Aikamme

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aikamme.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Ajan meri kuohahdellen
Ikikallioita
Vastaan nousten, vaahtoellen
Aaltoj’ ankaroita
Vihaisesti viskeleepi,
Purret kariin heittää,
Murusiksi murteleepi,
Miehet pohjaan peittää.
Tuskanhuudot kuolevitten
Yöhön pimeähän
Haihtuu – ääni auttavitten,
Jääväin elämähän –
Myrsky ulvoo, aalto ärjyy,
Ihmisääni vaipuu –
Henki kuolevainen värjyy,
Parku tuuleen haipuu.
Yöhyt jylhä – ilma kylmä...
Kova myrskyn raivo –
Etkö sääli, kuollo julma,
Tuki Tuonen kaivo!
Kiihtyvät vain myrskytuulet:
Tuhansia hukkuu –
Kylmenevät valjut huulet:
Majakkamies nukkuu!
Mutta kirkas ikivalo
Väikkyy taivahalla:
Rakkauden pyhä palo
Sammumattomalla
Loistollansa valaiseepi
Tietä kuolevaisten:
Herran korva kuunteleepi
Ääntä anovaisten.
Ikikalliot ei horju,
Vaikka aallot riehuu. –
Jok’ ei kiusausta torju,
Sillä himo kiehuu. –
Itse Herra totuutensa
Liekin virittääpi
Mieliin uskovaisiensa –
Uskon elättääpi.
Käy’ös uskontaisteluhun
Rohkeana, sielu,
Vaikka tuimaan otteluhun
Tulet, syvä nielu
Helvetin ei vetää saata
Mieltä vilpitöntä,
Ken ei syntiin käyne maata
Unta järjetöntä.
Herran käsi ohjaileepi
Ajan kuohulaineet:
Kansakunnat rankaiseepi.
Siirtää sotamaineet –
Valon pakanuuden yöhön
Luopi kirkkahimman,
Kokoo laumat uskontyöhön,
Elon ihanimman.
Yö on – mutt’ on kristinusko,
Kiinass’ orastava,
Niinkuin idäss’ aamurusko
Päivää sarastava:
Nouse päivä, Herran päivä
Kirkas, hehkuvainen:
Autuudeksi valkeneva
Rusko purpurainen!


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.