Aili: Ensi näytös

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aili Ensi näytös.
Aili
Kirjoittanut Matti Kurikka
Toinen näytös


Komea salonki, johon perällä veranta liittyy kaikkine koristuksineen. Verannan avoimesta kaksois-ovesta näkyy kaunis puutarha. Kummallakin sivulla kaksi ovea.

1:n KOHTAUS.[muokkaa]

Emma ja Kaski.

Emma ja Kaski tulevat verannan kohdalle puutarhaan.

EMMA.

No hyvästi nyt.

KASKI.

Etkö voisi hetkeksi lähteä vielä tuonne meren rantaan päin kävelemään. Katso kuinka tuo vesikin tuolla värähtelee somasti. Tule pois!

EMMA.

Stasrotinna on hirveän ankara. Jos viisi minuttiakin olen yli luvatun ajan toruu hän jo.

KASKI.

Hm! Jään siis yksin. – Kuinkahan tämän illan taasen kulumaan saan.

EMMA.

No, kyllä te miehet ajan aina kulumaan saatte.

KASKI.

En minä ainakaan.

EMMA.

Kuinka niin?

KASKI.

Kenenkä kanssa minä juuri –. Ei minulla ole sellaista ystävätä täällä – Mutta kuules, minä tulen kyökkiin kanssasi pakinoimaan illemmalla.

EMMA.

Hyvin kernaasti minun puolestani, jollei stasrotinna olisi sitä ankarasti kieltänyt.

KASKI.

Minä tulen salaa.

EMMA.

Salaako? Ei Ello! Sitä en minä tahdo. On niin hyvä olla, kun ei tarvitse yhtään teeskennellä eikä valehdella. Eikä se ole juuri kaunistakaan tuolla tavoin – –

KASKI.

Mitä pahaa siinä olisi?

EMMA.

Pahaksipa sitä vanhat ihmiset sanovat.

KASKI.

Vanhat, niin! Samalla tavoin ovat ne kuitenkin nuorena itse tehneet. Mutta kun ne itse ovat väärin käyttäneet vapauttaan tahi kuulleet aikuistensa syntejä, luulevat he nuorta sukupolvea niin turmeltuneeksi, ettei siihen voi enää ollenkaan luottaa. – Saanhan tulla?

EMMA.

Ei, ei! Kun se nyt on kerran kielletty, niin en minä – Olen vielä liian nuori epäilemään, mitä äitini on minulle opettanut.

KASKI.

Saanko tulla tänne huomenna sinua tapaamaan.

EMMA.

Huomennako. – Tuota – ai, en minä huomenna jouda. Menen äitiäni tervehtimään; silloin on hänen syntymäpäivänsä.

KASKI.

No, jonakin toisena päivänä sitten.

Kurkistaa salonkiin.

Onpa täällä komeata!

EMMA.

Stasrooti oli upporikas mies.

KASKI.

Ja tuossa nyt rahat seisovat.

EMMA.

Kadehditko sinä toisen rikkautta?

KASKI.

En laisinkaan. Minua harmittaa vaan, että suuret rahat näin jouten seisovat leskien hallussa. Jos kauppamies on rikas, saa hänen rahoistaan hyötyä köyhäkin, sillä hän pitää rahansa liikkeessä. Mutta mitäpä hyötyä on tällaisten rikkaudesta.

Tulee oven sisäpuolelle.

EMMA.

Älä Herran tähden! Jos stasrotinna sattuisi –

II:n KOHTAUS.[muokkaa]

Rouva Hartin, edelliset.

HARTIN.

Tulee.

Mitä! – Emma!

KASKI.

Kumartaa nöyrästi.

Suokaa anteeksi!

Menee.

HARTIN.

Mitä tämä on?

EMMA.

Antakaa hyvä stasrotinna anteeksi! Tuo nuori mies on minun hyvä ystäväni. Hän saattoi minut kotiin, ja nähtyään tuosta puutarhasta tämän kauniin salin, hän ei voinut olla – Hänellä ei ole tilaisuutta koskaan tällaista näkemään.

HARTIN.

Lempeästi.

No, minä uskon sanojasi. Kyllä minä luotan sinun rehellisyyteesi. – Mutta vastedes ei se saa tapahtua. Ei se sovi, näet, että sinä annat tuttavasi tahi ystäväsi – –

EMMA.

En minä koskaan enää!

HARTIN.

No, mene nyt kellarista portviiniä hakemaan.

EMMA.

Kyllä.

Menee.

Hartin istahtaa nojatuoliin pöydän viereen ja rupeaa Dagblad’ia katselemaan.

III:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edellinen, Aili.

AILI.

Tulee kirja kädessä.

