Aikyn (Koskela)

Aikyn. Kirjoittanut Fredrika Runeberg

Suomentanut Unto Koskela.

Hiljaa lauloi iltatuuli kehtolauluaan aallolle, joka tuudittautui lepoon. Koivujen lomitse näkyi, miten aurinko leikkien loi pitkän, kultaisen juovan järven yli. Kukkien lehdissä kimalsivat kastehelmet. Lepo laskeutui hiljaa suhisten yli maan.

Uinailiko nainen rannalla? Sitä hän ei tiennyt, mutta hän uneksi.

Enkeli seisoi hänen rinnallaan, hän nousi tarjotakseen enkelille kädessään pitämänsä kukan. Se oli ruusu, syvän hehkuva; sen tuoksu oli voimakas, mutta lehdillä näytti olevan vain muutamia harvoja kastepisaroita.

Enkelin kasvot kävivät ankaroiksi: »Tunnetko minut? Minä noudan jokaisen kyynelen, joka on vuotanut naisen sydämen syvyydestä. Niistä tulee helmiä, joilla taivaan saleja koristetaan. Toiset enkelit noutavat myös koruja: rubiineja isänmaan puolesta vuodatetusta sydänverestä; koristeita äidinmurheista ja isänhuolista ja monenlaisia muita kalleuksia taivasta varten, kukin omaa lajiaan. Mutta, nainen, sinä maksat verosi vitkaan. Katso, miten vähän pisaroita on ruusussa. On ollut aikoja, jolloin sinäkin maksoit täysin verroin määräsi, mutta enää pitkiin aikoihin et ole niin tehnyt. Olen ollut kärsivällinen sinua kohtaan. Vaimo, luuletko, että sinä yksin voit kieltäytyä maksamasta? Kiirehdi sinäkin täyttämään kyyneltesi mittaa.»

Timanttimaljaan putosivat nyt pisarat ruususta, mutta ah, ne melkein katosivat sen pohjalle, niin vähän niitä näytti olevan.

Nainen polvistui peloissaan. »Taivaan kirkas tytär, sääli maan heikkoa lasta, älä vaadi tarkkaan veroasi. Jos minun täytyy kyynelin korvata se, että sydämeni on ollut niin rikas, että se on ollut köyhä kyynelistä, ah, silloin lannistuu sieluni.»

»Katso», sanoi enkeli, »mitan täytyy täyttyä, vielä puuttuu paljon».

Vielä kerran nainen vapisi: »Kirkas enkeli, salli minun vaeltaa läpi ajan etsimään; salli minun vaeltaa auringon maalle, navan jäätikölle; anna minun etsiä, kenties löydän jonkin kyynelen, joka on pudonnut huomaamatta ja jolla voin täyttää osan määrästäni. Liian vähän olen vasta maksanut veroani, jotta yksinäni kykenisin täyttämään maljan.» Hän katsahti ylös lukeakseen enkelin vastauksen hänen kasvoiltaan, mutta silloin lankesi viimeinen auringonsäde väristen veden yli ja osui hänen silmäänsä, ja enkeli oli kadonnut.

Mutta katso, hänen sydämensä on etsinyt salaisia kyyneleitä, huomaamatta maahan pudonneita. Haluatko nähdä niistä erään, jäätyneen pisaran navan äärellä olevasta maasta? Kenties tahdot sitten myös nähdä jonkun, joka on kotoisin polttavan kuuman auringon maasta?

Lumimyrsky riehuu tundralla. Ihmissilmä ei voi avautua katsomaan sen pauhaavaa pyörrettä. Kevyemmin käy veneen tie läpi jäämeren villien aaltojen, myrskyn viskoessa jäälohkareita kuin vaahtoa, kuin nyt käy poron kulku läpi lumen aaltoavan kidan. Muukalaisen pitäisi päästä tundran yli. Matka ei edisty. Hänen poronsa seisahtuu, muukalainen seisahtuu, opas seisahtuu. Mistä löytävät muukalainen ja hänen oppaansa suojaa? Hautautuvatko he lumimyrskyyn? Joutuvatko he susien syötäviksi?

Hiukan savua näkyy lumimeren pinnalla, kinoksen huipulla. Sen alla on ihmisasumus. Muukalainen ja opas raivaavat tietä, myrsky heittää heidät nurin, he auttavat toisiaan pystyyn, he löytävät vähitellen teltan.

Siellä on valoa ja siellä on juhla. Traanilamppu loistaa, häitä vietetään. Nuoren, nelitoistavuotiaan Aikynin, jonka hänen isänsä on myynyt kierosilmäiselle Mirgánille.

