”Mikä on oikea ohjelma suomalaisuuden asiassa?”

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
”Mikä on oikea ohjelma suomalaisuuden asiassa?”
Kirj. Jon. Castrén.
Kirjoittanut Minna Canth


Viime vuosien kuluessa ei suomalaisessa puoluessa enää ole vallinnut se innostuta sen ja yksimielisyyden henki, jossa sillä kielitaistelun alussa oli suuri voimansa. Entiset johtajat näyttivät jo väsyvän riitaan ja alkoivat hieroa sovintoa ruotsimielisten kanssa. Helsingissä perustettiin sanomalehti ”Finland”, joka kieliasiassa oli siinä määrässä väritön, ettei sitä oikein tiennyt, minkä lipun alle se kuului. Luottamus hra Meurmaniin, joka etupäässä oli lehden perustajia, kuitenkin vaikutti sen, että suomenmieliset virka-, etenkin pappissäädyssä, jotka näihin saakka olivat puolueen parhaita tulelta olleet, rupesivat tuon ruotsinkielisen sanomalehden kannattajiksi.

”Finland” on kauttaaltaan ollut vanhoilla-olija. Muutosta ja edistymistä se on vastustanut kaikilla aloilla. Selvällä johdonmukaisuudella se siis kielikysymyksessäkin asetti raja aidan eleen, sanoen: ”tähän saakka, vaan ei etemmäksi”. Ne suomalaisuuden harrastajat, joita pohjalta vielä vaivasi ruotsalaisuuden perisynti, vaikka olivatkin kansallisaatteen innostuttamana taisteluun osaa ottaneet, s. o. ne, joissa kumminkin vielä eli vanha rakkaus ruotsinkieleen ja ruotsalaiseen kultturiin, pysähtyivät Finlandin asettaman raja-aidan eteen ja rauhoittuivat. Ehkä olivat myöskin kyllästyneet jo hekin taisteluun, joka vaati ei ainoastaan paljon voimia, mutta myöskin paljon kestävyyttä.

Seuraukset olivat pian nähtävät. Paikoillaan oleminen käy ajan pitkään mahdottomaksi; joka ei edisty, se taantuu. Mitä ruotsimieliset yhdellä alalla menettivät, sen he jo toisella alalla voitolla korvasivat. Ottaaksemme vaan esimerkin omasta kaupungistamme, olemme viime vuonna harmilla nähneet, kuinka yhteiskunnallisissa vaaleissa ruotsimielisten ehdokkaat ovat saaneet enimmät äänet, syystä että useat kansallismieliset katsoivat muut vaikuttimet kieliasiaa tärkeämmiksi. Samoin on viime vuonna tänne perustettu ruotsikielinen yhteiskoulu, joka on saanut paljon oppilaita, sen sijaan, että entiset valtion kannattamat kituivat kuoleman tautia oppilaiden puutteesta. Jos kansallismieliset olisivat ajanmukaista edistystä harrastaneet, he etukädessä olisivat rientäneet yhteiskouluja toimeen panemaan, näyttäen siten, että he kykenivät astumaan ei ainoastaan rinnalle, mutta myöskin edelle ruotsalaisen kultturin riennoista tässä maassa. Nyt he siihen sijaan ovat joutuneet takapajulle. Ruotsalaisia yhteiskouluja ilmestyy kaikkialla; suurella riidalla oman puolueen kanssa on vaivoin yksi ainoa suomen kielinen yhteiskoulu saatu pääkaupunkiin perusteluksi. Edistyksen ja aatteellisten rientojen alalla ovat ruotsimieliset niinmuodoin näyttäneet, että heillä vielä tätä nykyä ehdottomasti on ylivoitto Suomessa. Ja tulee niin edeskinpäin olemaan, ellei suomalainen henki niin voimistu, että se murtaa tuon kovan vanhoilla olevaisuuden kuoren, joka nyt sen elämää tukahduttaa.

Että niin kielikysymyksen suhteen jo on tapahtunut, sen todistaa vasta painosta ilmestynyt kirja: ”Mikä on oikea ohjelma suomalaisuuden asiassa?” Siinä tuodaan esiin, ensimmäisessä ja viidennessä luvussa, tarkkaan ja asiallisesti, kuinka sanomalehti Finland on poikennut syrjään suomalaisuuden alkuperäisestä ohjelmasta, kuinka se sovinnollisuuden politiikki, jota Finland on noudattanut, ei mitään myönnytyksiä ole ruotsalaiselta puolen voittanut, mutta sen sijaan arveluttavasti lamauttanut suomenmielisten intoa, ja kuinka sen kanta siis kaikinpuolin on haitallinen la mahdoton. Esipuheessaan lausuu hra Castrén muun muassa:

”Kieltämättä on suomalaisessa puolueessa viimeisinä aikoina ilmestynyt huolestuttavia oireita asiain kääntymisestä semmoiselle*) vaaralliselle ja vahingolliselle kannalle.