Äiti katsopas tätä. Tuollaiseksi tahtoisin minä meidän kesä-asuntomme, kun naimisiin menemme, – jos minä saisin määrätä sen muodon.

HARTIN.

Hymyilee.

No näytähän. – Sitä sinä vaan ajattelet.

Ottaa kirjan käteensä, jonka takakanteen on kaava piirustettu.

AILI.

Ah, kuinka hupaista se on äiti, istua itsekseen kamarissaan tahi kävellä puutarhassa ja vaan tuumailla millaiseksi uuden kotini järjestän. Minulla on se selvillä jo pienempiin yksityiskohtiin asti.

HARTIN.

Katselee kirjan kansilehteä.

Mikä kirja tämä on?

AILI.

Niin, sen aivan unohdinkin. Eno antoi tämän minulle tänä aamuna. Hän sanoi, että se sopii erittäin hyvin minulle. Kiltti eno! Ei huoli siitä itse, vaikka osti.

HARTIN.

Lukee.

Utopier – August Strindberg – Ei Aili! Tätä et sinä saa lukea.

AILI.

Miksikä en?

HARTIN.

Tämä kuuluu siihen nykyajan epäsiveelliseen kirjallisuuteen.

AILI.

Millaista se on sitten se epäsiveellinen kirjallisuus?

HARTIN.

Se on sellaista, jota nuoret tytöt eivät saa lukea.

Panee kirjan pöydälle.

AILI.

Mutta lukevathan niitä muut tytöt.

HARTIN.

Paha kyllä. – Mutta sinä et ainakaan ole kypsynyt niitä sulattamaan.

AILI.

No milloinka sitten?

HARTIN.

Kun olet naimisissa.

AILI.

Miksi silloin vasta?

HARTIN.

Sen sitten saat tietää.

Telefooni soi viereisessä huoneessa.

AILI.

Menee telefoonin luo.

Haloo! – – On! – – Olen! – Hellikö se on? – – Mitä? – Vai niin!

Nauraa.

– Terve tulleita – Hyvästi!

Tulee.

Helli sanoo tulevansa ylioppilas Karhin kanssa meille. – – Sepä oli hauskaa!

HARTIN.

No kyllä se on hyvä, että vieroittavat sinut edes vähäksi aikaa rakkausunelmistasi.

AILI.

Mitä tarkoitat?

HARTIN.

Ethän sinä tähän aikaan muuta ajattelekaan kuin Vilhelmiäsi ja tulevaa kotiasi, milloin sen vielä saatkaan.

AILI.

Mitäs pahaa siinä on?

HARTIN.

Kaikella on rajansa.

IV:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, Gryhling.

Gryhling tulee unisena, tukka pörröllään yöviitta päällä, sikaria poltellen oikealta takimaisesta ovesta.

HARTIN.

Kaarlo! Mitä tuo nyt on taas?

GRYHLING.

Mitä?

HARTIN.

Että se tapahtuu aamulla, sitä en juuri ihmettele, mutta iltapäivällä tulla tuollaisena muitten, – niin miks’en sanoisi, naisten näkyviin, se ei käy laatuun.

GRYHLING.

Jos aamupäivällä, niin miks’ei myös iltapäivällä.

HARTIN.

Omassa kamarissasi elä ja ole niinkuin sinua haluttaa, vaikka päälaellasi kävelisit, kun se sinua huvittaa. –

GRYHLING.

Ei, kiitoksia!

HARTIN.

– mutta meitä et epähienoilla tavoillasi saa alinomaa rasittaa. – Sanoppas suoraan, miksi käyttäyt sinä, joka olet ikäsi elänyt hienoissa piireissä, noin kummallisesti?

GRYHLING.

Siksi, että se minua huvittaa.

HARTIN.

Mutta meitä se ei huvita. – Mene nyt pukemaan itseäsi, tänne tulee vieraita kohta. – Kuule odotahan. Saat tämän kirjan takasin. Aili ei tahdo sellaista kirjallisuutta lukea.

GRYHLING

Sellaista kirjallisuutta?

HARTIN.

Niin juuri! Sinun pitäisi ymmärtää, ettei Strindbergin teokset sovi nuorelle, siveälle neitoselle.

Gryhling rykäsee ivallisesti, ottaa kirjan.

HARTIN.

Mene nyt! En tahdo nähdä sinua enää tuollaisena silmissäni.

Menee vasemmalle.

V:s KOHTAUS.[muokkaa]

Gryhling, Aili.

GRYHLING.

Teidän siveellisyyttänne!

AILI.

Itsekseen.

Voi, voi! Hän luulee nyt, että minä – –

Gryhling aikoo lähteä.

Eno, kuule!

