Äiti ja lapsi
Ulkoasu
Äiti ja lapsi. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Oli synnissä siinnyt ja syntynyt
- hän, elämän lapsipuoli.
- Salarakkauden rikosnuoli
- tylyn kohtalon jousesta singahti silloin
- sieluun äidin, kun tuskalla tunsi
- hän lähestyväksi sen kauhean, joka
- hänen – köyhimysnaisen – joll’ ei ole miestä,
- saa satakertaista kärsimysiestä
- laahaamaan läpi elämän, joka
- on maailman silmissä häpeän oka.
- Miten peljätti ihmisten syytös ja pilkka
- häntä, mi laupea luontoa kohtaan
- olleensa tiesi, sen tajuaa vainen
- lempensä häpeämerkkiä kantava,
- kurjuutta kärsivä nainen.
- – Mitä tein minä kurja, kun näin mua raipot,
- Sallimus, Kohtalo, tai kuka liet?
- Vereni ääntä vain kuuntelin kerran,
- ja siitäkö iäksi onneni viet?
- Kärsimys antaa voimaa ja tahtoa
- kantaa kohtalon raskaita kuormia,
- nähdä niissäkin loistetta onnen,
- tuntea taakkansa rikkaus, jota
- ei maailman ryövärit ota.
- Niin avas äitikin silmänsä silloin,
- kun lapsensa synnytti maailmaan,
- kuin unesta vaan.
- Kestetty kärsimys, pilkka ja huoli
- ja henkensä haikeus,
- kaikki se kuoli
- sielusta silloin ja valtavan riemun
- ja onnen lähteistä vuolaana virtaava
- äitiystunne paisutti povea –
- taannoin pilkan ja puutteen peitsillä
- haavoitettua povea.
- – Oi oma armas! – Poikako... tyttökö...?
- Oi oma tyttöni, kukkani kallis!
- Kuinka sua hellin, ei aavista ykskään...
- En ikänäin sua maailman raitille
- päästäis – en taittaa, en tallata sallis!
- – Sinä elämässäsi et likatahraa
- sieluusi päästä ... ei, miten vois
- edes aatella sellaista ... siunattu, sinähän
- saavuit lahjana taivaan tahdosta
- lohduksi mulle,
- ja kerran – sen uskon – olet elämälläsi
- äitisi erheet pyyhkivä pois!
- Niin pyhän kultaisin uskoin
- äitiysonnensa hurmassa haastaa
- lapselleen tämä sairas ja solvattu nainen.
- Kohtalo vierellä vartoo ja ääneti on.
- Tulevaisuudesta yksin se tietää vainen.
Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.