2,000
| 2,000. Kertomus Puijon kaupungista. Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
Vuotena 2,000 oli spiritismi, eli henkien manaaminen kehittynyt niin pitkälle että voitiin kutsua joitakin ihmisiä ylös haudastaan aivan siinä olemuksessaan kuin olivat ensikerran eläissään olleet. Mutta ylöskutsuminen ei voinut onnistua muutoin kuin täytyi olla sillä, joka ylös kutsuttiin, jokin ensikerralla tehty työ välikappaleena. Vieläpä oli välttämätöntä, että eloon herätetyn tuli ryhtyä samanlaiseen työhön kuin sekin, jonka avulla hänet ylös ajettiin.
Muutenkin oli paljon uutta saatuna aikaan. Nykyiselle Puijon mäelle oli rakennettuna uusi kaupunki nimeltään Puijo. Koko ala Puijonsarvesta Kemilänmäelle oli reunoja myöten yhtenä kaupunkina. Ja mikä kaupunki! Siinä ei ollut toiset talot toistensa näköalaa pimittämässä, niin kuin nykyisissä kaupungeissa, vaan jokainen talo seisoi niin paljon korkeammalla toistaan että saattoi nähdä ylitse. Ei siinä tarvinnut valittaa katujen pölisemistä, sillä sellaiset kapineet kuin hevoset ja kärryt olivat tuntemattomia tässä kaupungissa, niitä sai nähdä ainoastaan suuressa museossa. Sähkörautatiet kulkivat edes takaisin ympäri kaupunkia jokaisen talorivin välitse.
Rinnakkaiset radat menivät kahdesta kohti Kallavedenkin ylitse, yksi Vaajasalon toinen Sorsasalon kautta. Siinä, missä nyt on Puijon torni, seisoi Eiffeltornin korkuinen rakennus, jonka huipusta tavattoman suuri sähkölamppu antoi valoaan niin että pimeänä marraskuun yönäkin näki Karhunsaaressa asti lukea sillä valolla. Saman rakennuksen keskikerrassa soitti orkesteri joka päivä ja alimmaisessa kerroksessa annettiin näytäntöjä joka ilta.
Sanomalehtiä niitä oli useampia. Suurin ”Puijo” niminen, sellainen kuin leveintä lajia makasiinin ovi. Pienempiä olivat ”Riuva” heikkohermoisten lehti, ”Sarvi” pilalehti, ”Kello” kauppiasten lehti ja ”Matara” raittiuslehti. Näiden lisäisi oli vielä kirkollinen kuukauslehti nimeltään ”Taivaan pankko”.
Mutta kuvallista lehteä ei ollut ollenkaan. Tämän puutteen olivat Puijon kaupungin herrat kauvan sitten huomanneet, vaan vasta kaksituhatvuotisen juhlan aikana ryhtyivät tosi hankkeisiin. He kutsuivat osanottajia suureen kokoushuoneeseen, sekin tuossa samassa korkeassa rakennuksessa ja alkoivat keskustella lehden koosta, ilmestymisajoista ja kuvittamisesta.
Nämä kaikki oli tuiki helppo toteuttaa, kun kuvien valmistuskin oli keksittynä niin sukkelaksi ettei niitä muuta kuin pyöräytteli, kuten leipuri pullia. Toimittajasta tuli vaikeampi kysymys, sen kun pitäisi laittaa kirjoitukset. Kirjoittaa ei tosin tarvinnut, ainoastaan ajatella, jota mukaa kirjoituskone toi sanat paperille, kun vaan koneesta lähtevän johtolangan toisen pään pyöräytti päänsä ympärille. Ajattelemisen apukeinoja ei oltu vielä keksittynä, se täytyi suorittaa entisellä tavalla. Mistäs toimittaja. Sitä tuumivat kauvan, vaan ei löytynyt kyllin kykenevää.
”Täytyy kutsua ennen eläneitä”, lausui viimein kaupungin johtaja herra Suosalo.
”Onko mahdollista, että entisistä löytyisi niin etevätä” kysyi ”Puijon” toimittaja hra Kalavesi.
”Sopii tutkia,” sanoi kaupungin johtaja. ”Kirjastossa löytyy suuri joukko vanhoja kuvalehden nidoksia ”Uusi Kuvalehti” nimeltään ja niiden toimittajana on ollut Juhani Aho. Hänestä luultavasti saisimme etevimmän”.
”Jaa’a” virkkoi Puijon yliopiston johtaja herra Ylevyys. ”Onko Aho toimittanut kuvalehteäkin. Hänet historia mainitsee novellistina, joita nytkin vielä luetaan”.
