Äiti

	Tälle sivulle ei ole merkitty lähdettä.
	Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä lähteen. Lähteestä puuttuu vuosi

Äiti.[1] Suomennos. Kirjoittanut Émile Zola

Ei liene mieltäkiinnittävämpää tutkimusesinettä, kuin tutkimus naisen asemasta ihmiskunnan historiassa. Mies jo elämänsä ensipäivistä omaa rinnallaan olennon, joka nöyrästi raataen hänen osakseen tulevat koettelemukset, on ottanut kaikella voimallaan ja sydämensä tarmolla osaa historiallisten tapausten luomiseen. Tämä hillitsemätön ja vaatimaton olento taivuttaen päänsä ja alentuen miessuvun otaksutun etevämmyyden alaiseksi, on pysynyt historian varjossa. Mutta sivistynyt ja tarmokas kansa olisi ollut velvollinen soveltamaan tätä ylenkatsottua voimaa, joka on hirveä vallassa, – soveltamaan sitä toteuttaakseen vapauden ja oikeuden.

Kysymys ei ole siitä naisesta, joka on rakentanut maailmamme sellaiseksi millainen se on; hän on suostunut siihen asemaan minkä me olemme hänelle antaneet, ja korvaukseksi epäluuloisuudestamme, ylenkatseestamme ja saitaloisesta rakkaudestamme on hän luonut meille kylmän ja aution kotilieden, yksitoikkoisen elämän, turhanpäiväisen ja kuumeisen yhteiskunnan. Silloinkuin mies alistaa puolisonsa hän kaatuu yhdessä sen mukana. Se nainen, joka miehen mielipiteen mukaan ei mitään ymmärrä maailman asioista on juuri olento, joka vastentahtoisestikin johtaa kansoja suuruuteen tai häviöön. Historioitsija, joka tutkii naisen asemaa, tutkii tärkeintä vipusinsa, vipusinta salattua ja käsittämätöntä, joka turmiollisesti on johtanut kansoja niille murheiden poluille, joita näiden on täytynyt kulkea.

Mies syntyy; Jumala antaa hänelle toverin, jonka tulee häntä seurata ja muodostaa hänen kanssaan jonkinlaisen yhteyden. Siitä syystä, aina kehdosta hautaan saakka, mies ja vaimo ovat velvolliset toimimaan rinnan ja historia ei tule käsittelemään ainoastaan miestä tutkimuksissaan, vaan paria. Historian tapauksien kuluessa mies otti haltuunsa valta-aseman mutta nainen täydelleen syrjäytettiin. Nyt meidän aikanamme kiinnitettiin huomio onnettomaan unohdettuun olentoon, ryhdyttiin katselemaan vuosisatojen syvyyteen ja alettiin kysellä itseltä, millainen oli totuuden mukaan se kutsumus ja tehtävä, mitä me pakoitimme tämän olennon näyttelemään! Kun minä ajattelin sen liikkeen suhteen, joka pakottaa ajattelijoitamme tutkimaan naista, niin minä erinomaisesti käsitän heidän levottomuuttansa ja puolustuspuheensa. He ovat tienneet ja oppineet ymmärtämään että meidän jokaisen rinnallamme on olento, jonka meidän tapamme ja tottumuksemme ovat tehneet hyödyttömäksi, jopa vahingolliseksikin. He ovat historian lehdiltä lukeneet, miten suuremmoinen väärinkäsitys on kaikkina aikoina vallinnut puolison ja puolison välillä. He alkoivat käydä varovaisiksi tulevaisuuden suhteen ja tahtoivat luoda parin, luovan henkensä mukaisesti ja suunnata naisen voiman ja tarmon miehen onneksi ja kohottamiseksi. – – –

Jok’ainut teoria nojaa jollekin perustalle ja jokainen järkevä arvostelu ja arvostelu ja aprikoiminen nojaa välttämättömästi johonkin totuuteen.

