Äpärälapsi

Äpärälapsi. Kirjoittanut Carl Ewald

Suom. Kallu.

Oli kerran aatelismies, joka sairaaloisesti rakasti erästä tyttöä, jota hän kuitenkaan ei voinut naida, sillä tyttö oli köyhä ja alhaista sukua.

Ensi alussa hän koetti tukahuttaa rakkauttaan, vaikka hän tiesikin, että tyttö häntä puolestansa rakasti; mutta aatelismies ei tahtonut saattaa tyttöä onnettomaksi. Pian hän kuitenkin huomasi, että hänen oli mahdoton elää tytöttä. Päivä päivältä tuli hän surumielisemmäksi, alati ajatteli hän tyttöä ja ruoka- sekä työhalunsa katosivat.

Kun hän huomasi, että hän ruumiin ja sielun puolesta joutuisi perikatoon ja vielä lisäksi luuli, että Luoja sen oli niin sallinut, meni hän tytön luo sanoen:

– Sinä tiedät, että minä rakastan sinua sydämestäni ja tahdon sinut saattaa puolisokseni sekä ihmisten että Jumalan nähden. Tiedät myöskin, että sukulaiseni vastustavat avioliittoamme ja ettemme voi mennä naimisiin, ennen kuin tulen täysi-ikäiseksi. Mutta minä halajan luoksesi niin suuresti, etten voi nukkua, enkä liioin tehdä työtä. Sen vuoksi olen ajatellut, että koska Jumala on näin nuorena sytyttänyt sydämiimme rakkauden leimuavan roihun, ei ole Hänen tarkoituksenaan, että kärsimme. Ja sen vuoksi olen myös ajatellut, että heti ajan tultua saat levätä käsivarsillani. Odottaessa tätä aikaa menetämme paljo onnestamme, sillä ihmisikä loppua kuorman tultua, eikä elämä enää palaa takaisin; siis toivon, että salaisesti antaisit minun asua huoneessasi ja syleillä sinua, kuten jo olisit oikea vaimoni.

Aatelismiehen puhuessa näin vapaasti punastui tyttö, mutta luoden silmänsä rakastettuunsa, hän vastasi:

– Se on totta, mitä sanotte, herra! Kun minua ei kukaan toinen mies maailmassa miellytä sen jälkeen kun näin Teidat ja kun minun toiveeni ei ole Teidän kaipuutanne pienempi, niin on oveni oleva Teille aina avoinna.

He olivat jonkun kuukauden eläneet onnellisina ja kiittäneet Jumalaa nuoresta rakkaudestaan. Mutta tapahtui, että tuo nuori aatelismies syöksyi maahan hevosensa selästä ja jäi kuolleena siihen makaamaan. Tyttö suri niin suuresti, että hän varmaan olisi päättänyt elämänsä, jollei hän olisi tietänyt, että rintansa alapuolella oli lapsi, jota hän rajattomasti rakasti. Jonkun ajan kuluttua syntyi reipas poika, joka oli siihen määrään isänsä näköinen, että tytön suru kävi entistään suuremmaksi.

Parannettuaan meni tyttö rakastettunsa sukulaisten luo, pyytäen, että poika saisi isänsä nimen, arvon ja perinnön. Mutta he eivät tahtoneet edes kuulla hänen pyyntöänsä, vaan häväisivät hänet huutamalla:

– Olet mielipuoli tytöntypykkä. Mene huorimus köyhäinlaitokseen penikkasi kanssa!

Sitten heittivät he hänelle joitakuita kultarahoja ja panivat oven kiinni. Tyttö polki kultarahat lokaan ja pyysi oikeuden apua. Turhaan juoksi hän kaupungin kaikkien lakimiesten luona anomassa asiansa ajamista.

He sanoivat hänelle, että hänen toiveensa oli mahdoton täyttää ja usea luuli häntä mielipuoleksi. Mutta tyttö ei välittänyt heidän puheistaan, vaan päätti itse ajaa asiansa.

