Aakaset

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aakaset.
(Lähetetty.)
Kirjoittanut Kustaa Paturi


Päästä pino aljetaan, hyvä asia alusta; sanotaan Suomen sanan laskussa. Mikä on Kirjakielen alku? Aakaset. Vastattanne. Onko sillä väliä minkäläiset Aakaset ovat? Vastattanne: Kai ajnaki Aakaset pitää suunnitteleman niitä ääniä kuin puheessa soj, elli puhesointo pitää sovitettaman Aakasiksi. – Niin kuin lapset tajvutteleevat elli suunnitteleevat puhettansa luonnon ääniä jäähdyttelemään, samalla tavalla Aakasten äännös pitää jäädyttelemään Kielen ääntä ja sointoo. Tämä asian luonne ja aine johdattaa muistelemaan lasten käytöstä ja mielitajpumusta, jolloin ej vielä ojkein puhe ulotu moniin juohtoin. Kuin esimerkiksi lapsilta kysytään: Kuinka Lammas sanoo? Kuinka Varis sanoo? Kuinka Kukko sanoo? Kuinka Sonni sanoo? Niin vastaavat: Mää, pää, Vaak, Vaak, Vaak, Kukkokeekoo. – – Ammuuh, Ammuuh j. n. e. No – entän muut askareet? Po’illa Sauvva-hevojnen ensin, sitte Kauris ja sen perästä ojkia Hevojnen j. n. e. Tyttö-lapsilla nuket Pita’en pitämiset ja monet muut askaroimat. Näjtä tajvuttelee luonnon luonto; ja ejkö ole se ajka onnellinen? Semmojsena liennen minä lassa ollut kuin moni muukin jonka ohessa ojaan sovelluttua vanhempani opettivat tavallisuutta mukaan kirjaluvullen, ensin Aakosia, sitte Kertojlemaan, ja sitä opittua yhteen lukemaan, ja pian ittekseni opettelin kirjoitus kejnoon. Takasin mennen vähän matkaa – jos lukemisen oppi ensi alussansa oli tavallansa orjallista, kuin estettiin vapaehtojset askarojmat, niin samassa rupesi luonto yhtymään mielukkaaksikin. Kuin tulimme useempia lapsia yhteen leikkimään, muun se’assa ääntelimme kirjakkejtaki ja suunnittelimme kokoon kertoollenki, kysellen tojnen tojseltamme: Tavaas: (Kertojles) Penkki, niin välittäjsin kävi kertoomme: Pe-e-änk=ko-i Penkki. Entäs kuinka tavaat Kontin? Ko-o-ont=te-i Kontti Häntäs Tupsu? Te-u-up=ässä-u Tupsu[1] Vaikka olimme opetetut kirjasta kertojlemaan esimer. No-staa, Ka-staa, Paj-skaa (Ruotsin kielen mukajsesti) ej mejdän luonnollinen luontomme ollenkaan uutannut sinne päinkän että olisi saatu kahta kerraketta kertoon alkuun, vaan kertoon loppuun se synty helposti. Missä ei oppimus juohtunut mieleemme, ja kirjassa sattu tulemaan semmojnen sana jossa oli kaksi kerraketta peräkkäin, alkupäässä esimerkiksi, Katkismuksen Alkulauseen loppussa sana Skarassa ja loppupuolella kirjaa sana Psalmia, niissä emme saanneet kerrakkejta yhteen sulamaan niin kertajlimme ensimmäjseksi nimitetyn sanan: Sa-ka-ras-sa, tojsen: Pe-sal-mia. Kuin oman päjväsissä kertoissamme jossakussa sanasassa, ej mielemme jälkeen löytynnyt sopu kirjainta kertoon loppuun, niin synnytimme itte mitä suuhumme sattu tulemaan, joka tavoitti täyttää ajvottua lomaa. Niinkuin edellisissä kertoissa on näytteenä. Nykyään saatuani huvini lukuhartaudessa olen pitänyt korvani auki, mitä olen sattunut tilojsuuteen, ja kuulellut kuinka yksinojkoset ääntää kirjakkejta, yhteisesti, joissa olen havainnut kaksi erinäistä pää mukajsuutta, toisen itäjsen, tojsen läntis Suomalaisten suusta. Ko’en seuraavassa näytteessä, kaarten välillä olevat, edellisen läntis jälkimäjsen itäjsen luonteen tavalla toimittaa:

A. (a, va) B. (pe, pie) C. (se, sie) D. (te, tie) E. (e, ie) F. (äffä) ähvä) G. (ke, kie) H. (ho, huo) I. (i, i) K. (ko, kuo) L. (ällä) M. (ämmä) N. (ännä) O. (o, uo) P. (pe, pie) Q (ku) R (ärrä) S. (ässä) T. (te, tie) U (u) V. (ve, vie) X. (äksä) Y. (y) Z. (setaa, sietaa) Ä. (ä, iä) ö (ö, yö.)

