”Fiinimpää” väkeä

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
”Fiinimpää” väkeä.

Kirjoittanut Johan Mustonen


– Ai, ai, sitä aikaa, kun joutuisi sukkelaan sen tanssikoulun loppu-”baalit”. – Siellä se taas vasta hauska on. – Kuules Fiija, eikös se johtaja ole sentään kohtelijas ja muutonkin niin mies. Ja kuinka keveästi ja mukavasti se aina vei...

– Sitähän minäkin jo olen oikein harmiin asti odottanut... Kuka sinua pyysi... Minua jo Friitti kävi pyytämässä. Hän sanoi...

– Sinuako Friitti pyytämässä?

– Ah! – Oikeinhan se vavautti Sulon sydäntä kuullessaan Fiijan tuollaisen uutisen ilmaisevan. – Hm!... Vai jo Friitti kävi, lisäsi hän juurikuin tuo tieto hyvin vähän liikutti.

– Johan ne pojat olivat ennen tuumineet ja päättäneet, ketä kukin pyytää, sanoi Fiija kokonaan tietämättä siitä mitä tämä Sulon sydämmelle teki.

Mainittava on, että Sulo ja Fiija olivat niitä naisia, joita pojat käyttivät välikappaleinaan tanssi-oppikurssia ottaessaan.

– Laitatko sinä uuden pu’un?

– Tietysti... Kuinkas muutoin?... Siellähän on ainoastaan ”fiinimpää” väkeä. Oli se sentään hyvästi tehty, että pääsymaksu pantiin noin kalliiksi... Ei sinne nyt joka räätälin ja suutarin sälli tulekaan, kiitteli Sulo. Ja ”hanskat” tietysti myöskin...

– Minulla on jo entiset... Mutta ne taitaa olla jo vähän likaantuneet...


Oli sunnuntai-ilta. Seinäkello kortteerin-kamarin seinällä löi viisi, kun Sulo kiinnitti kureliivien nauhoja, pakoittaen täten luontaiset kylkiluut tunkeutumaan lähemmä ilosta tykkimää sydäntä. Vaikka taisihan siihen liialliseen tykytykseen vaikuttaa sekin kun tuo Friitti, jonka hän varmaan luuli tulevan häntä pyytämään, oli pyytänytkin toista.

– No, onhan se Sauluskin yhtä pulska, ja vielä suurempaa sukua, lohdutti hän itseään, ja taas saivat kylkiluut vähän supistua.

Ruoka ei ollut maistunut koko pitkänä päivänä. Senpätähden mahtuikin tuo ompelijattaren vasta neuleelta jättämä ”fiini,” vaalean punertava leninki aivan hyvin... Sehän ”istuu” ihmeen mukavasti, vakuutti tuokin sivistymätoin kortteeri-talon muori. – Lieneeköhän muitakin neitiä kauppakoulusta noin hie... – yritti vielä jatkamaan, kun ovi avautui ja Saulus, pulska ja rotevan-näköinen mies, astui yli kynnyksen.

– Hyvää iltaa.

– Iltaa, iltaa. Nytkö sinä jo olet että... Kas noinkos paljon se onkin jo kello?... Seitsemän... Minä luulin sen vasta olevan kuusi.

– Niinhän se on... Hiljaa astuessa se kyllä aika meneekin siksi. Tulin sentähden vähän aikasemmin, että sinä et ehtisi lähteä.

Valkeat hanskat, joita Sulo veti käteensä, olivat vähän tyytymättömät uuteen tarkoitukseensa, koska eivät näkyneet haluavansa antaa Sulon supistetun käden tunkeutua sisälleen. Olivathan he toistakymmentä pitkää vuotta saaneet kaunistaa ja lisätä leskirouva H:n hyvin lajiteltua tavara-varastoa.

P. C. Rettig’in papyrossi oli sillä aikaa ahkerasti asustanut Sauluksen viiksen-alkujen alapuolella. Ja siitä lähtevä savu teki taas matkustuksen Sauluksen keuhkoon ja sieltä ulos.

