”Epäilijä”
| ”Epäilijä”. Kuvaus neljässä näytöksessä, kirjoittanut Kalle Aho. Kirjoittanut anonyymi |
Lupauksemme mukaan puhumme nyt edellä mainitusta näytelmästä, jonka esittämisellä ”Kansanteaatteri” päätti näytäntökautensa täällä.
Päähenkilö, jonka mukaan kappaleelle on annettu nimikin, on Antti niminen nuori mies, joka, vaikka hän epäilikin kuolin-opin päätotuuksia, äitinsä tahdon mukaan rupesi papiksi; ja pappina hän milloin kaikkea epäili, milloin taas luuli uskollaan saavansa ihmeitäkin aikaan. Kun Antin usko ei voinut estää hallaa tulemasta ja tuhojaan tekemästä, sortuu hän ja näytelmän päättyessä jääpi tietymättömäksi, mikä hänen kohtalonsa lopulta on oleva. Siinä kappaleen pääsisällys.
Kovin himmeä on meistä tämän näytelmän johtava ajatus. Mutta on siinä kumminkin tottakin, Semmoisena mainitsemme ensin siinä esiintyvän varotuksen, että vanhemmat elkööt tahtoko määrätä lastensa tulevaisuutta, elkööt sitä muuten tehkö, elköötkä kuolinvuoteellaan. Vaikka tarkotus oiskin mitä parahin, ei vanhin sillä lailla voi edistää lapsensa tosi onnea, vaan päinvastoin sitä turmella. Tunnustamista ansaitsee niinikään ”uuden suunnan” edustaja, Antin nuoruuden ystävä, hra Kari. Hän on johdonmukainen jumalankieltäjä, joka on valmis myöntämään Jumalan nimen ”kaikille luonnon voimille yhteensä”, mutta muusta Jumalasta ei mitään tiedä eikä tahdokaan tietää. Hän ei näet koskaan vaivaa itseään etsimällä ”semmoista, jota ei kuitenkaan löydy”. Hänen korkein elämän viisautensa sisältyy sanoissa ”olla aikansa ja hävitä, se on maailman tarkoitusperä, samoin ihmisen”. Hyvin sattuvaa on sekin, että vaikka hän vanhoiksi ”ennakkoluuloiksi” ja ”vanhaksi valheeksi” itse puolestaan arvelee kaikkea uskontoa, hän kumminkin väittää, että ihmisiä täytyy pysyttää siinä vanhassa valheessa, koska he eivät vielä ole kehittyneet omistamaan itselleen tuota uutta oppia.
Mutta heikot, arveluttavat puolet ovat puheena olevassa näytelmässä paljoa suuremmat ja painavammat kuin edellämainitut ansiot. Heikoin kaikista esiintyvistä henkilöistä ja kaikkea yhdenmukaisuutta vailla on itse epäilijä. Häälyvänä ja täynnä vastakohtia esiytyy hän jokaikisessä näytöksessä. Ensimmäisessä näytöksessä hän kerran rohkeasti sanoo ei välittävänsä äitinsä mielipiteestä, kun hänellä kerran itsellään on oma mielipide. Mutta uskallusta puuttuu häneltä ilmaista äidilleen, että hänestä ei ole papiksi, kun tietää, että sillä pahoittaisi äitinsä mielen. Ja samoin toisessa näytöksessä sanoo hän aluksi ei tietävänsä, onko Jumalaa, mutta saamattakaan siitä mitään varmuutta lupaa hän kumminkin äitinsä kuolinvuoteella ruveta Jumalan sanan julistajaksi. Suoraa ristiriitaisuutta on siinä, että Antti ensimmäisessä näytöksessä sanoo rauhattomana etsineensä totuutta niinkauan kuin muistaa, mutta toisessa näytöksessä äitillensä kertoo hakeneensa ja saaneensa lohdutusta tieteistä. Mutta suurin ristiriitaisuus ja äkkijyrkkä hyppäys Antin luonteen kuvauksessa astuu näkyviin kolmannessa ja neljännessä näytöksessä. Tekijä ei ole yhdelläkään sanalla viitannut, mikä siitä totuutta etsivästä nuorukaisesta, jommoisena Antti esiintyy ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä, oli tehnyt sen uskonnollisen intoilijan, jonka kaikki tuumat ja mielipiteet ovat suorastaan hullutuksia, jommoisena hänet näemme pappina kolmannessa ja neljännessä