”Kyllä hän on toimittanut,” toisti hra Kalavesi. ”Ja käyköön vahtimestari noutamassa tänne kirjastosta ne kuvalehdet, niin tutkitaan hänen entistä toimittajakykyään”.
Muutamain minuuttien kuluttua toi vahtimestari kannannaisen palan vuosikertoja kokoussalin suurelle pöydälle. Siihen keräytyi miehiä ja jokainen tahtoi saada vuosikerran katsellakseen.
”Välttämättömästi on Aho kutsuttava kuvalehtemme toimittajaksi,” lausui innostuneena hra Pappinen, ”Taivaanpankon” toimittaja, vähän aikaa katseltuaan.
”Kuinka niin” kysyi yliopiston johtaja vähän epäillen. ”Näissä näkyy olevan paljon kirjoituksia ”Herännäisyyden ajoilta”, heränneistä papeista, kunhan ei vaan hänestä saataisi liika kirkollismielistä toimittajaa”.
”Jos pelkätte sitä,” lausui hra Pappinen ”niin luetaan ääneen joku näistä kertomuksista, esim. ”Maailman suurin syntinen” ja tutkitaan, mikä mieli näissä ilmenee.”
Luettua tunnusti jokainen tämän kertomuksen kauniimmaksi kuvaksi, kuin koskaan on piirrettynä nöyrän ja vaatimattoman sydämmen ylistyksesi.
”Olettekos lukeneet ”Purjeita kuivaamassa”! huudahti huvien ohjaaja herra Riemula. ”Tässä on aivan meidänkin aikaamme soveltuvaa huumoria.”
”Näissä näkyy olevan kymmenittäin muitakin yhtä hupaisia sekä Aholta että muiltakin sen ajan kirjailijoilta; ei niitä ennätä nyt kaikkia lukea,” sanoi hra Ylevyys. ”Ei siis muuta kuin vuosikerrat yhteen pätkään ja käyköön henkien manaaja kutsumassa Ahon Puijon kaupunkiin kuvalehden toimittajaksi.”
”Tahtoisin vielä tehdä yhden huomautuksen,” lausui ”Kellon” toimittaja herra Kielinen. ”Tutkiessani naapurikaupunkimme, Kuopion, vanhaa sanomalehti-historiaa, huomasin että Aho on esiintynyt puoluemiehenä, joka ei olisi meidän oloissa toivottavaa.”
”Siitä ei ole pelkoa”, sanoi ”Puijon” toimittaja herra Kalavesi. ”Tässä luettavanani on kertomus ”Sovintojuhla” ja tästä näkyy niin ylevä ajatus että herra Aholla ei varmaankaan ole rettelöimiseen halua.”
Kielinen luopui epäilyksestään ja niin oli yhteinen päätös tehtynä. Lehtipakka vietiin manaajalle (meediumille) ja pukumestari sai käskyn toimittaa aikakauden vaatimusten mukaisen vaatteuksen Aholle.
Tuskin olivat herrat ennättäneet puolilleen, ensimäisiä totilasiaan (”Mataran” toimittaja hra Vesinen vasta jäähdytteli teelasiaan), kun Aho ilmestyi mustassa hännystakissa salin oven suuhun.
Yliopiston johtaja hra Ylevyys esitteli ensiksi itsensä ja oli sitten välittäjänä toisille esitellessä.
”Hauskaa tutustua”, sanoi Aho aikakautensa tavan mukaan, kun oli jokaisen kanssa kättä puristanut.
”Jos saan luvan pyytää hra Ahoa yhtymään seuraamme ja laittamaan totilasin puheen aluksi,” esitteli yliopiston johtaja edelleen.
”Kiitän tarjouksesta,” sanoi Aho ja istuutui pöytään.
”Mitäs hra Aho sanoo siitä, kun olemme vaivanneet teidät tulemaan kaupunkiimme kuvalehden toimittajaksi”, alotti ”Puijon” toimittaja hra Kalavesi keskustelun itsestään pääasiasta.
”Olen iloinen osoittamastanne luottamuksesta,” sanoi Aho ollakseen tavanmukaisen kohtelias, vaikka muuten hän tuli jotenkin vakaviin ajatuksiin ja siristeli toisen silmänsä alaluomea, kuten hänen tapansa oli ennenkin tehdä.
Ajatuksiin vaipumisen huomasi hra Ylevyys ja virkkoi:
”Ehkä teitä ei huvitakaan koko toimittajan ammatti.”
