”Kauppa-Lopo”
| ”Kauppa-Lopo”. Kirjoittanut anonyymi |
oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta.” Tällä tavalla alkaa eräs Minna Canth’in uuden uutukaisin, Valvojan tämänvuotisessa 6:nessa vihossa alotettu ja seuraavissa vihoissa jatkettu ja päättynyt uutelo. Ruman kolealle soi tuo nimi, ja hyvin eriskummallisesti kertomus alkaa jo ulkomuotoonkin katsoen, kun ei tekijä ole malttanut pistettä panna päällekirjoituksen perään ja alottaa jutteluansa uudella lauseella ja sen osoitteeksi isolla kirjaimella. Mutta onhan tuo muuan uusi temppu saada jotakin tavallisesta poikkeavaa lukijain eteen, ja sitähän suuri joukko meidän uusia kirjantekijöitä näkyy pyrkivänkin aikaan saamaan. Kaikki säännöllisyys on vanhan-aikaista turhantarkkuutta, joka ei sovellu kultaiseen vapauteen, jolla ei ole mitään yhteyttä lainalaisuuden kanssa, vaan joka on laitonta vallattomuutta. Nyt puheeksi otetussa uutelossa esiintyy tuo rakastettu epäsäännöllisyys eli vallattomuus eräässä toisessakin muodon puolessa, nimittäin siinä, että tehdään lyhyitä sanaryhmiä ja pannaan pisteet eteen ja taakse, jotta muka ovat olevinaan oikeita lauseita, vaikka eivät ole niin mitään. Siihen sitte vielä, jos mahdollista, niin lyhyitä, parin kolmen sanankin, kappaleita kuin suinkin. Esimerkiksi otettakoon umpimähkään seuraava paikka: ”Sehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen, kunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin. Semmoisesta suuresta kaupungista, jossa linnakin” j. n. e. Kaiken tuon sanotun tietäisi ja tahtoisi säällinen kirjoittaja sovittaa yhdeksi lausejaksoksi, tarpeellisia ja oikeita välimerkkejä käyttäen. – Yhtä paljon hätäiltyä ja säännötöntä kuin kielen ulkoasu on myös ajatusten juoksu tässä kertoelmassa. Esimerkkinä olkoon vain se, että saa lukea ison matkaa alusta, ennenkuin tulee tietämään, mitä sukupuolta tuo sadun sankari tahi sankaritar Kauppa-Lopo oikeastaan on. Se kuuluu miehen haukkuma-nimeltä, mutta muutamia rivejä eteenpäin luettuansa näkee puhuttavan hänen ”huonetoveristaan” siinä vankilassa, jossa Lopo istuu, ja sen toverin nimi on Riitta, joka viittaa naiseen. Eihän kaiketi mies- ja naispuolia yhdessä vankikammiossa istune? No eihän! Ja sitte sitä taas sivun verran luettuansa näkee hameen kuuluvan tuon henkilömme pukuun; ja nyt siis voipi päättää, että Kauppa-Lopo on kaunista sukupuolta. Niin, kaunista tosiaankin, oikein ihanaa, sitä ihanaa lajia, jota kertomuksen tunnetun tekijän luomis-kyky niin verrattoman hyvin osaa kuvata. Kuulkaamme, kuinka sankarittaren ulkoasu kuvataan. ”Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutteli. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat sitten aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.” – Vaatteista puhuen sanoo kirjoittajatar: ”Hame yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; mutta niin pieni, että paita, musta ja karkea luin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi (nutunko vai paidan?) oli lähtenyt pois ja alta (napinko alta vai paidan?) näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.” – Lopo eukon huonetapoja osottaa seuraava: ”Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeeseensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.”