Muukalainen astuu sisään. Majassa on lämmintä. Huuru tulvahtaa virtana ovesta, mutta katoaa lumituiskuun. Saako muukalainen yösijaa?

Mitä hakee muukalainen tundralta? Muukalainen on suuri herra, hänellä on paljon papereita, hän on kai tsaarin lähin mies? Laskeeko hän porot määrätäkseen veron samojeedeille? Muukalainen sanoo, että hän tahtoo oppia samojeedien kielen. Haluaako hän noitua porot tundralta?

Aikyn nousee lattialta. Hän kumartaa syvään, maahan asti, kerran toisensa jälkeen. Hän laulaa katse nöyrästi alaspainuneena.

– Minne raukka viedään, täytyykö hänen, täytyykö hänen vieraaseen majaan? Täytyykö hänen lähteä kultaisesta kodista, isän ja äidin luota?

Oi isäni, miksi möit hänet, valkean porosi? Hän olisi tahtonut raataa puolestasi päivin, öin. Olisihan hän toki ollut sen arvoinen, mitä hänen elämänsä sinulle maksoi.

Hyvästi, isäni, joka olet ollut minulle lempeä; hyvästi, äitini, älä toki murehdi sydämesi pisaroita! Hyvästi, veli, ah miksi et suojannut turvatonta? Hyvästi, sisko, ah, sinä raukka myös vartut naiseksi!

Kodissa kasvatettiin minua niinkuin olisin ollut poika, ja kuitenkin olin vain tyttö raukka. Nyt on minun lähdettävä, miehelle palvelijattareksi! Hyvästi, suloinen koti!»

Jälleen kumarsi Aikyn kierosilmäisen samojeedin edessä niin syvään, että otsa kosketti lattiaa.

»Sinä herrani, joka vallitset Aikynia, älä sentään muserra kurjaa, niinkuin vallassasi olisi. Älä halveksu palvelijatartasi. Salli hänen nähdä kasvoissasi lempeän herran kasvot. Älä ole tyly Aikynia kohtaan, älä puhu hänelle niinkuin lumimyrsky puhuu nietokselle. Niin viisas ei ole kukaan, ettei hänessä ole puutteita; mutta Aikyn tahtoo tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan. Älä vihastu, kun hän on puutteellinen.»

Päivät kuluivat. Muukalainen seurasi Mirgánia hänen kyläänsä ja viipyi sen monissa teltoissa. Hän oppi samojeedien kielen ja kuuli, miten mies puhui Aikynille niinkuin lumimyrsky nietokselle. Hän näki, miten tämä teki työtä enemmän kuin orjatar, mutta ei koskaan saanut osakseen ystävällisyyttä edes niin paljon kuin orja.

Muukalainen puhui miehelle: »Ole lempeä vaimoasi kohtaan. Älä rasita hentoa naista työllä, joka sinulle itsellesikin olisi liian raskas. Kohtele häntä ystävällisesti, hän on ihminen kuten sinäkin.»

»Olisinko ottanut itselleni vaimon ja maksanut hänestä kalliin hinnan, kolmekymmentä poroa, ellen saadakseni jonkun, joka kantaa minulle puita ja vettä ja toimittaa askareni?» Sitten hän heitti Aikynille kalvetun luun. »Kas siinä, herra pyytää puolestasi, muuten olisit saanut olla vielä yhden päivän ilman ruokaa. – Nainenko ihminen? Oh, likainen elukka!»

Muukalainen puhui Aikynille nietosten keskellä: »Sydämeni kärsii nähdessäni, miten sinua noin nuorena ja kauniina kohdellaan pahemmin kuin orjaa.»

Aikyn nosti lempeästi silmänsä ja katsoi vierasta. »Muukalainen, oletko sinä naisesta syntynyt, eikö sinun maassasi ole naisia, koska surkuttelet minua? Eihän minun ole pahempi kuin muidenkaan naisten, sellainen on meidän kohtalomme.»

»Minun maassani on naisia, mutta he ovat kuitenkin ihmisiä. Aikyn, tule, seuraa minua. Vien sinut omaan maahani, sinä opetat minulle oikein samojeedien kieltä, ja vaikka sinun sielläkin täytyy palvella elättääksesi itsesi, ei sinua ainakaan pidellä pahoin.»