Suomen kansalla ei kuitenkaan ole liikanaista aikaa eikä liikanaista voimia täten turhaan uhrattaviksi. Taistelu on taisteltava loppuun yhtäpäätä, niin että Suomen kansa kerrankin pääsee muiden kansojen rinnalla itsenäisenä kilvoittelemaan ihmiskunnan yhteisessä sivistyksen ja edistyksen työssä. Suomen kansalla, jos millään, on syistä, jotka jokainen selittämättä ymmärtää – periculum in mora (viipyminen vaarallinen.)”

Kirjan toisessa luvussa selitetään, miten taistelua tästä lähtein on jatkettava, mitkä voitot vielä ovat saavutettavat, ennenkuin kansallinen olemassa olemisemme on taattu. Suoraan ja selvään siinä julkaistaan n. s. ”nuoren puolueen” ohjelma, jossa tarkoin määritellään pienimmätkin erityiskohdat, ja tuodaan esille vielä täyttämättömät vaatimukset järkähtämättömällä lujuudella.

Kansallinen mieli ja syvä isänmaanrakkaus hehkuu tämän luvun jok’ainoassa rivissä. Sen tähden se lukijaan tekeekin innostuttavan vaikutuksen; joka niin veltto ja välinpitämätön on, ettei enää siitäkään elpymään pääse, hän pyyhkiköön nimensä pois kansallisen puolueen riveistä.

Kirjan poleemillinen puoli on kirjoitettu arvokkaisuudella ja maltilla. Siinäkin kohden se on esikuvana meidän sanomalehtikirjailijoille, sekä nuorille että vanhoille, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, mitä juuri nuoriin tulee. Kun ajattelee, miten pallon hra Castrénia kohtaan on viskattu mitä ilkeimmiä persoonallisia herjauksia, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä suurta itsensä hallitsemisen ja hillitsemisen kykyä, jota hän puolestaan on osoittanut sekä nyt että jo ennen, viime valtiopäiväin aikana. Luonnollista tosin on, ettei se, joka aatteen puolesta lähtee taistelemaan, alenna itseään mieskohtaisiin parjauksiin; mutta harvinaisempaa, että samalla kuin voimakkaasti puolustaa omaa kantaansa, ja torjuu alhaisia syytöksiä, niille sentään monta sanaa uhraamatta, kuitenkin kunnioituksella muistaa ja tunnustaa vastustajansa ansiot. Sen tekee hra Castrén.

”Me emme siltä”, kirjoittaa hän, ”ole ummistaneet, emmekä tahdo ummistaa silmiämme hra Meurmanin ansioille suomalaisuuden asiassa. Lämpimällä sydämmellä muistamme sitä intoa, pontta ja rohkeutta, jolla hra A. M. aikoinaan sekä sanomakirjallisuuden alalla että valtiopäivillä, on suomalaisuuden asiata ajanut.”

”Mielellään tahdomme myöskin uskoa, että hra A. M:in nykyistä tointa ”Finland”’issa on ohjannut hyvä tahto ja tarkoitus. Mutta siitä huolimatta täytyy meidän peittelemättä lausua, ettemme millään muotoa voi hyväksyä hra A. M:n mielipiteitä suomalaisuuden asiassa semmoisina kuin ne ilmoittaikse ”Finland”’issa, päinvastoin täytyy meidän katsoa niitä kerrassaan hyljättäviksi, ja nousta niitä vastustamaan”.

”Emme myöskään tahdo salata ajatustamme ”Finland”’in väitteestä, että muka lehden vastuunalaisen toimittajan ”persoona, vaan ei mielipiteet ovat monen tiellä”. Meistä tuntuu, että ”Finland” olisi tehnyt oikeammin ja paremmin, jos lehti tässä kohden olisi pysynyt ohjelmaansa kuuluvassa periaatteessa, ”ettei vastustajien vaikuttimien huonoutta otaksuta”.

”Meistä olisi tämä ollut arvollisempaa ja kunniakkaampaa sekä lehdelle että sen vastuunalaiselle toimittajalle”.

Se mielen jalous, joka tänlaisen sanojen takaa ilmaantuu, herättää puolueettomassa lukijassa myötätuntoisuutta ja kunnioitusta.

Pitemmällä emme käy kirjan sisältöä kertomaan, kosta toivomme lukijan sen itselleen hankkivan. Köyhempikin sen helposti lunastaa, koska se maksaa vaan 60 penniä.