Tuommoinen on ulkonäöltään ja esiintymiseltänsä päähenkilö; ja hänen sisäpuolensa esittämisessä on tekijän onnistunut luoda yhtä likainen ja rietas persoona. En muista koskaan vielä lukeneeni mistään luonteesta, joka olisi ollut kaikin puolin yhtä haisevan iljettävä luin tämä kaikenlaiseen riettauteen tahrattu irvikuva naisekseen. Heti kuvaelman alussa annetaan, niinkuin olemme nähneet, tieto, mistä rikoksesta Kauppa-Lopo linnassa on kiinni, nimittäin ”juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta” *); ja kertomuksen lopulla tulee ilmi, että tuon mokoman luontokappaleen pääpahe on varkaudenhimo, koska hän vankeudesta päästyään heti taas eräältä toriukolta varasti rahakukkaron, jonka myyjä voita punnitessaan laski reen pohjalle. Tuosta varkaudesta on niin vilkas kuvaus, että sen tähän panen näytteeksi siitä tavasta, jolla Rouva Canth pitää sopivana koettaa kuvata suurta syntitekoa satunnaisten olojen aiheuttamana eikä itse varkaan siveydellisyyden puolesta turmeltuneesta luonnosta lähteneenä. Kauppa-Lopo tungeisen toisten ostajain seassa myyjän kuorman ääreen. ”Kukkaron hän oivalsi selvään, siinä missä se retkotti reen pohjalla, heinien päällä. Suu oli kallistunut häneen päin ja vetonauha ojentui niin likelle, että melkein kosketti hänen sormiinsa. Tahtoi väkisenkin temmata kättä sinnepäin. Eikä siinä tarvinnut kuin nykäistä vaan, niin oli kukkaro sillä kertaa hänen hihassaan. Olisikohan koettaa? – ”Nyt on otollinen aika!” ”Joku ääni sen sanoi Lopon sielussa. Sekä sielussa että ruumiissa. Hän tunsi tuon äänen povessaan ja päässään; povessa se alkoi, syöksi sieltä päähän, sieltä poveen takaisin ja päähän jälleen yhä suurempaa vauhtia ylös ja alas, siksi että kaikki oli yhtenä humuna. Hän heitti vilaukselta hätäisen, himokkaan silmäyksen kukkaroon. Paikallaan se oli, unohdettuna muilta. Viattomana, viettelevänä. Lapon katse muuttui hajalliseksi. Silmät pyörivät ympäri yhdestä toiseen, eivät pysähtyneet mihinkään. Ja käsi lähti ikään kuin itsestään, omasta tahdostaan liikkeelle. – ”Nyt –!” Se oli hänellä hihassa!”
Noin on tuo kaupus-akkana kuljeksinut, kaiken mailman juonet oppinut inhottava nainen kuvattuna varastamassa, kun kukkaro ”tahtoi väkisinkin temmata kättä sinnepäin”, ja ”käsi lähti ikään kuin itsestään, omasta tahdostaan liikkeelle”. Joku sisällinen ääni oli sanonut: ”nyt on otollinen aika!” Ja sitte vihdoin käskemällä käski: ”nyt!” Oliko nyt sitte Lopo itse syypää rikokseen ja siitä vastuun-alainen?
Vielä toinen syy, jonka lukija saa arvata Lovon (”Lopon” suvaitsee kirjoittajatar sanoa) joutuneen vankeuteen, on irtolais-elämä, jommoista Lopo näkyy viettäneen ne kuusi vuotta, jotka oli elellyt kaukana erillään aviomiehestänsä ja myös pojastansa, niinkuin irstas ja rietas mieron nainen ainakin. Miehestään Lopo sanoo, ”ett’ei hänen papinkirjassaan pidä oleman niin tahran pilkkua”, ja ”luonnoltaan niin mainio, ett’ei mihin panna”, ”tein niin ja niin, ei pahaa mihin milloinkaan”. Ja toisen väitteesen: ”vaan etpäs pysy luona kumminkaan”, vastaa Lopo vaimo: ”en malta, kun kerran on tottunut maailmaa vaeltamaan.” Siinä puolustus! –