Aikyn vastasi vakavasti: »Vaikeata on kestää pahoinpitelyä. Heikon naisen pehmeä liha pelkää keihäänkärjen raapaisua. Hänen sielunsa pelkää aina terävää sanaa. Mutta se johtuu siitä, että hän on heikko, että hän on huono. Num on tehnyt hänestä sellaisen. Ei saa poro valittaa sitä, että ihminen pitelee sitä pahoin; ei saa metsäkana valittaa sitä, että se pyydetään paulalla; ei saa nainen valittaa sitä, että hän on orjatar. Niin on määrätty. Mirgánhan on ostanut minut kalliista hinnasta. Eikö hän saa teurastaa poroaan, eikö hän saa lyödä koiraansa, eikö hänellä ole oikeus tehdä mitä hän tahtoo omaisuudelle, jonka hän on ostanut. Aikyn ei ole varas, hän ei petä Mirgánia ja vie pois hänen ostamaansa.

Haluaako muukalainen viedä mukaansa jonkun, joka opettaa hänet puhumaan samojeedien kieltä. Aikynin kotona on poika, pyydä häntä tulemaan. Hän tulee mielellään, sillä hänen mielestään olisi nyt ylväinkin kohtalo samanlainen kuin tunturirotan kinoksessa. Hän menee minne haluat, hän on kuollut mies. Sen jälkeen kun Aikyn myytiin, on hänestä samantekevää, miten kurjaksi hänen elämänsä tulee; muuten hän lähtee sinun mukaasi, joka olet ollut ystävällinen Aikynille.»

Kaksi kertaa oli telttoja muutettu, ja muukalainen palasi Mirgánin kylään. Hän matkustaisi nyt kotimaahansa, ja häntä seurasi nuori samojeedi.

Jälleen paisui muukalaisen sydän, kun hän näki miten Aikyn kärsi. Hän näki hennon vartalon olevan täynnä keihään arpien uurteita, hän näki kalpeat, painuneet posket, kumaran käynnin. Hän oli nähnyt naisen olevan orjan kaikkialla, missä hän oli matkustellut, mutta kuitenkin liikutti Aikynin kohtalo häntä enimmin.

Hänen poronsa olivat valjaissa, lähtö oli edessä. Mirgán oli metsästämässä. »Aikyn, tule, minä maksan Mirgánille sinusta kolmekymmentä poroa, niin olet vapaa. Sinä olet vain hänen ostettu orjattarensa, et hänen vaimonsa. Tule, Aikynin nuorukainen seuraa mukana, minun maassani sinä opit tuntemaan Jumalan; siellä tulee sinusta nuorukaisen puoliso, siellä tulee sinusta ihminen.»

Aikynin silmät säteilivät, mitään hän ei sanonut.

Nuorukainen virkkoi: »Pyysin tadibèta kysymään hengiltä, minä sanoin: minulta on otettu valkoinen poroni ja myyty toiselle, joka ei tahdo jättää sitä. Minä maksan hänelle, mitä hän on maksanut, enkä ryöstä valkoista poroani.

Tadibè kysyi hengiltä, hän löi rumpuaan, hän kuunteli henkien vastausta. Ne vastasivat:

»Pyydä nuorukaista jättämään telttaan lunnaat porosta ja viemään se pois, niin se on jälleen hänen.»

Yhä kirkkaampina säteilivät Aikynin silmät, mutta hän painoi katseensa jälleen alas ja sanoi: »Muukalainen, näin kertovat tarinamme: Muinoin eli eräs tadibè, hänen nimensä oli Urier. Hän oli ylin kaikista tadibèista, tietäjänä muiden yläpuolella, viisaampi muita. Mutta hän havaitsi maan pahaksi, hän kaipasi taivaaseen. Niin hän käski molempien vaimojensa valmistaa uudet vaatteet heille kaikille ja uudet ajokalut poroille, eikä niihin saanut sekoittaa mitään vanhaa. Hän nousi rekeensä ja vaimot nousivat kumpikin rekeensä, ja porot vetivät heitä taivasta kohti. Mutta Urier näki, miten hänen nuoren vaimonsa poro ei jaksanut kohota ylöspäin, vaan hänen rekensä painui yhä enemmän maata kohti. Hän kysyi vaimolta ja tämä sanoi: pukuuni ompelin nauhan, jonka otin lapsen kapalosta. Se vetää minua maahan. Anna minun palata takaisin.»

Ja Urier salli hänen kääntyä takaisin, mutta toinen vaimo jakoi hänen kanssaan taivaan ihanuuden, ajoi sen väkevillä poroilla, ei koskaan kärsinyt puutetta riistasta eikä muusta hyvästä. Muukalainen, sinä olet viisas kuin Urier; ystävä, sinun luonasi olisi taivas, mutta Aikynin puvussa on nauha lapsen kapalosta; hän ei voi seurata sinua.»

Lähde: Suomen kansalliskirjallisuus. 1936. Osa 10. 1800-luvun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita. Toimittaneet E. N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.