Sitte olen ajatellut mitä varten toiset kerrakkeet ovat niin laaja-ääniset, että ovat ikään kuin kokonajset puhesanat, niin kuin esim. m. ämmä, n. ännä j. n. e. toiset kerrakkeet ovat vaan puolessa laajuudessa, sen suhteen, yhtä kaikki tojmittaavat yksimukaista tajpeen elli sanapolven lomaa. Josko ojkeen huomannen? Liennen siitä semmojsiksi epälaajaiksi mukauntunnut kuin esimerkiksi l:llä, m. ämmä, n. ännä j. n. e. ensimmältä Ruottin voittasilta opetta’ilta äännettiin sointo[2] etupuolelle kirjainta: niin kuin esim. a l (ällä) äl. a m. (ämmä) äm. a. (ännä) än j. n. e.; mutta ei Suomen kieli mahtanut olla luonnostansa muka sujuva kertoota alka’essa sulattamaan sointoa äänen sisään, koska se synnytti äänen kahteen osaan ja niin hyvin soinnon jälkipuolelle kuin ennenki oli etupuolella kirjaketta. Suomen kieli luontoonsa puolesta jakaakin ittellensä vissit äänen ja soinnon si’at, kertoota alkaessa missä vaan kerrakkeella aljetaan kuuluu korvaan ensin etupuolella kirjakkeen ääni ja jälki puolella sointo tajpuu sanaa mukaan, kertoota lopettaissa taasen, ja kerrakkeella kertoo lopetetaan, ottaa sointo vastaan ja päättyy äänellä. Edellä sanoimme epälaajain kirjakkeitten toijmittavan yksitapaista äännän lomaa, niin panemme nyt näytteeksi miksi k. h. p. t. ja u. muuttuisivat jos heillenki synnytettäjsi sointo etupuolelle, että tulisivat yks’luontojsiksi ja laajasiksi kuin ällä, ämmä, ännä, ärrä, ässäki ovat. Sitte saatajsi k:sta okko. h:sta ohho. p:stä epe. t:stä ette. v:stä evve. Vaan ko’taampas niitä sovittaa kertoolle, tavattaavatko suunnitella sanan äännän mukajsuutta: okko-a-i-okko-okko-i e-j o-ällä-e ette-u-ette-ette-u-a. (Kaikki ej ole tuttua) Nämät okko ja ette ovat juuri yhdestä luonnosta ja samasta arvosta kuin ällä, ämmä, ännä, ärrä, ja ässä:ki ejkä muu erojtakse oudoksi kuin korvan tottumattomuus. Mutta ejkö tämä korvan tottumattomuus ilmojtakse kanssa sitä että semmojset kirjakkeet ovat vastukselliset ja luonnottomat kertoo opissa, jotka liika laaja äänisyydellänsä hämmentäävät kertoon kokoon laskua.

Tätä parantaaksemme olemme miettineet Aakasia käytettäväksi seuraavassa järjestyksessä:

Äänikkeet:
A. E. I. O. U. Y. Ä. Ö.
Kertous alkajat:
Ko. Ho. J. Lä. Mä. Nä. Pe. Rä. Sä. Te. Ve. Tj. (elli ti)[3]
Kertous lopettajat:
oh. ok. j. äl. äm. än. ep. är. äs. et. ev.

Mitenkähän näillä sitte kertoo sujuojsi, jot’ ejvät saattajsi epätasasia väliä, ja epälaajoja kirjakkejten äännöksiä? Kojtellaampas sitte seuraavia sanoja: Ko-a-äl=lä-i-äs o-äm-pe-i Äj=tj-i-än Ko-i-e=lä-i, Sä-u-o=mä-e-än Ko-i-e=lä-i sä-u-lä-a-i=nä-e-än. (Kallis ompi Äjdin kieli, Suomen kieli sulojnen.) Lähdetäämpäs vielä vanhoilla kirjakkejten äännälläki kojettelemaan samoja, jos menevät pomppooroa, elli sievään kielen mukaisesti? Ko-a-ällä=ällä-i-ässä o-ämmä=p-i Ä-j=d-i-ännä ko-i-e=ällä-i ässä-u-o=ämmä-e-ännä ko-i-e=ällä-i ässä-u=ällä-o-j=ännä-e-ännä (Kallis ompi Äjdin kieli, Suomen kieli sulojnen.) Kerrakkeista ällä, ämmä, ännä, ässä jää kertoota kokoon luodessa alka’essa etu ja lopettaissa jälkipuoli kuulumattomaan, joka kerrakkejten yksinään sano’essa liika äännös on hämmennys kertoollen. Ja vielä ejkö kertoota lopettaissa k. h. p. v. ja te ole luonnottomat? Jos esimerkiksi kertoillaan seuraava kertoojah ja sanottajsi jo ensin yhteen ja h:sta tehtäjsi sointoonsa vuoksi ikään kuin äänike, niin saatajsi: jo-ho (joho) sillä tavalla ej kertoolla olisi ollenkaan luonnollista kokoon vetoo elli yhdistystä, muuta kuin hajalle pyrkiminen. Mutta jos edelisten parannettuin kerrakkejten kanssa kojetetaan samaa kertoota näyttää: j ja o ensin (jo) yhteen luoden ja äskösellä tavalla viimejsen kerrakkeen sointo otetaan etupuolelle ja käytetään sointoonsa vuoksi ikään kuin äänikkeenä oh. niin saadaan jo-oh. (jo’oh, joh.) Eikö se jo itteksensä luontoonsa puolesta vetäy kokoon? Jota luonnollisemmasti menisi kertoo kokoon, ilman liika-jo sopimatonta äänisyyttä, sitä helpompi mahtajsi olla lasten oppia kertojlemaan.

