Siirry sisältöön

Äiti ja lapsi

Wikiaineistosta
Äiti ja lapsi.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Oli synnissä siinnyt ja syntynyt
hän, elämän lapsipuoli.
Salarakkauden rikosnuoli
tylyn kohtalon jousesta singahti silloin
sieluun äidin, kun tuskalla tunsi
hän lähestyväksi sen kauhean, joka
hänen – köyhimysnaisen – joll’ ei ole miestä,
saa satakertaista kärsimysiestä
laahaamaan läpi elämän, joka
on maailman silmissä häpeän oka.
Miten peljätti ihmisten syytös ja pilkka
häntä, mi laupea luontoa kohtaan
olleensa tiesi, sen tajuaa vainen
lempensä häpeämerkkiä kantava,
kurjuutta kärsivä nainen.
– Mitä tein minä kurja, kun näin mua raipot,
Sallimus, Kohtalo, tai kuka liet?
Vereni ääntä vain kuuntelin kerran,
ja siitäkö iäksi onneni viet?

Kärsimys antaa voimaa ja tahtoa
kantaa kohtalon raskaita kuormia,
nähdä niissäkin loistetta onnen,
tuntea taakkansa rikkaus, jota
ei maailman ryövärit ota.
Niin avas äitikin silmänsä silloin,
kun lapsensa synnytti maailmaan,
kuin unesta vaan.
Kestetty kärsimys, pilkka ja huoli
ja henkensä haikeus,
kaikki se kuoli
sielusta silloin ja valtavan riemun
ja onnen lähteistä vuolaana virtaava
äitiystunne paisutti povea –
taannoin pilkan ja puutteen peitsillä
haavoitettua povea.
– Oi oma armas! – Poikako... tyttökö...?
Oi oma tyttöni, kukkani kallis!
Kuinka sua hellin, ei aavista ykskään...
En ikänäin sua maailman raitille
päästäis – en taittaa, en tallata sallis!
– Sinä elämässäsi et likatahraa
sieluusi päästä ... ei, miten vois
edes aatella sellaista ... siunattu, sinähän
saavuit lahjana taivaan tahdosta
lohduksi mulle,
ja kerran – sen uskon – olet elämälläsi
äitisi erheet pyyhkivä pois!
Niin pyhän kultaisin uskoin
äitiysonnensa hurmassa haastaa
lapselleen tämä sairas ja solvattu nainen.
Kohtalo vierellä vartoo ja ääneti on.
Tulevaisuudesta yksin se tietää vainen.


Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.