kulo [Väinö Kolkkala].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.