”Kyllä minua huvittaa erinomaisesti”, vakuutti Aho, ”tahtoisin vaan tietää minkälaisilla ehdoilla tulen toimittamaan.”
”Meidän puolelta ei tule mitään ehtoja”, selitti hra Ylevyys. ”Teillä on täydellinen vapaus menetellä mielenne mukaan ja käyttää kaikkia apukeinoja hyväksenne.”
”Se on paljon hyvä se, mutta mistä minä saan toimeen tuloni.”
”Koko voitto lankeaa tietysti teille”, selitti hra Ylevyys. ”Vai mitä muut sanovat.”
”Tietysti”, vahvisti jokainen.
”Siinä suhteessa täytyisi olla sivutoimi taloudellista puolta tukemassa ja jonkunmoinen yhtiö, joka vastaisi mahdollisesta tappiota.”
Puijon herrat katselivat ihmeissään toisiinsa ja aprikoivat että Aho on ehkä pitkää lepoa viettäissään mennyt sekaisin, taikka ennätti totilasista maistaminen huumata syömättömän miehen pään puhelemaan puita heiniä.
”Me emme käsitä ollenkaan hra Ahon esityksiä”, rohkeni viimein huomauttaa ”Mataran" toimittaja hra Vesinen, hän kun oli enimmin vakuutettu olevansa selvällä päällä.
”Tarkoitukseni oli sanoa, että yksistään kuvalehden toimittamisella ei rehellisesti elä, hyvä jos kannattaakaan”, selitti Aho.
”Jo nyt käsitämme”, kuului monesta suusta. ”Kuinka suuri pitäisi olla tilaajamäärä ennenkuin voisitte luottaa.”
”Eipä olisi paljon vähemmästä kuin viisituhatta.”
”Viisituhatta!” huudahti useampi joukosta.
”Laskeeko hra Aho leikkiä!” kysyi hra Ylevyys.
”En. Kyllä se on täyttä totta”, vakuutti Aho. ”Toista kertaa maailmassa ollessaan ei viitsisi aivan näppiään nuolten elää.”
”En minä sitä tarkoittanut”, selitti Ylevyys, ”mutta kun määräsitte vaan viisituhatta. Niin vähäinen tilaajamäärä kertyy meidän omasta kaupungistammekin, mitä sitte muualta.”
”Sitte se on kokonaan toinen asia,” sanoi Aho. ”Minä puhuin entisen kokemukseni nojalla.”
”Mitenkä monta tuhatta silloin oli tilaajamäärää?”
”Alussa muutamia satoja sittemmin tu– –.”
”Muutamia satoja!” huudahti jokainen, ennen kuin Aho ennätti lauseensa loppuunkaan.
”Niin niitä oli alkaissa”, vahvisti Aho.
”Mitenkä se on mahdollista. Osasivatko ihmiset siihen aikaan lukea?”
”Osasivat.”
”No mikseivät ne lukeneet? Eikö löytynyt jo siihenkin aikaan paljo sivistyneitäkin ihmisiä?”
”Ainakin nimellisesti sivistyneitä. Vaan sen ajan sivistys oli kovin pintapuolisia, ja sitä ei voitu käsittää löytyvän mitään kelvollista kotimaassa ja suomenkielellä. Minkä lukivat lukivat ulkomaiden kuvalehtiä.”
”Ja mitä ajattelitte, kun niille muutamille sadoille viitsitte lehteä toimittaa?”
”Siihen aikaan sitä tehtiin työtä – asian harrastuksesta. Ajattelin myöskin että lukijat vähitellen lisääntyvät, niin luin lisääntyivätkin.”
”Siis suuren lukijakunnan toivossa,” puhui herra Ylevyys innostuen. ”Nyt se toivonne on toteutuva täydellisesti.”
”Hauska kuulla se kuolemansa jälkeen. Mutta vielä hauskempi olisi ollut, jos se eläissä olisi tapahtunut.”
Mutta Ylevyys oli innostunut eikä malttanut kuulla huokauksia menneiltä ajoilta. ”Hyvät herrat,” huusi hän. ”Lasit esille! Nykyään löytyy jo tässäkin maassa kansallista itsetuntoa. Eläköön Puijo kaupungin ”Uusi Kuvalehti” ja sen toimittaja! Eläkööt!”
Mataran toimittaja herra Vesinenkin hyppäsi toisen pöydän luota lasineen yhteen nujakkaan huutamaan eläköötä.
Samassa yhtyi orkesteri soittamaan Maamme laulua niin että ylt’yleensä raikui Puijon pullea kaupunki ja sen honkaiset rantamat.
Lähde: Uusi Savo 27.11.1894.