Pelttan pitää perusteena sitä että mies ja voima, ollen luotu jo samasta aineesta, omaavat yhtäläisen ja tasa-arvoisen aseman maailmassa. Heidän tehtävänsä, vaikk’eivät olekkaan yhtäläiset, tulevat kuitenkin olemaan yhdestä ja samasta tärkeydestä, ne tulevat täydentämään toinen toisiaan. Alussa puoliso ja puoliso ovat lähteneet samasta kehdosta, he ovat keskinäisesti tukeneet toisiaan ja heidän kohtalonsa on ollut lujasti yhteen sidottu. He ovat kulkeneet vuosisatojen halki pyrkien samaan yhteiseen päämäärään. Mutta minkälaisen askelin he ovat kulkeneet ja kauvanko on jatkunut tämä ihailtava yhdistyminen. Kauvanko nämä kaksi olentoa ovat kulkeneet eteenpäin yhtä ja samaa tietä, toverillisesti, yhteisin tarmoin ja voimin?

Tässäpä juuri alkaakin sydäntä särkevä historia. Muutamien hetkien perästä matkalla mies juopuneena herruudesta ja voimasta, lakkasi huolehtimasta hellästä ja rakastettavasta olennosta, joka nojasi hänen käsivarteensa; mies astui kaksinkertaisin askelin pakottaen naisen seuraamaan perässään ja loppujen lopuksi alkoikin tuntea mieltymystä sille suhteelle puolisoonsa nähden, että tämä häntä seuraa; mies alkoi halveksia vaimoaan, joka ei omannut hänen raakuuttaan, eikä hänen itsekkyyttään, ja muisteli häntä ainoastaan silloin kuin tahtoi pojan tai lasin vettä. Nainen taivutti päänsä hyljättynä, hän ensiksi itki, mutta sitten alkoi kostaa. Niin on kulkenut pari läpi vuosisatojen, Muodostuen tomusta, molemmat aviopuoliset lähtivät matkalle, rakastavina ja tovereina; mutta kun he olisivat saapuneet tänne saakka he olivat kuin herra ja orja, toinen valtias, toinen alamainen. Herra käskee, riitelee, ja ilmaisee olevansa jokin korkeampi olento, ja itkee yksinäisyydessä ja surussa; palvelija taipuu alentuneeseen asemaansa, pahe hymyilee ja nainen matelee maassa sekä on taakkana miehelle, joka vetää häntä mukanaan, vaikka naisen tulisi olla miehen tukena. Minusta näyttää kuin näkisin edessäni naurettavan jättiläisen, jota seuraa vihainen kääpiö, yhdessä he voittaisivat maailman, mutta he tyydyttävät itseään riitelemällä matkalla ja niimpä he jäävätkin istumaan valheeseen ja epätoivoisesti tähystelemään tulevaisuuteen.

Sellainen ihmiskunnan historia. Pari on aina kulkenut erillään. Naista on myyty, vallattu väkivoimin ja tehty yleiseksi omaisuudeksi kuten vesi vesisäiliössä. Aikojen alussa mies varasti puolisonsa; sittemmin tullen sivistyneemmäksi, hän suostui ostamaan vaimonsa; hän osti yhden, parin, kolme, neljä, ja koska tämä oli kallista tavaraa, hän sulki heidät kolminkertaisten lukkojen taakse. Toisissa maissa miehet tekivät yhden suostumuksen keskenään, he päättivät olla säästeliäimpiä eikä ostaa vaimoja, vaan muodostaa yleisen laitoksen, erityisen lajin varaston, johon kokoontuisivat kaikki jätteet millä sitten elämään tulee kansa. Me olemme kaukana, kuten näette, ihanteellisesta parista, joka syntyisi, että ihmiset eläisivät vapaana ja tasa-arvoisena keskenään.

Me olemme vielä pakanuuden aikakaudella. Nainen on ainoastaan tavara tarpeiden tyydyttämistä varten. Kansat valistuvat ja nainen tulee leikkikappaleeksi. Mutta mies lakkaa häntä ostamasta ja siitä lähtien nainenkin alkaa olla persoonallisuus. Kreikassa saa hän ainoastaan vapautensa; Olympos, Venuksen ja Junon kanssa sekä muine inhimillisine jumalineen lahjoittaa maalle kauneutta ja rakkautta, aviopuolisoiden tarmoa ja vapaata tahtoa. Mutta tämän ei tarvitse johtaa lukijaa hämmennykseen: tässä on ainoastaan runoutta, kauniita tapoja eikä muuta mitään. Todellisesti puoliso on ainoastaan ensimäinen tarve-esine, mutta rakastettavana hän on nautinto ja ylellisyys-esine. Tämän ohella Spartassa me kohtaamme vapautusyrityksiä; nainen oli ohjattu miehisiin tehtäviin, mutta tämäpä tuhosi rakkauden ja synnytti irstailun.

