Aavikon kukka

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aavikon kukka

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


I[muokkaa]

On äärtä vailla erämaa,
jot’ yksin saamme vaeltaa,
ja murheillemme taakka
on raskas kuoloon saakka.
Jos vesihelmen yhdenkin
me näämme, huulin janoisin
sen maasta tavoitamme
ja juomme tuskahamme.
Ja loisto kuinka taivainen
voi olla pienen kukkasen,
tien oheen joka aukee,
kun jalka hiekkaan raukee!
Ah, raskaan kuorman unohtain
me tunnemme sen tuoksun vain,
ja kirvelevät haavat
yöss’ ihmevoiteen saavat.

II[muokkaa]

Maan aavikoitten kukkanen,
sa kaunis uni sielujen.
sa lohdullinen sana,
kuin loistat kirkkahana!
Ah, armahditko kulkijaa,
ken kuumaa tietä vaeltaa
niin nääntyneenä, yksin,
niin synkin epäilyksin –
kun, jalolilja, matkallain
sun raikkaan tuoksus tuta sain,
kun välkyit kasteveessä
mun silmieni eessä...?


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.