Tiettyä oli, että kirja herättäisi ei ainoastaan huomiota, vaan myöskin toisella haaralla innostusta, toisella katkeruutta. Asiallisiin syytöksiin eivät vastustajat kuitenkaan ole kyenneet, vaan ovat he nytkin turvautuneet halvempiin aseihin, nim. ivaan, pilkkaan ja mieskohtaisiin hyökkäyksiin. Häntä on sanottu ”talollis-säädyn propheetaksi” ja ”matadooriksi”. Ei mahtane suuresti erehtyä arvellessaan, että näiden nimien keksijät itse erinomaisen mielellään olisivat tahtoneet olla samanlaisena ”propheettana” ja ”matadoorina”. Ja oikein murhaavan iskun antoi hra Meurman, ilmoittaessaan että hra Castrén kerran maailmassa oli lapsena ja silloin kapalossa. Saaneeko tästä otaksua, ettei hra Meurman milloinkaan ole lapsena eikä kapalossa ollut? Ehkä hän ne siteet voimakkaasti hajoitti samoin kuin Kullervo ennen. Sitten hra Meurman vielä turvautuu sekä Bismarckiin että Snellmaniin ja selittää toimiensa erilaisuuden entisen ja nykyisen ajan välillä Bismarckin sanoilla: ”Minä tosin olen niin onnellinen, että voin seurata ajan vaatimuksia ja sovittaa toimeni niiden mukaan. Herra V. ei ole niin onnellinen.” Tästä odottaa saavansa kuulla, missä kohden hra Castrén erehtyy ”ajan vaatimuksista.” Sitä ei kuitenkaan tuoda esiin; päinvastoin myönnetään, että hra Castrén’in ohjelma on aikoja sitten ollut tunnettu ja että se ohjelma on hyvä kyllä. Kysymme: mitä varten häntä siis vastustetaan? Vielä kertoo hra Meurman, että Snellman aikoinaan oli antanut aika löylytyksen heille nuoremmille ja senvuoksi kaiketi hänkin nyt tekee samoin. Mutta ellei siihen parempaa syytä ole, eikä parempia esiin tuoda, ei sovi ihmetellä, ettei tätäkään hyväksytä, vaikka tosin Snellman’in nimi antaa sille hyvän kai’un.

Hra Meurman viittaa myöskin siihen, että ”valtaava enemmistö” Jyväskylän laulujuhlassa näytti olevan hänen puolellaan. Paljon mahdollista. Mutta onko sanottu, että ne kansan syvemmät kerrokset, jotka Suomen maassa ovat valtaavana enemmistönä, ja joiden oikeuksia hra Castrén etupäässä valvoo, että ne Jyväskylän laulujuhlassa olivat ”valtaavana enemmistönä?” Eivätkä ne myöskään ole ne, jotka ”Finland”ia ovat kannattaneet.

Laulujuhlassa lausui hra Hedberg puheessaan hra Meurman’ille hra Castré’nin kirjan johdosta, että lapset usein ovat kiittämättömät vanhemmilleen ja nuoret vanhoille. Mutta hän jätti sanomatta, ettei vanhemmat saa kohdella lasta vihalla eikä pyrkiä sitä enää taluttelemaan, silloin kuin lapsen voimat ovat niin varttuneet, että se itsekin pystyy kulkemaan. Eikä saa vanhat nuoria sortaa, eikä syyttä heitä ylenkatseella kahdella; ei tyrkyttää heihin väkisten omia ajatuksiaan, omia katsantotapojaan. Ne nuoret, joilla on voimaa ja kuntoa, raivaavat mieluummin itse tiensä niin aatteellisella kuin aineellisellakin alalla. Raukat ne ovat, jotka ikänsä ja aikansa pysyvät ”mamman poikina” eivätkä milloinkaan uskalla ajatella muita ajatuksia, kuin mitä pappa ja mamma aatteli, eikä toimia millään muulla tavalla, kuin mitä näkivät heidän toimivan. Varjelkoon taivahinen Suomea semmoisesta nuorisosta.

Muuten ei todella ymmärrä, minkä nojalla hra Castrénia yhä verrataan lapsiin ja nuoriin. Ikänsä puolesta lienee hän ne ajat täydellisesti jo jättänyt taakseen. Ja mitä hänen esiintymiseensä tulee viime valtiopäivistä alkaen, täytyy jokaisen vähänkään kriitillisen silmän heti nähdä, että juuri miehuullinen voima on hänen parhaita ominaisuuksiaan. Viimeksi ilmestyneessä kirjassa myöskin jok’ainoa sana on tarkoin punnittu, syvästi tunnettu ja järkevästi ajateltu, ennenkuin se on paperille pantu. Siitä taas, että joku nuori ystävä saattaa joskus täyttää vähemmän arvokasta kieltä ja puolustuksensa innossa lausua semmoista, joka on nuoruuden huimapäisyyden lukuun laskettava, ei millään järjellisellä perustuksella voitane hra Casstrénia eikä nuorta puoluetta kokonaisuudessaan edesvastaukseen vetää. Eikähän tuokaan niin anteeksi antamaton synti liene, koska vastustajain puolelta ei suinkaan ole erinomaista humaniteettia ja hienoutta liioin noudatettu.

X.

*) Esipuheessa selitetylle.


Lähde: Tapio 9.7.1887.