Hänen elämästänsä vielä kerrotaan muun muassa, kuinka hän kokonaisen yön joi ja mässäsi miesten kanssa kapakassa, jossa ”Lopo oli ainoa nainen joukossa” ja johon ”sen vuoksi pilapuheita sateli joka haaralta”, häneen, joka ”ei ollut mikään variksen poika”, vaan ”tämmöiseen hyvin tottunut”, ja joka saattoi miesjuopoille sanoa: ”tuokaa vaan – kyllä minä juoda jaksan siinä missä tekin tarjota”, ja sitte ”riemastui, eli kuin kala vedessä”, ja ”Lovon ääni se ylinnä kaikui, viimmeiseltä hän vaan lauloi ja nauroi, nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutteli päätään ja oikaisi jalat suoriksi (mihin? pöydällekö, vai sen alle?); sekä kuinka hänen sitte oli laitansa aamulla kohmelossa ollessaan: ”Kylmältä tuntui ja kurjalta kaikin puolin.” – Hän löysi nimittäin itsensä eräältä saunanlattialta. – – ”Paha elämä ja ilkeätä katkua.” – – ”Nenäkin oli tukossa, ja suussa paha maku. Hyi!” – ”Päässä jumisi ja kolkutti. Sisästä nousi karmasta sappea kurkkuun; vähä väliä aina röystäytti.” Antakaa, hyvä lukija, anteeksi, kun minun täytyy noin iljettäviä matkia! – ”Koko mailma tuntui niin happamelta.” – ”Ohoo! Nyt hän sen muisti – – – näki elämänä edessään kapakan, olutpullot, tupakansavun ja humalaiset miehet. – Muisti – – – Villen, – – – senkin, kuinka olivat yhdessä tänne tulleet ja – – –”; lukija saa ajatella loput ja koettaa antaa mielikuvattinsa saastaisten kuvain luomisessa kilpailla Minna Canth’in kyvyn kanssa.
Sen enempää ei tarvitse kertoelman likaisesta sisällyksestä esiin tuoda näytteeksi siitä, kuinka tuiki inhottava Kauppa-Lovon kuva on. Lukija ei tiedä, kumpiko enemmän pöyristyttää, sekö, että on semmoinen kuva maalattu muka oman kansansa riveistä, vai sekö, että on kirjoittajia, jotka rohkenevat sellaista yleisölle syöttää. Ja vielä enemmän hirvittää ja surettaa se tieto, että meillä tuommoisten ilkeäin irvikuvien etevä maalaaja on nainen. Tuskin tahtoisi nimittäin uskoa ensiksikin naista haluttavan tutustua semmoisiin likaisiin oloihin, joiden tapaisia hän ottaa esittääkseen ikään kuin todellisia, ja sitte hänen mielessään voivan liikkua niin riettaita tunteita, että voi ruveta luomaan siveellisesti mitä inhottavimpia ilmeitä.
Kauppa-Lopon rumaa luonnekuvaa on tekijätär tahtonut saattaa miellyttäväksi sillä, että on sen pahain ominaisuuksien rinnalle asettanut – joskopa teeskennellynkin – armeliaisuuden tunteen ja siihen perustuvan hyväntekeväisyyden lähimmäistä kohtaan. Lopo ottaa nimittäin kaikessa omassa kurjuudessaan auttaaksensa erästä entisen palveluspaikkansa tytärtä, joka nyt, leskeksi jäätyään, elää niukoissa varoissa. Mutta tuon näennäisesti kauniin puolen saattaa mielestäni todenmukaisemmin selittää Lovon yleiseen kevytmielisestä luonteesta, joka ei pane suurta arvoa varallisuudelle, vakavalle elämälle ja suruttomalle toimeentulolle, vaan antaa mennä silloin kuin jotakin on, ja sitten kiristää vyötänsä, kun nälkä suolissa kurnii. Tuo Lovon kauniilta paistava armeliaisuus himmenee lukijan silmissä, kun siinä näkee sen vähemmin viehättävän puolen, että Lopo apuansa tyrkyttää vaikka väkisin ja omaa viheliäisyyttään ja kelvottomuuttansa muistamatta tunkeutuu hyväillen tuttavansa kotielämään, vihdoin viimmein niin nenäkkäästi, että paremmassa seurassa olla tahtovan puhtaan naisen ei auta muu kuin käytöksellään ja sanoilla näyttää, ett’ei häntä haluta seurustella tuommoisen luuskan kanssa. Kun Lopo apuansa tunkein sanoo rouva Kortman’ille – se on autettavan nimi –: ”voi, hyvä jumala, kuinka olette ymmärtämätön.