GRYHLING.

No?

AILI.

Älä sinä minua tuomitse. Kyllä minä sen mielelläni lukisin, mutta kun äitini kieltää.

GRYHLING.

No niin! Kyllähän minä sen arvasinkin.

AILI.

Minä niin kernaasti tahtoisin tietää, millaisia ne ovat sitten nuo Strindbergin teokset.

GRYHLING.

Tästäpä et sitä juuri tietää saisikaan, sillä tämä on juuri teikäläisiä ”siveitä” varten tehty. Jos olisin sinulle ”Giftas” nimisen teoksen antanut, se olisi ollut toista.

AILI.

No mitä siellä on sitten sellaista?

GRYHLING.

Silittää Ailin päätä.

Jos minun tyttäreni olisit, saisit tietää kaikki.

AILI.

Miksen nyt?

GRYHLING.

Siksi että äitisi sen kieltää. – Mutta lähdenpä nyt, etten saisi häneltä uutta saarnaa kuulla.

Menee oikealle.

VI:s KOHTAUS.[muokkaa]

Aili, sitten Hartin.

AILI.

Hm! Ihmeellistä! – Mutta viis minä, heidän salaisuuksistaan; on minulla muutakin ajateltavaa. – Olenhan iloinen, onnellinen morsian, onhan minulla kelpo sulhanen, joka minua sydämestään lempii. – Välistä tosin hänkin suuttuu ja rypistää silloin niin somasti kulmakarvojaan. Mutta sitte tulee hän kiltiksi taasen. – Toista on äitini laita. Hänet kun kerran pahalle tuulelle saa, on hän totinen pitkän aikaa. – Ja kaikesta hän viitsii suuttuakin. – Oliko tuo nyt niin pahaa, että enoni – – Mutta onhan se hänen asiansa.

Menee pianon luo.

En tahdo tuota vanhaa rimputusta! – Jotakin uutta! – Minä tahdon oppia työtä tekemään.

Tuumailee.

Sepä ei olisi hullumpaa. – Näinhän kuinka puutarhuri menetteli.

Panee sanomalehden lattialle.

Kas noin!

Ottaa yhden kukan ja kaataa, iloista laulua hyräellen, mullan ruukusta sanomalehdelle.

Kun en vaan pilaisi.

HARTIN.

Tulee vesikannu kädessä.

Mitä teet sinä nyt?

AILI.

Panen tälle kukalle uutta multaa.

HARTIN.

No mutta herranen aika! Oletko sinä aivan –? Jätä se heti! Ei tuollainen toimi sovi sinulle. Fyi!

AILI.

Miksikä ei?

HARTIN.

Vieläkö rupeat vastaan inttämään?

AILI.

Katsoo kysyvästi.

Sinä komennat, äiti, minua aivan kuin mitäkin –?

HARTIN.

Aili! Arvostelemaanko sinä minua rupeat! – Minä varoitan sinua ajoissa.

Menee kannun kanssa oikealle.

VII:s KOHTAUS.[muokkaa]

AILI.

Kummallista! Vaikka niin varmaan tiedän hänen rakastavan minua enemmän kuin ketään muuta, voipi hän kuitenkin tuolla tavoin – Kuinka sallii hänen rakkautensa sellaista. Enhän minä uskalla Vilhelmilleni vähintäkään pahaa mieltä saattaa. Onhan suurin iloni päinvastoin, kun häntä ilahduttaa saan. Niin! Sellaista on oikea rakkaus. Omituista todellakin kuinka se saattaa ihmisen kokonaan haltuunsa ottaa. Eihän muuta juuri ole mielessänikään kuin hän. Vai olisiko äidin rakkaus aivan toisellaista kuin morsiamen. – Mutta joku tulee. – Vilhelm luultavasti!

VIII:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edellinen, Ahrén.

AHRÉN.

Muodikkaasti puettu herrasmies, tulee perältä.

Hyvää päivää, kultaseni.

AILI.

Juoksee hänelle kaulaan.

Terve tullut.

Syleilevät.

AHRÉN.

Mitä kuuluu, lintuseni?

AILI.

Hyvää muuten, mutta äitini on vaan hiukan pahalla päällä.

AHRÉN.

Pahallako päällä?

AILI.

Niin, hän torui minua.

AHRÉN.

Kai hänellä oli syytä siihen.

AILI.

Menetkö sinä jo hänen puolelleen, vaikka et vielä tiedä asiatakaan!

AHRÉN.

Kuule Ailiseni. Ei tytär saa äitiään arvostella. Niinkuin Jumalan työt meistä usein ovat selittämättömiä, emmekä häntä vastaan kuitenkaan nurista saa, niin täytyy meidän mukaantua vanhempiemmekin tahdon alle, erittäinkin sinun, joka olet vielä niin nuori ja kokematon.