Atenassa sitävastoin me kohtaamme varsinaisen kreikkalaisen naisen; sillä vaimo pidetään piilossa, melkeimpä kuin haaremissa. Vaimo on siellä tavara, on lajinsa huonekalu, jota tulee suojella, jottei se turmeltuisi. Kun elävä olento eristetään elämästä, kun sammutetaan kaikki hänen henkensä valo ja kun hänet pakotetaan olemaan kädet ristissä, niin hänellä luonnollisesti aika-ajoin ilmenee henkistä sairautta, hetkiä, jolloin hän koko olennoltaan antautuu mitä hirvittävimpään irstailuun. Haremi synnyttää henkistä rappeutumista. Toiselta puolen hetaira tappoi laillisen vaimon, rakastelija koetti pysytellä puolison yläpuolella kauneutensa voimalla ja lumouksella. Kreikkalaisilla ei ollut kotiliettä; heillä oli kodeissa kone suvun jatkamista varten, sellainen tyhmä ja rasittava olento, joka siellä oli olemassa vain lapsien hankkimista varten. Mutta kodin ohella oli miehillä rakastelijansa valkoiset ja säteilevät, ihanat ja oppineet, joiden tehtävänä oli lumota heitä ja pidättää heitä lähellään. Vaihtakaa näiden koneiden ja rakastelijain paikat, heittäkää kadulle aviopuoliso ja sijoittakaa perhelieden yhteyteen hetaira, silloin liesi muuttuu keskustaksi, perhe vakiintuu lujille perusteille ja yhteiskunta toimii voimassa ja suuruudessa.

Roomassa uudistuu sama historia. Mies samoin kuin Kreikassakin katsoo naiseen kuten luonnon erehdykseen. Hän ottaa vaimon ystävänsä nimellä, koska muuten ei voi menetellä ja kiiruhtaa hänelle todentamaan ja osoittamaan vihaansa ja ylenkatsettaan. Sen ohella kuitenkin tässä on jonkinlainen kehitysaste; perheen emäntä on jo enemmän vapaa. Mutta Atenan kaikki lempeys ja hienosteltu pahennus siirtyy Roomaan meren takaa ja upeudesta ja taidosta syntyy Messalina. Roman valta kukistuu keskellä hirmuista epäsiveellisyyttä.

Silloin historian näyttämölle astuu kristillisyys epäluuloineen naista kohtaan. Se pitää naista salaisuutena ja kieltää siltä puolison oikeuden. Nainen – ase, joka tuottaa tuhoa; sillä ei ole henkeä ja pyhien tulee paeta sitä ja jättää se kiroukseen. Rukoilkoon nainen, alentukoon, täyttäköön kirkot – se on sen tehtävä. Kristillinen avioliitto – viimeinen luonnon myönnytys; puhtauden esikuva – naimattomuus. Tulee hetki, joilloin kristillinen nainen kohtaa pakanain tyttären, Pohjan tyttären, jonka mies on ostanut. Kauvan kestäneen käymisen jälleen kristillisyydestä ja pakanuudesta keskeytyy feodalismi, jolloin ”ritariston kesken vallitsee järjestelmällisesti kaksiavioisuus hengellisten ja yleisen mielipiteen pyhittämänä”. Nainen hallitsee olematta lainkaan vapaampi ja siveellisempi. Kehitys sisältyy seuraavaan: nainen koettelee valtaansa, hän tuntee itsensä voimakkaaksi kauneudessaan ja sulossaan, jolloin kohta tuleekin aika kun hän alkaa voittaa.