Antaahan olla, kyllä nälkä teitä vielä opettaa. Muistakaa minun sanoneeni”, niin rouvan täytyy vastata: ”Te pidätte ihan tarpeetonta huolta, hyvä Lopo.” – Ja yhteen asetettuja tapahtumain sattumisia katsellessaan tekee vielä mieli annella tuon valokohdaksi laitetun armeliaisuuden ja auttavaisuuden olevan vaikuttimena rahakukkaron varastamiseenkin, joten viimmeinenkin hyvän puolen jälki katoo päähenkilömme kuvasta, eikä varkausrikos kuitenkaan lievene, sillä kaikessa tapauksessa se on tahallinen. – Ja mimmoiselta paistaa Lovon menettely kaupitellessaan Kortman’in rouvan romutavaroita! Hän esitetään ”neuvovaksi, mikä oli edullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia monenkertaisesti ja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti, että sai jokaikisen niitä näkemään”. – Siis selvä valhetteleva, petoksellinen kaupus-akka oikein parasta lajia, josta lienee liikanimensä saanut. – ”Lopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa – moni myhäili hänen liukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan mausti ja jotka olivat niin karkeaa laatua, ett’ei niitä ole lupa kertoa.” Kas vaan! Niin karkeaa (törkeää) laatua, ett’ei kertoa voi! Mistä nyt niin suuri kainous kirjoittajassa? Ja mistä hän nuo ”karkeanlaatuiset” puheet olisi voinut saada, korvakuulonsako mukaan, vai saastaisesta mielikuvituksestaanko?
Ei siis tämäkään puoli Kauppa-Lovon luonteesta saata häneen suostuttaa. Eikä ole tekijätär lopultakaan tahtonut saada lukijaansa myötäisemmälle tuulelle. Kun sattumalta se mies, jolta Lopo kauppatorilla rahakukkaron varasti, näki sen hänellä ja riisti pois sekä tästä tapauksesta syntyi poliisijuttu, jääpi Lopo kertomuksessa siihen tilaan, että näkee kolmaskertaisesta varkaudesta ikuisen vankeuden edessään, ja huudahdukseensa: ”Linnassa vaan aina, aina! Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!” vastaa kukkaron omaaja: ”kukas käski sinua varastamaan?!”
Siihen päättyy kertominen. Linna-kopissa se alkaa, pitkin matkaa on ilkeitä tapauksia, irstaasti esitettyinä, ja lopuksi tulee ikuinen vankeus paatuneelle syntiselle. – Tämmöistä on kirjoittajatar laverrellut isänmaansa yleisölle. Odottaako hän siitä niiden kansalaisten luvun enentyvän, jotka katsovat häntä julkisen kirjantekijän-palkinnon valtion varoista ansainneeksi? Ja tuommoista mustaa ja likaista törkyä, kuin nyt olen lyhyesti kertonut, on Valvoja – liekö sitte toimitusmiehistön vai kenenkä ansiosta – katsonut sopivaksi lukijoilleen tarjota lähes parikymmentä lehteä!
Lopuksi en voi olla vielä, edellä huomautettujen kielentärväysten lisäksi, esiin tuomatta seuraavia tarpeettomia, huonoja, ruotsinvoittoisia sanoja: ”mörkki” (hame), (vaatteen) ”tyyli”, (huoneuksen) ”vinni”, (saanko tulla) ”völjyyn” y.m.
F. A.
*) Kansankielestä sanotaan: sapatin rikkominen eli rikos, ja siitä se on otettu lakikieleenkin, jonka seikan jokainen ennen tietämätön oppii Ruotsalais-Suomalaisesta Laki- ja virkakielen Sanastosta; eikä arvattavasti ketään ”juopumuksesta” vankeuteen panna, vaan mahdollisesti juoppoudesta, joka tietää useissa juopumuksissa näkyvää juopumiseen taipuvan luontoa, s. o. juoppouspahetta – Hyvä suomalainen puhe- ja kirjakieli sanoo myös irtolainen ja irtolaisuus ruotsalaisen ”löysän” sijaan, jota M. C. käyttää.
Lähde: Uusi Suometar 18.9.1889.