AILI.

Mutta jos sattuisi niin, että vanhemmat tekisivät lapselleen suoraa vääryyttä.

AHRÉN.

Niin ei ole sittenkään lapsen asia ruveta heitä rankaisemaan.

AILI.

Mistä on hänen silloin oikeutta etsiminen?

AHRÉN.

Hänen tulee olla kärsivällinen vaan. Pahuus kyllä rankaisee itse itsensä.

AILI.

No niin kai se lienee.

AHRÉN.

Jos sinä vaan olet kiltti ja kuuliainen, niin kyllä hänkin on hempeä sinua kohtaan. Kiitä Jumalaa siitä, että sinulla on niin hyvä äiti.

AILI.

Kyllä minä olenkin aina hänen tahtoaan noudattanut, niin vaikealta kuin minusta ensin tuntuikin hillitä poikamaista luontoani.

AHRÉN.

Tuntuuko se vieläkin vaikealta?

AILI.

Tuntuu joskus. Minun mieleni tekisi välistä olla iloinen ja vallaton.

AHRÉN.

No mutta eihän äitisi sitä kiellä.

AILI.

Minä tarkoitan toisella tavoin. Tahtoisin telmata tuolla ulkona niinkuin pojat, tahtoisin juosta ja vihellellä. Kuules!

Viheltää.

Enkö osaa?

AHRÉN.

Onko tuo sinusta niin hauskaa?

AILI.

On kyllä. – Tuleppas painimaan. Mutta sinä vaan yhdellä kädellä. – Tuleppas!

AHRÉN.

Sinun pitää muistaa, että olet hieno daami.

AILI.

Sepä en tahtoisikaan olla!

AHRÉN.

Silittää Ailin päätä.

Voi millainen lapsi sinä olet vielä.

AILI.

No niinhän minä olen.

AHRÉN.

Tämmöisenä sinusta juuri enimmin pidänkin. Minä tahtoisin, että pysyisit aina tällaisena viattomana lapsena.

AILI.

Tahtoisitko?

AHRÉN.

Onhan naisen tärkein tehtävä kodin sulostuttaminen. Kun mies häärii raskaissa virkatoimissaan, on vaimon hellyys, sulous hänen paras virvokkeensa. Sellaisena on perheelämä ihaninta, sellaisten avioonni on aina varma.

Ottaa Ailin syliinsä.

AILI.

Eikö vaimo voisi kumminkin olla suloinen, hellä, vaikkei hän lapsellinen olisikaan. Eihän se lapsellisuus kuitenkaan kauan kestä.

AHRÉN.

Hyvää on säilytettävä niin kauan kuin mahdollista. Silloin kun vaimo jo oppii tuntemaan ihmiselämän varjopuolet, silloin ovat aviopuolisot itsekin päässeet jo tuon ensimäisen hurmaustilan ohitse. He vakaantuvat askareihinsa ja mies näkee silloin jo uusia olentoja, joissa äidin entinen viaton lapsellisuus on täydellisyydessään.

AILI.

Tarkoitat lapsia.

AHRÉN.

Hiukan hämillään.

Niin!

AILI.

Minä olen välistä ajatellut millaista olisi olla äitinä. Eikö se liene ihanata, kun saa sellaisten pikkuisten olentojen kanssa viereksiä lattialla, painia ja leikkiä kuurupeittosilla.

AHRÉN.

Eiköhän se liene.

AILI.

Minä tahtoisin, että meillä olisi neljä lasta – kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. – Poikien nimenä olisi –

AHRÉN.

Aili! Ei nyt puhuta sellaisista. – Kyllä niistä ennätämme vielä.

IX:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, Hartin.

HARTIN.

Tulee kannun kanssa.

Kas, johan sinä olet täällä. Fyi, sylitysten! Ei se käy laatuun vielä.

AHRÉN.

Suutelee Hartinia kädelle.

Päivää.

AILI.

Miksi en minä Vilhelmin sylissä istua saa?

HARTIN.

Panee kannun kädestään.

Naimisiin kun olette menneet, silloin saatte olla niinkuin tahdotte, nyt ei se sovi vielä. – Se näyttää rumalta. – No, mitä kuuluu Vilhelm?

AHRÉN.

Hyvin vaan! Mitä teillekin?

HARTIN.

Miksi et eilen täällä käynyt?

AHRÉN.

Käy tyytyväisenä istumaan kiikkutuoliin.

En tahtonut puhua teille koko asiasta sanaakaan, ennenkuin olin varmuutta saanut.

AILI.

No?

AHRÉN.