Tämä aika tulee ja hän voittaa. Nainen on voittanut Rambuljen luona, Ninon de Lauklon naiskamarissa ja vihdoin mestauslavalla vastapäätä vapauden patsasta. Markiisi de Rambulje, Ninon de Lauklo ja rouva Roland, siinä kolme suurta voittajatarta: ensimäinen sovelti älyn naisen kauneuteen, toinen tekeytyi mieheksi ja julisti itsensä vapaaksi, kolmas kansalaisena kuoli totuuden ja oikeuden puolesta. Siitä syystä nainen tulee todellisuudessa kanssamme tasa-arvoiseksi eikä ainoastaan teoriassa, kuten siihen saakka oli asianlaita. Hänellä on henki, hänellä on ymmärrys, hän on meidän matkakumppanimme ja vihdoin, hän on meidän ystävämme ja tukemme.

Minä tiedän, että puolisot kulkevat tällä epätasaisella tiellä vielä epävarmoin askelin. Puoliso on uudelleen yhtynyt puolisoon eikä enää kulje miehen jälessä kuin palvelijatar, mutta hänen kulkunsa on vielä epävarmaa, hän ei ole vielä siksi lujasti yhdistynyt toveriinsa, jotta tuntisi itsensä luontevasti ja omaisi puolisoaan kohtaan täyttä luottamusta. Tauti on tunnettu ja kysymys on vain sen lopullisesti parantamisesta.

Parannus ei voi olla monimutkainen ja vaikea kun me kerran tiedämme millainen on naisen kutsumus. Tämä kutsumus, uudistan minä, on olla miehen kumppanina yhteisissä asioissa, oikeana ystävänä, lujana tukena, tasa-arvoisena toispuolena, hempeänä ja uskollisena. Niinmuodoin, ennen kaikkea tulee vapauttaa nainen, vapauttaa hänen ruumiinsa ja vapauttaa hänen järkensä. Häntä tulee opettaa ja tehdä sisareksemme henkisessä suhteessa. Tässäpä onkin suuri sovitus. Älköön nainen olko ainoastaan taloudenhoitajana ja koneena jäljittelyä varten, vaan järkevänä, joka ymmärtää puolisonsa henkeä, ajatuksena, joka käsittää miehensä ajatukset, valittuna ja rakastettuna. Perhe voidaan katsoa perustetuksi siitä hetkestä kuin isä ja äiti yhdistyvät kaikessa olemuksessaan hengenkin puolesta. Silloin muodostuu totuuden mukainen avioliitto täynnä molemmin puolista ymmärtämystä. Kaikki onnettomuus on siinä henkisessä lämmössä, jossa me vapaaehtoisesti pidämme puolisojamme. Me emme ole myötätuntoisia heitä kohtaan, me teemme heistä aivan meille vieraita olentoja ja tämän jälkeen me ylenkatsomme heitä ja hylkäämme asuntomme. Minä vaadin avoimesti kaikkien neitosten kasvatuslaitosten hävittämistä, jotta niiden sijalle voitaisiin järjestää luentotilaisuuksia, joissa kasvatettaisiin tyttäriämme kuin poikiammekin. Luennoilta lähteneenä tyttäret ja nuorukaiset vievät käymään käsikädessä, tovereina, ymmärtäen toisiaan.

Vapauttaen järjen, tulee myös vapauttaa sydän ja ruumis. Naiselle tulee antaa tasa-arvo lain edessä ja säännöitellä avioehdot. Kysymys lapsista on tasaarvoinen kysymys: tulee säätää laki heidän etujensa suojelemiseksi. Mutta mikä perinpohjaisesti tulee hävittää, niin se on se rautainen ketju, joka vuosisatojen ajan on kahlehtinut kahta olentoa. On ehdottomasti välttämätöntä, että mies ja vaimo olisivat vapaassa yhteydessä ja ettei heidän uskollisuuttaan toinen toiselleen tarvitseisi suojella lain pykälillä. Silloin vasta aviopari rientää edelleen varmoin ja päättäväisin askelin. Nainen tulee yhdistyneeksi hengen ja ruumiin puolesta vapaaseen avioliittoon ja tämä tulee olemaan arvokkaampi yhteys. Pari muodostaa ainoastaan yhden olennon, joka yhteydessään tulee suorittamaan yksityisen ja yhteiskunnallisen elämän näytelmät.

1. Tässä kirjotuksessa on kohtia siitä arvostelusta, jonka Zola kirjoitti Pelltanin ”Äiti” nimisen teoksen johdosta.

Lähde: Työläisnainen: Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja. Heinäk. 14 p. N:o 26–27.