”Into ja velvollisuus”

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
”Into ja velvollisuus”.

Kirjoittanut Minna Canth


Tällä otsakirjoituksella toi Suometar esiin muutamia mietteitä suomalaisen puolueen keskinäisistä oloista, joiden mietteiden johdosta tässä sananen.

Suometar sanoo, ettei mitkään maaseutulehdet, paitse Savoa, ole ”tarttuneet siihen suoritus- ja ohjelmajuttuun, jolla Keski-Suomi on ilmaa piessyt” ja sen, että hra Castrénin lentokirja on ”jätetty näin huomioon ottamalla” pitää Suometar ”varsin hyvänä merkkinä suomalaisen puolueen eheydestä.”

”Meillä on”, sanoo Suometar, ”tähän aikaan, kuten ainakin, muuta tekemistä kuin keskenämme riiteleminen, semminkin kun riita, niinkuin tällä kertaa, vakuuttakoon Savo mitä tahansa, on pelkästään ja ainoastaan persoonallista*) laatua.”

Etteivät maaseutulehdet ole ”tarttuneet” tuohon ”ohjelmajuttuun” ei vielä aivan varmasti todista suomalaisen puolueen ”eheyttä”, sillä siihen laiminlyömiseen voi olla vallan toiset syyt. Kenties he osaksi katsovat, sen tarpeettomaksi, koska kirja kyllä leviää ja puhuu itse puolestaan, kenties se myöskin osaksi on jäänyt tekemällä vaan tavallisesta suomalaisesta hidastelemisesta, taikka kenties vihdoin puolueessa vallalle päässeestä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä, jossa tapauksessa ei suinkaan ole iloon syytä. Ja vaikkapa niinkin, ettei hra Castrénilla mitään puolta olisi, että Finland yhä edelleenkin saisi pitää kantansa, ilman että kukaan muu nousee sitä tehokkaammin vastustamaan, ei se suinkaan todista suomalaisen puolueen eheyttä eikä tarmokasta elinvoimaa, vaan juuri päinvastoin.

Minkätähden Suometar vasta nyt varoittaa riidasta ja eripuraisuudesta? Kolmatta vuotta on Finland yksipuolisesti saanut tehdä hyökkäyksiä toisin ajattelevia vastaan ja tunnottomana kädellä usein kosketella yksityisten arimpiin ja hellimpiin kohtiin, miksi siis vasta nyt huomataan riitaa olevan? Kun hra Meurman esim. kirjallisuudesta puhuessaan menee ivalla ja pilkalla määrittelemään kirjailijan suhdetta Jumalaan, silloin hän varmaankin on astunut alalle, johon ei yksikään vieras saa tunkeutua. Jos aviopuolisojen keskinäinen väli on pyhänä pidettävä, tottapa silloin tuhatta vertaa suuremmalla syyllä se sisimmäinen, välitön ja suorakohtainen yhteys, jossa Jumala on jokaiseen ihmis-sieluun, hyvään sekä huonoon. Mutta riitaa ei ollut, sillä se, jonka oikeuksia näin levottomasti loukattiin, – ei puhunut mitään.

Suometar sanoo riidan olevan personallista laatua. Niin onkin; mutta vallan toisessa merkityksessä, kuin mitä Suometar otaksuu. Jos Finlandia olisi toimittanut joku muu, eikä hra Meurman, sitä olisi joko ylenkatsottu, taikka noustu kohta pätevään vastarintaan. Mutta kunnioitus, kiitollisuus ja rakkaus hra Meurmania kohtaan ovat juurtuneet niin syvälle, ettei hän parhaalla tahdollaankaan saa niitä häviämään. Ja niinpä onkin asia näin kauvan jäänyt syrjään aivan vaan personallisten syiden tähden.

Tulemme nyt siihen kohtaan Suomettaren kirjoituksessa, joka koskee Savoa ja Savon toimittajaa, ja jota tuskin kukaan ajatteleva ihminen saattaa kummastumatta ja paheksimatta lukea. Suometar selittää ”innon” vähäarvoisuutta ”työn” rinnalla. ”Into saattaa”, sanoo lehti ”esim. viedä nuoren miehen taiteilija tahi kirjailija uralle, mutta taiteilijaksi ja kirjailijaksi hän tulee ainoastaan työllä jopa ankaralla työllä, ja moni on jäänyt keskitekoiseksi juuri sentähden, että hän on luullut intoa, luonnonlahjoja y. m. riittäviksi ja hyljännyt todellisen työn. Mutta työssä ei elähytä into vaan velvollisuuden tunne.”

Ja sitten otetaan taas tukea Snellmanista, jonka nimeä todella tähän aikaan yhtämittaa turhaan lausutaan. Kun vaan kiista syntyy kansallismielisten kesken, mies silloin se, joka ensiksi ennättää mainita Snellmanin nimen, sillä hän on varma voitostaan. Tuo nimi kerrassa tukkii vastustajan suun, ja lamauttaa hänen voimansa. Ja niinpä citeerataan Snellmania umpimähkään, sak samma, oliko citaatti kohdallaan tai ei.