Oletko utelias! Kannattaapa ollakin. Eilen kävin enoni puheilla.

HARTIN.

No? Mitä arveli senaattori?

AHRÉN.

Hän lupasi minulle viran senaatin kamaritoimikunnan kansliassa.

AILI.

Lupasiko?

Riemuissaan.

Voi, voi, sitten voimme pian viettää häät.

HARTIN.

Aili! Mitä tuo nyt on! Ei sinun sovi häistä puhua.

AHRÉN.

Kuukauden päästä pääsen ylimääräiseksi kopistiksi, josta sitten on helppo vakinaiseen virkaan päästä.

AILI.

Sepä hauskaa! Toivotan onnea.

AHRÉN.

Kiitos vaan!

HARTIN.

Erittäin hauskaa. Pääasia nyt on vaan, että vakinaisen arvokkaan viran saat. Minä pidän sitä prinsiipin vuoksi ihan välttämättömänä, voidaksesi tyttäreni kanssa naimisiin mennä. Niin, ja sekin on erittäin hyvä, että viran Helsingissä saat.

AHRÉN.

Siinä noudatinkin kokonaan teidän tahtoanne. Olisinhan hovioikeuteen milloin hyvänsä päässyt.

HARTIN.

No kuinka paljon palkkaa saat?

AHRÉN.

Ei se ensi alussa suuri ole, mutta onhan siitä sitten helpompi hyvän palkan ääreen päästä. Ensi alussa korkeintaan pari tuhatta markkaa.

HARTIN.

Se on liian vähän. Et sillä voi vaimoasi elättää.

AHRÉN.

No – eihän sillä juuri yksinäänkään kovin reimasti elää voi, mutta – –

HARTIN.

Mutta?

AHRÉN.

Mutta – tuota. – Mitä aioinkaan sanoa? –

AILI.

Onhan meillä äiti, sen sijaan varoja.

HARTIN.

Ei sellaisen miehen kuin Ahrénin kunniatunne salli hänen ruveta elämään vaimonsa varoilla.

AHRÉN.

Itsekseen.

Perhanan eukko!

AILI.

No mutta eikö se ole yhdentekevää, kenen varoilla –

HARTIN.

Sinä et käsitä tällaisia asioita. Mies on liian, – liian ylpeä voidakseen, niin sanoakseni, mennä vaimonsa hankkimaan kotiin. Hän tahtoo ensin itselleen vankan aseman, hän panee uuden kotinsa täyteen kuntoon ja tuo sinne sitten vaimon, olkoon tämä rikas tahi köyhä. Eikö niin, Vilhelm?

AHRÉN.

Aivan oikein. Minä tarkoitinkin, että voipihan sitä ehkä saada tuon palkan lisäksi sivutuloja.

HARTIN.

Toivokaamme.

X:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, Helli ja Karhi.

Helli ja Karhi tulevat.

AILI.

Kas siinähän te olettekin! Terve tulleita!

HELLI.

Hyvä päivä!

KARHI.

Päivä!

HARTIN.

Terve tulleita.

Esittää.

Varatuomari Ahrén – ylioppilas Karhi.

HELLI.

Ailille.

Minulla oli oikein ikävä sinua.

KARHI.

Tänään annetaan Suomalaisessa teatterissa rouva Edgrenin mainio kappale ”Todelliset naiset.” Minä pyysin neiti Hiltusta kanssani sitä katsomaan, mutta hän pani ehdoksi, että jos te tulisitte myöskin, niin hän kyllä –

AILI.

Voi äiti kulta! Mennään.

HARTIN.

Se riippuu siitä, millainen tuo kappale on.

KARHI.

Rouva Edgren ruoskii siinä mestarillisesti nykyaikaista epäsiveellisyyttä.

HARTIN.

Vai niin!

KARHI.

Vaikka se meidän oloillemme liioitetulta tuntuukin, on sen merkitys täälläkin suuri.

HARTIN.

Sääli, ettei Aili voi tulla sitä katsomaan.

KARHI.

Miksikä ei?

HARTIN.

Eihän ne sellaiset sovi nuorelle neitoselle.

KARHI.

No mutta –

HARTIN.

Minä pyydän, ei siitä sen enempää. Jotta Ailin mieli ei pahaksi kävisi, voisitte te nuoret mennä esimerkiksi – –

AHRÉN.

Populäärikonserttiin.

HARTIN.

Aivan niin!

HELLI.

Kyllä minä teatteriin menen.

AHRÉN.

Minä puolestani lähden paljon kernaammin konserttiin, sillä en ole juuri mikään teatterimies.

HELLI.

Mitä sillä tarkoitatte?

AHRÉN.