Pitemmittä tuumitta lähdettiin taipaleelle. Lystikkäät puheet matkalla saattoivat yhä enemmän hauskuutta. Kuta lähemmäksi Väinölänniemen huvila läheni, sitä levottomammin sykki tuo pieni, tuntehikas sydän Sulon puristetun rintakehän alla.

Muutamia herroja, puetut mustiin vaatteisin, ja valkoisiin hanssikkaisin, seisoi jo keskellä huvilan suuren salongin lattiaa, kun Sulo edellä ja Saulus perässä astuivat sisälle. Nöyrät pään ja koko ruumiin kumarrukset, nauravat suut ja ihailevat katseet kohtasi heitä herrain laumasta.

Vähitellen, yksi ja kaksi erällään oli kansaa, miehiä sekä naisia kokoontunut saliin, lunastettuaan tuon pääsylipun.

Tanssi tanssin perästä tanssittiin, m. m. puku-tanssikin, joissa tietysti asianomaiset olivat osallisina, ja näihin asianomaisiinhan kuuluivat myös Sulo ja Saulus. Mutta vähiä nämä olivat tuon muotiin tulleen ”Franseesin” rinnalla. Olihan se vähän jotain saada näyttää muille, kuinka he, nimittäin koulun käyneet, taisivat tanssia tuon paljon ”fiinimmästi”.

Musiikin soittaessa ”franseesia ylös” oikein suurta varvasti kutkutti.

Pojat, – suotakoon korottaa armoa – herrat työntivät käsiänsä valkoisiin hansikkaisin. Vaikka näennäisesti, menivät vielä tekemään kumarruksen ja

– Saanko luvan pyytää franseesiin – sanomaan.

– Kiitos – vastattiin naisten puolelta yhtä syvällä kumarruksella.

Noiden ”muiden” joukossa oli myös lipun lunastanut kauppa-palvelia Rinström. Seuraten esimerkkiä, meni hänkin tekemään samanlaisen kumarruksen naiselle, joka samoin kun hänkin, oli unhottanut käsien peitteet kauppiaiden hyllyjen täytteeksi.

– Kiitos – vastattiin hänellekin, ja seuraus oli se, että nuo ”muiden” joukkoon kuuluvat myös ottivat osaa tanssiin.

Kylliksi lienee seurata nyt ainoastaan neiti Suloa ja herra Saulusta sekä ”muiden” joukosta tunnettua paria, koska he kovan onnen kolahduksesta sattuivat sivuttain.

Tuolin nojastin täytti tyydyttävästi tarkoitustaan ensinmainittujen selän takana, kun viimemainitut astuivat määräpaikoilleen.

Taas seuraten esimerkkiä, nosti herra R. setä ”daamilleen” että itselleen tuolin ja heittäytyi nojastinta vastaan.

Sulo heitti silmäyksen sivulleen.

– Fyi! Kaikki rengit, – äänsi hän.

– Missä? kysyi Saulus koko asiasta tietämätönnä, silmäillen riviä pitkin.

Sulon pää kääntyi oikealle. Silmät tekivät taas uusia havannoita.

– Fyyyi, lausui hän pitkäveteisesti. – Ja kaikki piiat, – läksi hänen tuhkivasta hengestään, samalla kääntäen tuolinsa siten, että R . sai ihailla hänen tummanruskeita, vasta parturin katkomaa hiustensa sänkeä.

Nyt vasta huomasi Sauluskin, mihin kauheaan tilaan hän oli joutunut.

Herra R. puolestaan joutui vähän ymmälle moisesta käytöksestä. Hänkin silmäili ympärilleen ja haki silmillään jotain erinomaisempaa. Mutta muuta hän ei huomannut, kuin ainoastaan sen, että hän oli joutunut selän ta’a istumaan.


Lähde: Savo-Karjala 28.3.1890.