Aikamme

Aikamme. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Ajan meri kuohahdellen

Ikikallioita

Vastaan nousten, vaahtoellen

Aaltoj’ ankaroita

Vihaisesti viskeleepi,

Purret kariin heittää,

Murusiksi murteleepi,

Miehet pohjaan peittää.

Tuskanhuudot kuolevitten

Yöhön pimeähän

Haihtuu – ääni auttavitten,

Jääväin elämähän –

Myrsky ulvoo, aalto ärjyy,

Ihmisääni vaipuu –

Henki kuolevainen värjyy,

Parku tuuleen haipuu.

Yöhyt jylhä – ilma kylmä...

Kova myrskyn raivo –

Etkö sääli, kuollo julma,

Tuki Tuonen kaivo!

Kiihtyvät vain myrskytuulet:

Tuhansia hukkuu –

Kylmenevät valjut huulet:

Majakkamies nukkuu!

Mutta kirkas ikivalo

Väikkyy taivahalla:

Rakkauden pyhä palo

Sammumattomalla

Loistollansa valaiseepi

Tietä kuolevaisten:

Herran korva kuunteleepi

Ääntä anovaisten.

Ikikalliot ei horju,

Vaikka aallot riehuu. –

Jok’ ei kiusausta torju,

Sillä himo kiehuu. –

Itse Herra totuutensa

Liekin virittääpi

Mieliin uskovaisiensa –

Uskon elättääpi.

Käy’ös uskontaisteluhun

Rohkeana, sielu,

Vaikka tuimaan otteluhun

Tulet, syvä nielu

Helvetin ei vetää saata

Mieltä vilpitöntä,

Ken ei syntiin käyne maata

Unta järjetöntä.

Herran käsi ohjaileepi

Ajan kuohulaineet:

Kansakunnat rankaiseepi.

Siirtää sotamaineet –

Valon pakanuuden yöhön

Luopi kirkkahimman,

Kokoo laumat uskontyöhön,

Elon ihanimman.

Yö on – mutt’ on kristinusko,

Kiinass’ orastava,

Niinkuin idäss’ aamurusko

Päivää sarastava:

Nouse päivä, Herran päivä

Kirkas, hehkuvainen:

Autuudeksi valkeneva

Rusko purpurainen!

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.