Aamulaulu (Fröding)

Aamulaulu. Kirjoittanut Gustaf Fröding

Suom. Aarni Kouta.

I.

Näin unessa kerran

ma Aarian maan,

näin Auringon-Herran

ma hehkuaan,

elonlahjojaan käsin tuhlailevin

jakavan yli seudun, mi sittemmin

katos suitsuviin kuiluihin.

Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin

vesireittien valtavain, kimmeltäväin,

näin viinitarhoja, kirsikkoja

liki virtaa, mi vierivi laaksossa,

näin vehnän villinä kantavan viljaa

sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa,

humalan näin kiertävän, luikertavan

läpi korpien hongasta honkahan.

Ja viljavat aumat

on vierillä veen,

siell’ laitumill’ laumat

käy paimenineen,

alas ehtoisin kaste kun pisaroi,

vajan viereen vaimot ja neidot toi

pytyt, joita vartoo maito ja voi.

Mies voimakas, nainen hento on,

ja nuoriso notkea karkelohon,

väki alaston, ylpeä taipuakseen,

ylen puhdas pukujen porttouteen,

mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa

monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa,

se siihen on joutunut tehdäkseen

tytön armaammaksi vain armaalleen.

Joen vuolahan pauhu

ei kuulu, ei näy,

miss’ ilmoihin sauhu

lähitöllien käy,

siell’ leikkiä lyö kera pienimpäin

hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin,

suku harmentunut, iäkkäin.

Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin

koti kuninkaan nousevi päivää päin,

ylt’ympäri kuilut miss’ syöksyvät,

sydänkesällä kansan on käräjät,

ja kuningas lausuvi tuomioita,

hän auringon kanssa aattelee noita,

jumaltiedot hän tietää auringon,

mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.

II.

Käy metsässä nuori ja vapaa mies,

ei painostanut ole häntä ies,

hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa,

hänen uhkansa taistoa halaa,

ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties.

Hän väikkeessä veitsen ja peitsen

parahimmankin taistajan suistaa,

ja kisoissa suudella muistaa

tytöt sorjimmat, uhmaillen

vihan vimmaa sulhasien.

Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin,

miten kaikki, kun astui hän eteenpäin,

oli ryhtiä uljuuden,

hymy kumma huulilla kertoa ties,

ett’ oli hän mies

jumalsyntyinen,

lähin, lemmikki jumalien.

Hän riemuiten kulkevi eellehen

povess’ synkkien metsien,

matajalle pienelle hän hymyää,

mi polulta pois hypähtää,

käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan,

jänön jälkeä vainuaa,

liki lampea painuu paatta hän vastaan,

kalan katsovi polskintaa,

hän rannalla polvilleen vaipuu,

vedenkalvosta juomahan taipuu.

Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi

kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi,

miten kaunis miehuudenvoimassaan

jumalsyntyinen olla voi.

III.

Jalat sirot, valkeat

varpaisillaan, astuvat,

nyt ne väistää, pälyää,

vaiti! tokko älyää

kukaan jalan valkean

pienen, kauniin kulkevan.

Hiljaa, rungon takaa hymyy

silmät riemun-raikkahat,

tytön hennot harteet lymyy

niinkuin arat karitsat,

sitten vaiti, varuillaan

käy hän piilostaan.

IV.

Ja äkkiä lailla tuulispään

kädet valkeat tarttuvat metsästäjään

hänen silmänsä sulkien,

ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi,

hän päästä ei voi,

ei pyrkien, pyristellen.

»Arvaa pois,

itserakas raukka, kuka

tääll’ ois

muka?»

Ja hän raastaa ja lyö nipistäin,

pelottaaksensa armasta näin,

ja saadakseen vastauksen,

hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan,

mut kiusa on vaan

hyväelyä rakkauden.

Sokeasti taistellen

arvailee hän: »Nokkonen,

Riisto, Raasto, tunnen sinut,

Takiainen – päästä minut!»

Yht’äkkiä nauruun hän purskahtaa,

ylös ponnahtaen tytön kiinni saa,

liki huuliaan

tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,

ja hän painuu sulhon puolehen,

ja nyyhkii itkuun purskahtaen,

tämän katsetta etsii, ja välkähtäin

sisimmän hänen sielustansa saa näin.

Ja kuin Aarian ruusu umpunsa

luo auki kohti aurinkoa,

kevättuulta ja siemeniä elämän,

lepäs paljaana, kauniina hän

syli auki ja helma vavisten

rakastettua odottaen.

V.

Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti

ummess’ olleet, auetessaankaan

eivät irtaudu saumoistaan,

lepäsivät vielä rakkahasti

lanne lanteessa he rinnakkain

sylitysten liki toistaan aivan,

jälkeen rakkautensa ensi vaivan

punaposkisina huohottain.

Mutta kera avaruuden valon,

joka onnen maailmoista loistaa,

saapui autuus lailla airuen,

tuoden valon lempeen siunauksen,

niinkuin päivän pilke läpi salon,

jumalaisen siunauksen toistaa

lempiville ihmislapsillen.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.