Mitäkö tarkoitan. Että käyn harvoin teatterissa.

KARHI.

Ohhoh!

AHRÉN.

Mikä painava ”ohhoh.”

AILI.

Sulhoni on, näet, ollut niin ahkerissa lukuhommissa näihin aikoihin asti, ettei hän ole joutanut juuri – – –

HELLI.

Sen verran on jokaisella aikaa.

AHRÉN.

On muutamilla,

Vilkasee Karhiin.

mutta ei kaikilla.

HARTIN.

No mutta painakaa puuta, hyvät vieraat. Olipa hauskaa, että tekin herra Karhi kerran taasen meille tulitte. Erittäin hauskaa.

KARHI.

Ainakin minulle.

HARTIN.

Taidatte tekin olla kovissa lukuhommissa.

KARHI.

Tavallani.

HARTIN.

Mitä tarkoitatte?

KARHI.

Minä tutkin innolla nykyaikaista kirjallisuutta, mutta vähemmän olen pitänyt lukua yliopistoluvuista.

AHRÉN.

Tuo on yleinen vika nuorissa ylioppilaissa. Kulutetaan kallista aikaa kaikellaisiin tarpeettomiin lukuihin ja –

HELLI.

Tarpeettomiin?

AHRÉN.

Niin! Tarpeettomiin niille, jotka pitävät tutkintonsa suorittamista pääasiana.

KARHI.

Hymyillen.

Minäpä en pidäkään tutkintojen suorittamista pääasiana.

AHRÉN.

Ettekö?

Ivallisesti.

No mitä sitten?

KARHI.

Minä luen, opiskelen tuntemaan niitä nykyajan tärkeitä ”kysymyksiä”, jotka virtana vierivät sivistyneen maailman läpi, yhteiskuntaamme sen ytimiin asti kosketellen.

AHRÉN.

Mihinkä luulette niillä tiedoilla pääsevänne?

KARHI.

En leivän ääreen, mutta sitäpä varten en ole yliopistoon tullutkaan. Olisin minä leipää tarpeikseni saanut renkinäkin.

AHRÉN.

Nauraa pilkallisesti.

Vai niin!

AILI.

Vilhelm älä naura. Herra Karhi voi olla hyvinkin oikeassa.

AHRÉN.

Niin sitä luulisi puusta katsoen. Mutta nuo ovat sellaisia nuoren miehen mielikuvituksen tuotteita, joille todellisuus pian tekee surkean lopun. Te tunnette kai, herra Karhi, tuollaisia arvoisia, vanhoja siiviksiä, joita löytyy kutakin osakuntaa koristamassa.

KARHI.

Kiivastuen.

Niitä on monellaisia! Älkää sekoittako laiskureita, juoppoja ahkeriin vilpittömiin työntekijöihin.

AHRÉN.

Hartiniin kääntyen.

Minulla on tuttava, joka tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin minäkin. Hän sai jo ensi lukukautena päähänsä, ettei muka professorien luennoista ole mitään hyötyä, koska kirjoista muka saapi paljon selvemmin ja mukavammin samat tiedot, mitä yliopiston opettajat kuivasti esittävät.

KARHI.

Minä yhdyn häneen täydellisesti – ainakin jos hän on filoloogi.

AHRÉN.

Hän on ylioppilas vieläkin, tulematta koskaan miksikään.

KARHI.

Saisiko tietää, ketä tarkoitatte?

AHRÉN.

Miksei. Se on Pekka Toivonen.

KARHI.

Mies, jolle ei vedä vertoja yksikään noista vix-maistereista, jotka suurimman viftinsä muistoksi kultasormusta etusormessaan pyörittelevät. Hänestä toivon minä paljonkin. – Perin syvämietteinen, sivistynyt mies.

AHRÉN.

Se riippuu siitä ketä sivistyneenä pidetään.

KARHI.

Pistävästi.

Ei sitä ainakaan titteli tee.

AHRÉN.

Mutta kuitenkaan ei pääse minnekään ilman tuota – titteliä.

HELLI.

Surkeasti kyllä.

AHRÉN.

Mutta tuo syvämietteinen sivistynyt mies on nyt korviinsa asti veloissa ja voipi joutua milloin hyvänsä hunnikolle, deekikselle, kuten sanotaan.

KARHI.

Rikkaalla on rahaa, köyhällä velkoja. – Oletteko te, herra varatuomari, rikas?

AHRÉN.

En suinkaan!

KARHI.

Teillä on sitten velkoja.

HARTIN.

No, no herrat! Älkää kiivastuko!

AHRÉN.

Menee Ailin luo, hiljaa.

Epähieno keltanokka.

Menevät verannalle ja siitä puutarhaan.

HARTIN.

