Aave
| Aave. Kirjoittanut Simeon Hirvonen |
Eräässä Ruotsin maaseurakunnassa oli muuan nuorukainen joutunut kahakkaan kumppaniensa kanssa, ja huolimatta siitä voimasta ja miehuudesta, jolla hän puolusti itseänsä, tullut vastustajiltansa niin pahoin runnelluksi, että hänet täytyi viedä läänin sairashuoneesen Kristianstadiin. Miten aivan luonnollista on, herätti tämä tapaus suurta huomiota ja osan-ottoa paikkakunnan väessä. ”Kului aikaa vähäisen, pirahteli pikkaraisen”, niin jopa lähettivät seutulaiset asiamiehen kaupunkiin, tiedustelemaan taistelijan tilaa. Sanansaattaja lähtiki ja toimitti hänelle uskotun tehtävän. Mutta arvatkaapa hänen hämmästystänsä, kun hän siellä saa kuulla sen surullisen uutisen, että sairas jo oli kuollut haavoistansa! Tällä surusanomalla täytyy hänen palata kotiinsa. Raskaat olivat vaeltajan askeleet. Edesmenneen sukulaiset vaipuivat suureen suruun. Eihän kuitenkaan muu auttanut, kuin noutaa ruumis kotiin ja valmistella hautajaisia.
Muutama päivä sen jälkeen, vieryi vaunu, jossa oli musta ruumis-arkku, ulos sairaalan portista ja käänsi suuntansa eteläistä kaupungin tullia kohden. Siinä kulki tämän kertomuksen sankarin ruhjottu ruumis, kulki vielä kerran entistä kotiansa kohden. Hautajaiset vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa ja maaseuduilla tavallisilla juhlamenoilla. Siinä ei tapahtunut muuten mitään erinomaista. Jonkun ajan perästä oli perukirjoitus pidettävä. Arvio- ja tarkastusmiehet jo parasta kättä toimittivat tuota muutoin runotonta tehtäväänsä, pelkäämättä mitään oikaisua edesmenneen puolelta, tahi että heitä tuossa tärkeässä toimessansa häiritsisi joku ilmestys kuolleiden valtakunnasta. Mutta saman valtakunnan ihmeelliset vallat olivat päättäneet toisin. Odottamatta aukeni yhtäkkiä ovi. Voi taivasten tekijä, mikä näky! Hiukset pörröttyvät päässä jo paljaasta ajatuksesta siitä! Tulija oli sama kuollut, jonka jälkeen perukirjoitusta pidettiin, ihka elävänä ja tavallisessa vaatteuksessansa heidän edessänsä! Oi mitkä kummalliset tunteet silloin läpitse tärisyttivätkään noita kunnioitettavia maanmiehiä! Siinä ei voinut olla mitään epäilemistäkään. Olihan se ilmestys, ei vuorokauden pimeänä aikana, jolloin yön henget luullaan olevan irrallansa, eipä edes tuossa salaismielisessä hämärässäkään, jolloin sairas mielikuvitus luulee näkevänsä peikkoja ja kummituksia joka kannon päässä tiellä ja tien ohessa, vaan selkeällä päiväsydämellä. Itse aineellisuudenkin täytyy vaaleta ja tyhmistyä sellaisesta näöstä. Mutta eläs vielä! Tuo kamala haamu, joka jo oli kyllin hävytön, kun noin odottamatta esiytyi ja siten saattoi rehelliset ihmiset hämillensä, ankaraan pulaan, avasi suunsa ja alkoi puhua paukuttaa vapaalla, ihka selvällä kielimurteellansa, jonka perukirjoitusmiehet varsin hyvin tunsivat. Nyt oli heidän kauhistuksensa kohonnut korkeimmillensa. He kokosivat ajatuksiansa kylläkin, voidaksensa edes jonkinmoisella levollisuudella kuulla odotettua sanomaa henkien maailmasta. Mutta aave ei tahtonut nostaa sitä huntua, joka kätkee tulevaisuuden ihmislapsilta, vaan jutteli sen sijaan sairashuoneesta ja siitä hyvästä hoidosta, jota hän siellä oli nauttinut, sekä siitä, että hänen paranemisensa oli käynyt pitkänveteisesti.
”Paranemisesi! – mitä kummia?” huusi kolme suuta yht’aikaa.
”Niin tottakin; oliko se sitte niin hullusti, ehkä, että minä tulin terveeksi jälleen?”
”Herra varjelkoon, ihminen, etkö sinä ole kuollut?”
”Enpä, saakeli soikoon, olekaan kuollut!”
”Hää! Hän huutaa paholaista avuksensa”, mökersivät säikähtyneet talonpojat; ”ei hänelle ole hyvin käynyt!”
”No, mutta tuohon on juuri omituinen liittoumus minua vastaan”, puhkesi puheeksi kuollut, joka alkoi pahaa pelätä; ”mitä, Herran nimeen, teillä on täällä tekemistä, ja miksi te tahdotte tehdä minua kuolleeksi?”
”Etkös sinä sitte ole kuollut?” kysyivät kaikki kolme, kita selällänsä. ”Emmeköhän me ehkä olleetkaan muassa, kun sinut pistettiin haudan poveen? Ethän sitä tahtone kieltää?”
Kuollut kertoi nyt juurtajaksain, mitä hänelle tapahtunut oli, sitte kun viimeksi toisensa kohtasivat, ja nyt huomattiin molemmin puolin, että koko seikka oli erhetys. Nimen vaihetus oli sairashuoneessa tapahtunut. Haudattu oli aivan toinen ihminen, kuin luultiin, ja sen ruumis oli epähuomiosta annettu sairashuoneesta ulos. Aavenäky muuttuikin ilojuhlaksi; kadonnut oli saanut jälleen hengen ja oli löydetty.
Lähde: Sanomia Turusta 5.9.1884.