Agnes: VII luku
| VI luku | VII luku Agnes Kirjoittanut Minna Canth |
Agnes |
– Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä – vastattiin minulle. Ja toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea.
Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa.
– Liisi –
Hän katsoi raukeasti minuun.
– Hyvä, että tulit.
– Oletko kipeä, Agnes?
– En.
– Väsynyt?
– En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.
– Mihinkä? Meihinkö täällä?
– Koko elämään.
Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta häiriötä elämääni tuottanut.
Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä ja ihmettelin.
– Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.
– Mielelläni, jos voin.
– Ajattelin lähteä täältä tän’iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen pitäisi saada nuo tavarat kokoon.
Mieleni sävähti.
– Lähdetkö sinä jo pois?
Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin hämilleni.
Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan vastasi:
– Jos suinkin vaan joudun.
– Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun.
– Kiitos!
Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen.
– Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes?
– Olen, valitettavasti.
– Valitettavasti?
– Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että olisin ruumiillisesti sairas.
– Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä?
– Hm –
Hän hymyili surullisesti.
– Minä kun luulin –
– Mitä luulit?
– Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä runsaammin kuin muut.
– Kuinka tulit siihen luuloon?
– Nooh – kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin säkenöitsevän vilkas ja huvitettu –
– Hm –
– Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä.
– Jota se tosin onkin.
– Meitä se kuitenkin tyydyttää.
– Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä – suo anteeksi – niin alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä.
– Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä kehittymättömänä.
– Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele taivas!
– Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi.
Agnesinkin täytyi nauraa.
Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen toisistaan.
– Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.
– Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?
– Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.
– Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat. Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi kuitenkin kauheata!
– Ei niinkään!
Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.
– Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?
– Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.
Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan elokkaammiksi.
– Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä?
– Johon minä olen mieltynyt?
Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa.
– En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin kauvan kuin muistan taaksepäin.
– Vaan jospa sattuisit mieltymään?
– Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös.
– Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen.
– Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan.
– Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen –
– Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani. – Mitä se on?
Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki.
– Ahaa –
Hän nauroi.
– Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista.
Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi.
– Keneltä sait kirjeen?
– Mieheltäsi.
– Vai niin.
Poskiani kuumotti.
– Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia esteitä. – Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat?
– Ei hän ole sanonut –
Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin.
– Eikö ole sanonut?
Hän yhä nauroi.
– Mitä sinä naurat, Agnes?
– Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia.
– En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet.
– Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne vielä?
– Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta.
Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa.
– Huvittaisi minua kuitenkin vähän –
– Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut.
– Pieni eksperimentti.
Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti.
Vieläkin hän nauroi.
– Hän jo pelkää. Huomasi vaaran – ja pyrkii pakoon –
Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun.
– Tiedätkö kenestä puhun?
– Antista, arvaan.
– Hänestä juuri. Ethän suutu?
– En suinkaan.
– Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa?
– Mitäpäs minä –
En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi.
– Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki –?
Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan.
Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön ilme.
Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani matkalaukun luona.
– Otanko vaatteet ulos taas?
– Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä teinkään ... mitä varten tänne tulin.
– Tänne meidän paikkakunnalle?
– Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja tietää, minkälaista täällä oli....
– Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran.
– Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia ihmisiä –
– Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi ikäviä – hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta heitä vastaan –
– Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu?
– En, sano vaan.
– He ovat kaikki – talonpoikia.
Minä nauroin.
– Sekö sinusta sitten on niin kauheata?
– Kauheata – sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he voivat herättää aluksi, ei muuta.
Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä, että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan.
Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja perustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli osansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti onneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin sääliä?
Hän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt elämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman väkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka senlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina takaisin.
Myötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä täytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani. Hervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan sammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät silmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä hohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä. Suloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin, että kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä mielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi nyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen katseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen, että ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä, lohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä avaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa itseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska, jonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa luuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi.
Kainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän nauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin vivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja halveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät, sydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja kehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin, ehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä:
– Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään.
– Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput panemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös, meidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään päivällistä minun kanssani – ei, elä ollenkaan väitä vastaan – lähetämme sanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan minua laivaan.
Hän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi pukeutua matkaa varten.
– Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää pääsevänsä pois taas.
– Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan.
– Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan.
– Yksinäsi?
– Yksinäni? En – en yksinäni.
Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan.
– Miksi naurat?
– Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin sinulle jotakin.
– Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia?
Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten nauroi.
– Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi kulta, kerropas suottakin –
– Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt –
– Ahaa – joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä? Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään. Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa. – Mitä nyt?
– Hyvästi. Minä lähden pois.
– Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä, Liisi. Kuinka – vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle lupaan jotain.
– Mitä tuo olisi?
Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin erinomaisen suloisesti mielistellä.
– Minä kerron sinulle sen asian.