Minä pidän tuollaisista väittelyistä, kunhan ei mennä liiallisuuksiin.

Vasemmalta kuuluu asteitten rämäys, niinkuin joku lasiastia olisi rikki mennyt.

Herranen aika!

Rientää vasemmalle.

XI:s KOHTAUS.[muokkaa]

Helli, Karhi.

HELLI.

Kuinka itserakas tuo herra.

KARHI.

Hän varatuomari, minä vaan ylioppilas.

HELLI.

Kosketittepa kipeään kohtaan.

KARHI.

Kiivastuuhan sitä vähemmästäkin.

HELLI.

Hyvää se tekee, kun nolaa tuollaisia herroja.

KARHI.

Pahaksi onneksi sellaiset eivät juuri ymmärrä nolausta. He ovat niin varmat sanojensa erehtymättömyydestä, ettei heidän itseluottamustaan millään saa järkähtämään.

HELLI.

Se se juuri kiusallisinta.

KARHI.

Tässä kohden ovat teoloogit ja juristit samallaisia. Molemmat ovat he yhtä vakuutettuja itsensä kuin toiset raamatun, toiset lain erehtymättömyydestä.

HELLI.

No, no. Älkää nyt ruvetko liioittelemaan.

KARHI.

Hm. Tietääpähän silloin ainakin koko totuuden sanoneensa, jos vähän enemmänkin.

HELLI.

Aina te osaatte itseänne puollustaa.

KARHI.

Ja aina te minua ymmärrätte.

Menevät myöskin puutarhaan.

XII:s KOHTAUS.[muokkaa]

Gryhling, Emma.

GRYHLING.

Tulee oikealta.

No minne ne vieraat niin äkkiä haihtuivat. Taikka menkööt minun puolestani. En minä kuitenkaan heidän seurassaan menestyisi.

Emma tulee vasemmalta, tuoden tarjottimella karafiinin viiniä ja useita lasia.

Viiniä! Sepä hyvä.

Lähestyy Emmaa.

No mitä se pikku sirkku niin alas katselee?

Taputtaa poskelle.

EMMA.

Herra!

GRYHLING.

Oho! Oletko äkänen – – No, en minä enää!

Taputtaa taasen.

EMMA.

Stasrotinna tulee.

XIII:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, Hartin, Karhi, Helli, Aili, Ahrén.

HARTIN.

Tulee.

No missä vieraat?

GRYHLING.

Ottaa viiniä.

Minä juuri ajattelin, että tekisipä hyvää lasi viiniä.

Lähtee menemään omalle ovelleen päin.

HARTIN.

Älä nyt pakene taasen.

GRYHLING.

Osh!

Käy istumaan.

HARTIN.

Menee verannalle.

Missä ne nuoret?

Huutaa.

Kuulkaa, hyvät vieraat! Aili ja Vilhelm! Tulkaa viiniä ottamaan, olkaa hyvät!

Itsekseen.

Kuinka hauskaa nähdä nuo molemmat niin onnellisina. Kun kerran heidät saa rinnatusten nähdä polvillaan alttarin edessä, silloin tuntunee, kuin olisi elämäni työ lopussa. Jospa kaikki äidit panisivat niin paljon huolta tyttäriensä kasvatukseen. Mutta ei moni viitsi, usea ei voikaan.

Helli ja Karhi tulevat, tervehtivät Gryhlingiä.

KARHI.

Harvinaisen kaunis puutarha teillä.

HELLI.

Ja tuo ihana näköala sitten.

Aili ja Ahrén tulevat juoksien sisään.

HARTIN.

Kas vaan kuinka keveä se Vilhelmikin vielä on.

AHRÉN.

Rakkaus tekee nuoreksi.

HELLI.

Niinkö te arvelette. Minä luulisin päinvastoin.

KARHI.

Samaa mieltä olen minäkin.

AHRÉN.

Silittää Ailin kättä.

Sanotte niin siksi, että ette ole tunteneet vielä todellista rakkautta.

KARHI.

Kun nuorukainen tuntee rakkauden siteillä itsensä toiseen liitetyksi, alkaa hän paljon vakavammin katsomaan eteensä, rupeaa paljon enemmän vaatimaan itseltään. Onko se lapsellinen tunne?

AHRÉN.

Jokainen ihminen katsoo eteensä, vaatii itseltään sen enemmän, minkä vanhemmaksi tulee. Siihen ei rakkautta tarvita. Rakkauden maukas neste sulostuttaa, keventää elämää, saattaa lapsen tavoin unohtamaan kaikki huolet ja vastoinkäymiset. Eikö niin Ailiseni?

Silittää Ailin kättä.

AILI.

Kyllä se niin on.