Snellman on joskus kirjoittanut totuuden sanoja siitä innosta, joka ylioppilaspiireissä helposti syntyy maljan ääressä, ja joka ilmaantuu pelkässä lavertelemisessa. Nämät sanat viskataan nyt Savon toimittajalle vasten silmiä ja omasta puolestaan lisää lehti: ”Nuorukainen, jota ei innostuta mitkään yleiset ja ylevät aatteet, on siveellisesti kuollut”, (siis kuitenkin jotain hyvää tuossa innostuksessa) ”mutta missä tämä innostus on olemassa, täytyy sen mitä pikemmin sitoutua johonkin tosi työhön, muutoin raukeaa se tyhjään meluun”.

Hyvä kaikki! Mutta miksi näitä pappamaisia neuvoja suuri Savon toimittajalle esiintuodaan? Onko hän niitä kirjailijoita, jotka ovat ”jääneet keskitekoisiksi” syystä, että ovat ”hyljänneet todellisen työn”? Taikka onko hän niitä, jotka ”maljan” ääressä innoittelevat ja antavat intonsa raueta ”tyhjään meluun”. Eiköhän ”Savon” toimitus yhtä varmasti kysy ”tosityötä” kuin ikinä ”Suomettaren” ja ”Finlandin”kin? Mutta Savon toimittaja ei ole suorittanut tutkintoja, siinäpä se on. Hän on vaan luonut kirjallisuuteen semmoisia helmiä, kuin ovat: ”Lamppu”, ”Rautatie”, ”Muudan markkinamies” y. m. – helmiä, jotka eivät katoo vielä silloinkaan, kun Juhani Aho itse katoo. Eikä hänellä enemmän kuin monella muullakaan nuoren puolueen miehellä ole sitä yhteiskunnallista merkitystä, jonka ainoastaan virkatiellä on mahdollinen saavuttamaan. Sepä se heidän pahin vikansa lieneekin. Sillä tässä maassa eivät muut miehiä olekaan kuin ne, jotka arvolliseen virkaan ovat päässeet, eikä ole kukaan ”tosityötä” tehnyt, paitsi se, joka tutkintoja on yliopistossa suorittanut.

Kukapa lienee koskaan kieltänyt Europaeus’en, Ahlmanin, Rothstenin, Godenhjelmin, Meurmanin, Geitlinin, Ervastin, Hanssonin tai vihdoin Yrjö Koskisen työkykyä ja työintoa, taikka epäillyt heidän rehellistä velvollisuuden tuntoaan ja lujaa mieltään. Näiden rinnalle sopisi vielä pauna muitakin, esim. Kaiun toimittajan, K. F. Kivellään Oulussa, puhumattakaan Suomettaren toimittajasta, suom. teaatterin arvokkaasta johtajasta, y. m. Heidän kaikkien ansiot ovat tunnetut ja tunnustetut. Hyvinä esimerkkinä he siinä suhteessa tulevat aina ja joka aika olemaan nuoremmille sukupolville; tärkeätä siis on, ettei heidän miehuullinen ja yhä vielä kestävä elämänsä työ hetkeksikään näiltä unohdukseen jää, yhtä vähän kun sen työn hedelmätkään tulevat merkitystään kadottamaan, niin kauvan kuin Suomen kansa olemassa on. Siltä kannalta katsoen ei tarpeeksi usein voi heidän ansioistaan puhua. Mutta toista on, jos näitä tuodaan esiin vastustajain halventamista ja heidän pyrintöjensä kumoamista varten. Silloin ei se ole paikallaan eikä oikeutettua. Aatteen pätevyys ei riipu siitä, kuinka ansiokkain tai arvokkaita sen kannattajat ovat vastustajiinsa verraten. Historia näyttää, että usein juuri siitä, jota halpana ja huonona pidetään, kasvaa odottamattoman suurta. ”Mitä hyvää voi Nazaretista tulla?” kysyttiin noin pari tuhatta vuotta sitten. Sieltä tuli voima, joka valloitti maailman.

Sitten Suometar vielä kertoo, samoin kuin hra Meurmankin tätä ennen, kaikenmoisia pilajuttuja kansallisliikkeen heräämisen ensi ajoista. Niitä on erinomaisen hauska lukea ja mielellään niitä tahtoisi enemmänkin kuulla, sillä se kieltämättä oli intressantti aika kansamme elämäkerrassa. Olisi siitä sekä huvia että hyötyä noin iltasilla kun istuu lampun ääressä tai uunivalkean loisteessa päivän töistä lepäämässä. Ja vaikkapa näin kesälläkin tuolla ulkona nurmella loikoessaan. Mutta kysymyksessä olevaan asiaan niillä tosin ei ole tuon taivaallista yhteyttä. Ei ainakaan minun ymmärrykseni mukaan. Mutta enhän minä olekaan koulunkäynyt, en ole ottanut tutkintoa edes lyseoonkaan, saatikka sitten etemmäksi. Sieltä kai se olisi tullut selväksi logiikan oppikirjasta, kuinka on mahdollista, että kun hra Castrén julkaisee vakavan, selvän ja suoran ohjelman suomalaisuuden asiassa, hänelle vastaväitteeksi tuodaan esiin – joukko anekdootteja entisistä ajoista. Jään nyt uteliaisuudella odottamaan, mitä hän osaa tuohon sanoa.

X.

*) Meidän harventama.


Lähde: Tapio 20.7.1887.