– Olen tosiaan utelias.
– Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä.
Kyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa. Läksimme sinne.
Istuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla. Mutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista ensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet lasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän pitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui salvettineen ja talrikkineen.
Agnes nojautui taaksepäin tuolissaan.
– Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia.
– Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli jotenkin tarpeeton esipuhe.
– Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia ajatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia katsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja.
– Muistan senkin.
– Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä vaatiakaan.
– Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään suhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla?
– Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero.
– Niin – mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja eurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus.
– Mitä perustusta tarkoitat?
– Noo – olemmehan molemmat kristityitä.
– Uh, noita kuluneita fraasseja.
– Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan ja sielun kuolemattomuuteen.
– Minä en usko kumpaakaan.
– Agnes?
– En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet.
Jäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen.
– Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät.
– Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä –
– Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan siinä, että minä sen tiedän, sinä et.
– Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin.
– Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi kuulla totuutta.
– Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin tietosi voi olla vajanainen?
– Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti jäljellä siksi kuin laiva lähtee.
– Jatka sitten.
– No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden?
– Tahdon.
– Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi.
– Mies?
– Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi hyvä?
Hän nauroi vakavuudelleni.
– Elä välitä minusta, jatka vaan.
– Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla.
– Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi.
Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli minua välinpitämättömästi hymyillen.
Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes?
– Tietysti te menette avioliittoon?
– Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on – naimisessa.
– Ja te kumminkin –?
– Ja me kumminkin –! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin. Me olemme erilaisia, sinä ja minä.
– Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen?
– Mikä kysymys! – Sano ensin, oletko sinä onnellinen? – Taikka onko ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä surkeasti pettyi.
– Onnettomuutta on kumminkin monenlaista.
– Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa.
– Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään.
– Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi.
Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi, etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän.
– Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen leikkiin kumminkin kyllästyisin.
– Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen?
– Totta puhuen, – jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin lähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen mahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä suhteessa.
Minä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä, ainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt äänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä.
Mutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti päätään.
– Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia?
– Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi.
– Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa.
– Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes.
– Anna kuulla.
– Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi?
– En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa aikaa.
– Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä ja tarpeettomalta?
– Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä.
En osannut taaskaan puhua mitään.
– No, Liisi? hän kysyi hymyillen.
– Mitä niin?
– Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja välinpitämättömänä.
– En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes.
– Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen hämmästyksissäsi korkeintaan.
– Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa, millä tavalla sen ottaisin.
Hän naurahti.
– Sekö nyt iski päähäsi?
– Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit mieltäni.
– Pikku raukka, – vai rasittaa se sinua kumminkin.
– Että saatoitkin narrata minua noin.
– Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä arvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka? Eikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa mitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet?
– En luullut sinne enkä tänne.
– Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän lausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat hämmästyä asuntoani.
Tällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä loitommaksi.
Olin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä.
– Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet.
– Minä häpeän sinun puolestasi.
Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan.
– Sinä?
Hän räjähti nauramaan.
– Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne!
Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana, ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut arvatenkin ylen mitättömäksi.
– Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy huulillaan.
– Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin.
– Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen onnensa.
– Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden käsitteistä?
– Ahaa, siihenkö nyt tullaan?
Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan katseen.
– Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta taas todenperästä häpeällistä olisikin.
Hänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään.
Agnes katsoi kelloaan.
– Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen.
Hän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti hänelle laskunsa.
– Mitä ajattelet siellä, Liisi?
– Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä?
– Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena.
– Luuletko?
– Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä tai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle.
– Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes?
– Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä tietysti tulet minua saattamaan laivalle?
– Jos tahdot.
Hän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä tajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt niin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän huolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja vaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti niin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua harmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran nuhdesaarnan.
Sain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan huoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut.
Hänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja arvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei tarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen katseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja väitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja puhdas ihailu täytti mielen.
Astuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti – kauniista ilmasta muistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut hänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet notkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä kääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä huomaisi alituisen tuijottamiseni.
– Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä lapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään.
– Minäpä en lähtisi.
– Hupsu, miksi et lähtisi?
– En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä.
Hän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään.
– Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää sanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin on ”koti-ikävää”, ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä sairastatte joka ikinen.
– Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan jäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen jatkaisi ivapuhettaan.
Kuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin paljon myrkyllistä pilkkaa!
Ranta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta ihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat välinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia halveksi.
Laiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja itsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti etempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä, ennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa. Sillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan näkemään.
Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin.
– Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että minä en häntä ikinä unhottaisi.
Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset liikkeensä ja asentonsa, – ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin. Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni.
Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia, jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja tulevassa muodostelin taaskin toisia.
Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.
Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi? Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan pikkuisen tuolla kaukana saaren takana.
Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä, muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani.
– Ai, anna anteeksi, sanoin.
Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat.