Aikamme ”yhteiskunnallinen kysymys”

Aikamme ”yhteiskunnallinen kysymys”. (Suomennos kirjasta Den industriella arbetarfrågan af Gustaf F. Steffen.) Kirjoittanut Gustaf Steffen

Kun minä viisi tahi kuusi vuotta sitte valmistelin pitempää matkaa tiheästä asutuksestaan, korkealle kehitetystä toimeliaisuudestaan ja rikkaudestaan kenties parhaiten tunnetun valtion läpi Euroopan mannermaalla – nimittäin Belgian – sain käsiini muutamia taloudellisia teoksia, jotka sisälsivät ei ainoastaan lukemattomia hämmästystä herättäviä todistuksia belgialaisen toimeliaisuudesta, vaan myöskin kaikellaisia houkuttelevia kuvauksia, kuinka mainiota on elää tässä euroopalaisen teollisuuden ja korkealle kehittyneen maanviljelyksen kotipaikassa. Mitä ihanimmilla toiveilla alotin sentähden viisiviikkosen jalkamatkaa läpi toimekkaimman Belgian: Namurin kaupungista jokilaaksojen läpi länteen ja etelään sekä itäänpäin aina Saltsaan saakka. Luonto voitti vaihtelevassa ihanuudessa ja viehättävässä miellyttäväisyydessä usein kotimaani. Leveiden herttaisten jokien (Meuse ja Sambre) rannat olivat penikulmittain hiili-, sinkki- ja lyijykaivosten, rauta-, lasi-, nahka-, sokeri-, posliini- ja lukemattomien kehruu- sekä kutoma tehtaitten hallussa, tehtaitten, jotka olivat maailman suurimpia ja etevimpiä; ja maa oli viljelijän väsymättömän ahkeruuden avulla kaikkialla ruutuidettu lukemattomilla hyvinhoidetuilla peltosaroilla. Meusesillalta Seraingin tykönä sai katsella joka suunnalle todellisia tehtaitten savupiippu-metsiä; paksu, musta kivihiilisavu leijaili raskaina, penikulmien pituisina pilvinä yli tuon harvinaisen maiseman. Mahtavia kukkuloita oli kerääntynyt 77,5 hehtaarin suuruisen Cockerill rautatehtaan ympärille, jossa työskentelee yli 10,000 työmiestä, johon ulkoa tuotetaan ainoastaan rautamalmia ja jossa vuosittain voidaan valmistaa 100 lokomotiivia, melkein yhtä monta höyrykonetta ja 1,500 muita koneita sekä toista tusinaa suuria täydellisiä höyrylaivoja ynnä noin 8,000,000 kiloa silta- ja rakennustarpeita ja jossa minulta meni puoli päivää ainoastaan sivumennen katsellessani kaivoshuoneita, sulatusuunia, bessemer (teräs) uunia, rautavalimoita, valuterästehtaita ja ilmavia valoisia konerakennusverstaita.

Tämä silmäys ihmisellisen työkyvyn majesteettiuteen oli tosiaankin valtavammin vaikuttava, kuin mikään kuvaus, vaikkapa kuinkakin väritelty, voi aikaansaada – mutta tämä suurenmoinen todellisuus ei kuitenkaan sitävastaan voinut antaa tunnetta hymyilevästä onnesta ja yleisestä tyytyväisyydestä, jolla nuo taloudelliset kirjat olivat komeilleet. Oli mahdotonta havaita sitä yleistä hyvinvointia ja onnellisuutta, jonka olisi pitänyt olla yleisen ahkeruuden hedelmänä ja palkintona. Ardennien metsäisillä ylängöillä ja Meuse’n herttaisilla rannoilla olin tosin nähnyt monta kaunista linnaa ja lukuisia komeita huviloita ja Lüze’n kaupungissa oli monta katua täynnä kauneita ja kalleita rakennuksia – mutta nämä kasaantuneet ja ylellisyyteen rajoittuvat rikkaudet olivat itse asiassa tyydyttämätön korvaus niiden miljoonien sulatusuunien, valimoiden ja lasitehtaitten polttavassa kuumuudessa, sinkki- ja lyijykaivosten sekä nahkatehtaitten myrkyllisessä ja tukeuttavassa ilmassa sekä kangastehtaitten kuolettavassa yksitoikkoisuudessa työskentelevien kansalaisten hupaisten kotien ja voimakkaiden, hyvin ravittujen vartaloiden sijasta. Työväen asunnot olivat rumia, likaisia ja epäterveellisiä sekä ilettävällä tavalla liijan tiheään asuttuja; sekä kaivos- että tehdastyömiehet, niin, vieläpä maalaisväkikin oli ulkonäöltäänkin sairaaloista, huonosti puettua, raakaa ja alhaisella kehityskannalla. Lasitehtaissa, lyijy- ja hiilikaivoksissa y. m. semmoisissa työskentelevillä oli turmeltuneissa ruumiissa surullisia merkkejä ammatistaan.

Tämä hämmästys oli enemmän kuin tilapäistä laatua. Myöskin ilman harhaan johtavia kirjatutkimuksia olisi ollut lähellä otaksuminen (aikamme yhteiskunnallista kysymystä vielä tuntemattomalle), että luonnollisilla rikkauksilla, hyvällä viljelyksellä ja ahkerilla käsillä siunatussa maassa työtä tekeville kansalaisjoukoille pitäisi elämän olla mieluista. Mutta todellisuus näytti nyt, että työväki, keskellä kaikkea loistavia viljelyksen hedelmiä, jotka ovat heidän aikaansaamiansa, sortavat alas tahi pysyvät onnettomina, alhaisina, eläimistyneinä olentoina tahi myöskin paremmassa tapauksessa vaivaa heitä alituisesti sairaus; jota ranskaa puhuva belgialainen kutsuu ”la misère”, – suomeksi kurjuus.

Mainio englantilainen fysioloogiian (= oppi ruumiin sisällisestä toiminnasta) professori Huxley on tästä aiheesta vastikään kirjoittanut. Se (kurjuus) on tila, jossa ei voida saada sitä määrää ravintoa, lämpöä ja vaatetusta, mikä on aivan välttämätön ruumiin ominaisuuksien terveessä tilassa pitämistä varten; miehet, vaimot ja lapset ovat pakotetut yhteen pakkautumaan kojuihin, joissa terveellisen elämän ensi ehdot ovat mahdottomia saavuttaa; se huvitus, joka on saatavissa on supistettu eläimellisyyteen ja juoppouteen; se on tila, jossa tuskat kerääntyvät yhteen samalla nopeudella kuin korko korolle nälän, sairauden, estetyn kehityksen ja siveellisen alentumisen muodoissa, jossa myöskin rehellisen ahkeruuden elintoiveet ovat epätasaista taistelua hätää ja köyhäinhoitolaisten hautaa vastaan. – – –Huxley lisää, että hän ”pitää sitä ainoastaan selvänä totuutena; että koko elinkeinoja harjoittavassa Euroopassa ei löydy yhtään ainoata suurempata tehdaspaikkaa, jossa suuren kansajoukon asema ei olisi juuri äsken kerrotun laatuista. Löytyypä, sitäpaitsi eräs toinen vielä suurempi joukko, joka elää aivan yhteiskunnallisen perikadon partaalta ja alituisessa vaarassa sortua siihen”.

Tässä olemme siis kummallisen ristiriitaisuuden jäljillä: niillä seuduilla, joilla nykyajan työtavat ovat saavuttaneet korkeimman kehityksensä, josta niitä innokkaimmin käytetään ja jossa ne palvelevat ihmeteltävän suurien tavarajoukkojen valmistamiseksi, siellä ei väestön enemmistö ole hyvinvoipaa – vaikka se tekee kohtuuttoman pitkiä työpäiviä – vaan päinvastoin syvälle vajonnutta köyhyyteen ja kurjuuteen. Jos ottaa Belgian ja saksalaisen Reininmaakunnan rautatiekartan ja laskee kynänsä juuri siihen, missä rautatieverkko kietoutuu tiheimmäksi ja niinmuodoin tavarain valmistus on vilkkain, niin voipi olla varma että koskettelee seutuja, joissa väestö’ on enimmin kasaantunut ja toivottomia. Eikä se ole millään muotoa kurjuus semmoisenaan, joka täällä herättää huomiotamme – sillä silloin voisimme aivan yhtä hyvin tutkia oloja Tulimaan villien keskuudessa, jossa hätä, villeys (s. o. alhainen yhteiskuntakehitys) ja epäedulliset luonnonsuhteet käyvät käsi kädessä – vaan tuo yhteiskuntajärjestyksellemme omituinen ja purkamattomalta näyttävä vyyhti ihmeteltävää toimeliaisuutta ja surkuteltavaa hätää, suurenmoista kehitystä ja valtavaa köyhyyttä. Tämä tosin järjellemme ja tunnollemme vastenmielinen ilmiö, että joukkoköyhtyminen ei ole lakannut vaan pikemmin lisääntynyt kasvavan kansallisuusvarallisuuden kanssa, että rikkaimmat maat ovat juuri ne, joissa erinomaisen suurilukuinen kansalaisjoukko elää mitä suurimmassa kurjuudessa – on viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa yhä enenemän ja enemmän antanut työtä politikoitsijoille ja kansallisen talouden tutkijoille, ja nämä oppineet ovat – viimeiseksi yhä harvinaisemmilla ja harvinaisemmilla poikkeuksilla – havainneet, että nykyajan yhteiskunnat nopeassa ja ihmeteltävässä kehityksessään yhä vaan pyrkivät suuntaan, joka jokaisena uutena vuotena johtaa meitä näitten mainittujen vastakohtaisten yhteiskunnallisten vaikeuksien terävöittämiseen ja suurempaan laajenemiseen; vaikeuksien, jotka pääasiallisesti ovat näyttäytyneet kehitystä johtavain voimain lamautumisessa, rauhan ja hyvän tahdon häviämisessä eri yhteiskuntakerrosten väliltä; kaikkien yhteiskunnan jäsenten – ei ainoastaan palkanottajain (työnmyyjäin, työmiesten) vaan myöskin lukuisain palkanantajain (”työnantajain”, työnostajain, kapitalistein tehtailijoitten, käsityöläismestarien y. m. s.) – onnen, hupaisuuden ja varmuuden katoamisessa.

Semmoinen on suurimmassa yleisyydessään ja lyhyydessään aikamme ”yhteiskunnallisen kysymyksen” luonne. Se muodostuu lukemattomista taloudellisista ja valtiollisista kysymyksistä. Se on syvimmiltä juuriltaan taloudellinen: s. o. riippuu niistä oloista, jotka välttämättömäsi määräävät ja johtavat sitä, mitenkä valmistamme ja jaamme tarvetavaroita. Seurauksiltaan on se yhtä syvälle käypää valtiollista laatua, sillä se tuntuvasti koskettelee valtiollisia perusrakennuksia, vieläpä vetää lopullisesti kysymyksenalaiseksi yhteiskunnan koko valtiollisen laitoksen.

Lähde: Työmies 12.2.1898.