Viimein valkeni päivä, jolloin hänen asiansa pohdittiin oikeudessa. Oikeushuone oli täynnä kansaa, sillä huhu tytöstä oli kulkenut pitkät matkat. Tytön astuessa oikeushuoneeseen, pilkattiin häntä yleisesti, mutta kuului joku säälinkin huudahdus. Hän oli pukeutunut surupukuun, kantaen lastaan käsivarrellaan. Pää pystyssä astui hän tuomarien luo.

Hän kertoi, miten kaikki oli tapahtunut, kuvaili, miten aatelismies ja hän toisiansa rakastivat, erossa ollen kaipasivat ja miten rakastettunsa sukulaiset eivät suostuneet heidän avioliittoonsa. Hän muisti jokaisen sanan, minkä aatelismies oli hänelle lausunut, kertoen ne värisevällä äänellä, että usea kuulija alkoi itkeä. Sitten hän sanoi:

– Kyllä tiedän, että olen rikkonut ihmisten lakia vastaan, mutta omatuntoni on puhdas ja jalon rakkaani muisto suojelee minua naapurieni häväistyksestä. Minä toivon, että hänen poikansa, joka minua rakasti, tunnustetaan hänen oikeaksi perillisekseen.

Tytön lopetettua puheensa syntyi salissa suuri liike ja moni ilmoitti huutaen puolustavansa häntä. Vanhin tuomareista nousi silloin istuimeltaan ja vaatii hiljaisuutta. Sen jälkeen hän asetti silmälasit nenälleen ja alkoi selailla suurta kirjaa. Löydettyänsä oikean pykälän langetti hän seuraavan tuomion:

– Langennut, onneton nainen! Siten sinua kutsuttakoon, koska olet kunniasi menettänyt, saattanut itsesi hätään. Pahasti olet menetellyt, kun antauduit aatelismiehen rakastajattareksi, ja koska olet vapaasta tahdosta ottanut häpeän päällesi, niin ota myös vahinko. Siis tuomitsee laki joka suojaa kunniallista avioliittoa, poikasi äpäräksi ja olemaan vailla kuolleen aatelismiehen nimeä ja arvoa. Mene pois täältä ja kätke häpeäsi.

– O, Te tuomari, – huudahti tyttö ja hengittämättä kuuntelivat kaikki hänen sanojansa. – Varmaan on tällä lapsella, joka on käsivarrellani, yhtä suuri oikeus elämään, kuin jollain toisella. Oikeudellinen oli se sairaalloinen rakkaus, joka saattoi jalon herrani ja minut yhteen ja oikeudella sulki hän minut syliinsä. Jollemme me olleet todellisia aviopuolisoita, niin ketkä ovat? Katsokaat tätä poikaa, joka on rakkautemme hedelmä ja katsokaat minua, voitteko löytää hänessä mitään vikaa tai puutetta? Luuletteko, että hän olisi puhtaampi jos pappi olisi siunannut yhdistymisemme?

Tätä sanoessaan päästi hän pojan vaatteista ja nosti hänet korkealle ilmaan, että kaikki saattoivat hänet nähdä.

– Kuten laki sanoo, olen minä tuominnut, – sanoi tuomari lyhyesti.

– Onko se kirjoitettuna tuossa laissa? – kysyi tyttö osoittaen avonaiseen kirjaan.

– Siellä se on kirjoitettuna, – vastasi tuomari. – Tähän kirjaan on merkittynä kaikki, mitä lainsäätäjät ovat tuhansia vuosia oikeana pitäneet.

Tyttö vaaleni. Silmänsä leimuilivat.

Kenenkään estämättä asetti hän pojan avonaiselle kirjalle.

– Minä asetan elävän lapseni kuollutta viisautta vastaan, – huusi hän.

Peljästyneenä vetäytyi tuomari taaksepäin ja kansa salissa nousi seisaalleen, paremmin nähdäkseen, Mutta poika nauroi ja hakkasi pieniä jalkojaan kirjaan.

Siten poika äkkiä osoitti, että hän oli terve ja elämänhalunen sekä vallitsi itsensä, istuessaan huolettomana lakikirjalla.

Tuomio jäi päteväksi. Mutta poika kasvoi, vahveni ja menestyi maailmassa, sillä hän säilytti koko elämänsä sen ylpeän esiintymisen, jolla hän ensi kerran veti kansalaisten huomion puoleensa.

Lähde: Työmies 26.6.1902.