Aamun kuoro

Aamun kuoro. Kirjoittanut Saima Harmaja

On liian kirkas tämä aamu mainen,

kun aallon alta taivas hymyää,

ja järven pilviloiste jumalainen

kuin onnen kipu sydämeeni jää.

Ylitse valoon vihertyvän tienoon

unohtuu tuuli kielontuoksuun vienoon,

ja nuoren koivun ritvat raukeat

kuin ihanuuden painoon vaipuvat.

Ylt’ympäri soi laulu alta sinen,

niin riemunhelkkyvä, niin ihmeellinen,

niin kullankirkas, että hurmaa mun

se, tuhannesti samoin hurmatun.

Mut sanat uudet löysi säveleihin

jo peippo, loppumatta kummunneihin,

ja laulaa värähdellen: muita en

ma rakasta kuin sua, suloinen!

Ja kohta kaikki linnut yhtyy mukaan.

Myös rastas, herkemmin kuin niistä kukaan

virittää huilunhellän säveleen,

ja itse unohtuu sen syvyyteen.

Vaan hiljenee jo koko metsän kuoro

ja kaikki lehvät onneen havahtuu,

kun kaukaa kuuluu ‘kukkuu’ kultasuu,

ja suuren laulajan on tullut vuoro.

Nyt yksinlauluansa heleää

niin lakkaamatta käki kukkuu, kukkuu,

sen kultaan että tajuntani hukkuu

ja koko luonto ihmetykseen jää.

Mut kaikkein nuorin peippo aariaansa

jo tulisesti puhkee, uusimpaansa,

ja sanat vastaluodut laulaa noin:

Sua yksin rakastan! Sua jumaloin!

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.