Samassa johdossa menemme vielä siihenki luuloon, että jos Suomen kirjakkeet, jotka kukin laatunsa mukaan kielen vuoksiki erisiassa saadaan ääntää yhtäläisesti, olisi kielen luontoiset, niin ne jatkut äännät vojsi vieras kielinenki pian oppia korvakuulon kautta laadullensa ääntämään, ja kuin laadullinen kirjainten ääntö olisi opittu, siitä seurajsi kirjan luvun kautta laadullinen puheenki oppiminen; mutta niin kauvan kuin kirjakkeet ovat muukalajsessa puvussa ja kahleissa niin kauvan ej ne ole Suomalajset ja niin kauvan kuin ej ne ole Suomalajset, niin kauvan ej myös kirja-luvun kautta opita Suomee puhumaankan, ja niin kauvan kuin ej luvun kautta opita kieltä laadullensa puhumaan niin kauvan ej myöskään kielen arvo ole ojkein käsitetty, joka käsittämätä takertuu omaan puuttuvajsuuteensa, ja on ajvan vähän vaintanen, sillä jalot neuvot niin kuin kirjojtus oppi ja kirjapajnin kejno kyllä todistaavat mikä erojtus on paljaan korvakuulo opin ja kirjojtus ja kirjapajnin välillä. Sen mukajnen erojtus kyllä tajtaa olla luonnottomasti harjojtetun kirjakielen kanssaki. Yhtä kuin toistaki kieltä, kallista Jumalan lahjaa, hejtetty elli tahi jätetty ihmisten huostaan on velvollisuus nauttia ja viljellä. Äjden kielemmeki lienne vojttamajsillansa vuoroonsa maaliman laajudessa nautittavaksi ihmisten tarpeeksi, iloksi ja onneksi toijmittamaan henkellistä ijankaikkisuuteen, katovajsuuden rajain yli, ulottuvaista virkaansa. Nykysin sille ehkä olis ajka tointaa kunnollinen perustus, jolla Esi-isäimme viisas mieli-juohto kannistujsi ja mielukkaasti ja huokiisti julkenisi maaliman ääriin. Se olisi ittemme ja ajkamme kunniaksi, jos tuntisimme itte ittemme tahi omat omajsuutemme, ett’ ej ulkomaalajset ennättäsi mejtä neuvomaan ittemme tuntemiseen. Suomen oppineet! Te olette lähteneet Äjdin kieken harjojtuksen alulle, vajkuttakaj etenki päin Kielemme, Kansamme, Maakuntamme parasta. Oma maamme on ojkia maallinen kotomaamme, oma kotomme oma kunniamme. Oma maamme mansikajnen, mujden maat mustikajset; sanotaan suomen sanan laskussa. –

Ej sääsken ääni kuulu tajvaaseen. Niin on minunki tojmeni ja vojmani, tässä korkeessa tarkojtuksessa heikko ja sääsken tapajnen; mutta tojvon kujtenkin, jos tässä kirjoituksessani olisi jotaki vasteen otettava, ej oppinneitten unoksiin jättävän.

K[ustaa]. Paturi.

  1. Sen vuoksi panemme joka kerakkeen viereen äänikkeen, että saamme näyttää kuinka niitä kerrakkejta äänsimme jojta itte synnytimme, ja erojtamme joka eri kerrakkeen pienellä poikki viivalla, ja joka eri kertoon tavallisella kertoo merkillä.
  2. Tässä niin ennämme kerrakkeesta sitä ääni puoleksi joka pysyi ääntäessä muuttumattomana ja sitä sointi puoleksi joka tajpuu ääntäessä moni sojvaan haaraan.
  3. Kertaus alkaja tj on ajvottu käytettäväksi siinä siassa missä nykysin käytetään d-tä. Luulemme Länsi Suomen ej mukanetuvan ilman murrekirjaketta ja siihen emme ole mukavampaa löytäneet kuin t:een ja j:iin sulattaa yhteen, koska puhdas kielisemmissä paikkakunnissa paraittain äännetään murre t:llä elli j:iillä ja tj:tä monessa kohti sopii ääntää kummaksi tahansa. d:tä emme luule sopivaksi kuin ej se ole’ Suomen omituista, muuta kuin kirjakielestä syntynyttä ja ajvan vähän kielessä sijaa saannut, sillä varsin suuri osa umpi suomalajsista ejvät tajda ääntää d:tä.


Lähde: Suometar-lehden vuosikerta 1847, 31. elokuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 4.6.2007. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikertoja, Suomettaren vuosikerta 1847. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1847_rdf.xml.