näytöksessä. Työnansion hankkimista nälkävuoden sattuessa piti hän ihmisten uhkamielisenä yrityksenä vastustaa Jumalan lähettämän kuritusta, mutta itse hän luulee uskollaan voivansa estää hallan tuloa eikä siinä huomaa mitään uhkaa Jumalata vastaan. Ainoa selitys tähän miehessä sattuneesen jyrkkään muutokseen ovat tohtori Karin sanat: ”Sinun näköpiirisi on kauheasti supistunut; sinä olet mennyt kovin taaksepäin siitä kun papiksi rupesit”. Itse sanoo Antti kokeneensa saada ”täydellistä vakuutusta raamatun opista”. Siis on tässä se ajatus lähellä, että tekijän mielestä tuollainen pyrintö tekisi miehen houkkumaiseksi, saattaisi hänet enemmän tai vähemmän suunniltaan. Ja nähtävästi ovatkin juuri uskonnolliset mietiskelyt tehneet mielipuoleksi ukko Mäkärän, jota Antti viimeisessä näytöksessä sanoo ”ainoaksi viisaaksi ihmiseksi”, ainoaksi henkilöksi, joka häntä ymmärtää. Tietymätöntä on, minkälaiseksi tekijän ajatuksen mukaan Antin tulevaisuus on muodostuva sen jälkeen kun hän kappaleen lopussa epätoivon äänellä huudahtaa: ”en käsitä minä sinun suuruuttasi, Herra”. Mutta, totta puhuen, siitä sangen vähän välitämmekin. Sillä kun Antti kauttaaltaan on kuvattu niin, ettei mitään ihmisellistä kehitystä minnekään päin hänessä tule näkyviin, ettei hän mikään ihminen ole eikä voi olla, niin ei tuo hänen epätoivon huudahdustaan voi meissä sääliä herättää.
Minkäänlaista toimintaan tässä näytelmässä ole. Ensimmäinen näytös esittää kirkkomäen juhannusaattona, jossa kirjavana sekamelskana esiintyy kirkkoväkeä ja viulunsoittoa, vehnäsakkoja, viinanjuojia ja kirkonpalvelijoita, ”körttiläisiä”, tanssia ja tappeluita. Muut näytökset täyttävät pitkäveteisillä haasteluilla, jotka näyttävät tekijääkin väsyttäneen siihen määrän, ettei hän aina muista mitä sanoja hän ennen on suvainnut panna henkilöittensä suuhun. ”Epäilijän” sisälliset taistelut ja kehitys ovat silminnähtävästi tarkoitetut kuvauksen varsinaiseksi sisällykseksi. Mutta kun ei mitään oikeata tolkkua tehdä noista taisteluista, niin paljon kuin niistä puhutaankin, kun mitään psykoloogista kehitystä ei ollenkaan tule näkyviin, niin puuttuu koko teokselta – sisällystä. Taiteelliselta kannalta katsoen on sentähden kuvaus vallan arvoton.
Kovin himmeä ja epäselvä on tämän sekavan teoksen perimmäinen tarkoitus. Eikä meistä maksa vaivaa sitä ylenmäärin tuumailla. Mutta tärkeämpi kysymys on meistä seuraava: Minkä vaikutuksen tekee Epäilijä lukijaan? Sen että uskonto siinä on kuvattu pelkiksi ennakkoluuloiksi, jotka saattavat olla hyvät kyllä vanhoille akoille, mutta jotka eivät sovellu nykyajan ihmisille. Ja se on meistä asian arveluttavin puoli. Saman vaikutuksen teki ”Epäilijä” myöskin näyttämöllä, vaikka ennen näyttämistä törkeimmät kohdat olivat karsitut siitä pois.
Suomalaiselle teatterille näytettäväksi oli hra Kalle Aho aikoinaan tarjonnut ”Epäilijän”. Mutta siitä ei huolittu. Meistä olisi ollut hyvin suotavaa, että hra Aspegrénin johtama ”kansanteaatteri” olisi samoin menetellyt. Itse kappale ei tosin suuria voine vaikuttaa. Niin kömpelösti käsitellään siinä elämän korkeimpia kysymyksiä, että se ei mahtanekaan pystyä. Mutta sen kautta että sellaista kappaletta näytellään, saapi se ikäänkuin suuremman arvon, arvon, jota se ei mitenkään ansaitse. Ja sentähden ei meistä ”Epäilijän” näytteleminen ole paikallaan.
Lähde: Savo-Karjala 29.4.1889.