AHRÉN.

Me tiedämme mikä rakkaus on, me! Etsiä saapi kihlatuita, jotka ovat niin onnellisia ja samalla niin varmoja toistensa ikuisesta rakkaudesta, kuin me.

HELLI.

Itsekseen.

Kuka tietää!

Ääneen.

Tänään on kaunis ilma.

HARTIN.

Niin on. Kaunis on kevät.

AHRÉN.

Minä en muista koskaan näin varhaista kevättä olleen. Tavattoman on kaunis ja lämmin.

HELLI.

Itsekseen.

Sitä odotinkin.

Ääneen.

Kun ei vaan tulisi takatalvi kevään urpuja jäädyttämään.

AHRÉN.

Vielä mitä. Nytkö enää talvi voisi tulla. Olkaa nyt!

HELLI.

Omituisella painolla.

On tapahtunut joskus, että kevään surkealla tavalla katkasee odottamaton takatalvi, jolloin kevätpäivän lämpimään tottuneesta ihmisestä se tuntuu kahta kamalammalta. Ei saa olla mistään ihan varma!

AILI.

Hellille.

Minä ymmärrän tarkoituksesi. Ei se voi olla mahdollista.

Gryhling nousee, aikoo lähteä.

HARTIN.

Kuule Kaarlo! Etkö lähde meidän kanssamme teatteriin?

GRYHLING.

Niin minäkö?

HARTIN.

Sinä juuri.

GRYHLING.

Mitä minä siellä teen.

HARTIN.

Annetaan ”Todelliset naiset.”

GRYHLING.

Hymyilee.

Mitäpä minä niistä.

HELLI.

Kuinka te niin voitte sanoa?

GRYHLING.

Minä olen saanut tarpeekseni niistä jo muutenkin.

HARTIN.

Oletpa kohtelias.

AILI.

Ehkä enolla on siihen syytäkin.

HELLI.

Mutta ettehän te toki kokonaan teatterin hyödyllisyyttä kieltäne?

GRYHLING.

Mitäpä hyötyä siitä on sitten?

HELLI.

Se luopi eteemme eläviä kuvia ihmiselämästä.

GRYHLING.

Minä näen niitä mielestäni aivan kyljikseni teatterin ulkopuolella, ja paljon paremmin todellisuudessa näytellään kuin näyttämöllä.

AHRÉN.

Tuo ei ole hullusti sanottu. Ja jos siellä sitten esitettäisiin vaan kauniita kuvia ihmiselämästä, mutta ei. Etsitään alinomaa mitä likasimpia ja rumimpia.

KARHI.

Se, joka ei näe kuvan varjopuolia, ei käsitä valoisiakaan.

AILI.

Niinkö arvelette?

HARTIN.

Jopa te olette väärällä tolalla. Sen mukaan pitäisi johdonmukaisesti nuorille tytöille opettaa kaikki rumimmatkin asiat maailmassa.

KARHI.

Luonnollisesti.

HARTIN.

Ailille.

Mene nyt pukeutumaan, lapsukaiseni, pian on lähdettävä.

AILI.

Tule, Helli, sinä minun kanssani.

HELLI.

No – tuota – voinhan minä –

HARTIN.

Menkää te tytöt vaan rupattelemaan siellä rauhassa asianne. Me täällä väittelemme vähän vielä, koska –

Hymyilee.

herra Karhilla näkyy niin hyvä halu olevan.

AILI.

Sinä Helli, näyt niin mielelläsi ottavan osaa keskusteluun. Jää sinä tänne vaan.

Katkerasti.

Minä menen yksin.

Menee.

XIV:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, paitsi Aili.

KARHI.

Aili neiti näkyy niin vastenmielisesti luopuneen keskusteluamme kuulemasta.

HARTIN.

Minä en tahdo hänen lapsellista mieltään häiritä millään oudoilla asioilla. – Se on minun kasvatustapani. Pysyköön hän viattomassa tietämättömyydessään, niin kauan kuin se on mahdollista. – Niin! Minä pyytäisin selitystä äsköiseen kummalliseen väitteeseenne. Tulisiko meidän äitien puhua suoraan tyttärillemme mitä epäsiveellisimmistä asioista, vai mitä tarkoitatte?

KARHI.

Juuri äidin velvollisuus on selittää ne perin pohjin tyttärilleen, vieläpä pojilleenkin.

HARTIN.

Kuinka luulette te luonnollisen häveliäisyyden sitä sallivan?

KARHI.

Se tapahtukoon askel askeleelta neitosen kasvaessa niin, ettei hän täysikäiseksi tultuaan tiedä milloin se on tapahtunutkaan.

GRYHLING.

Miksei kerrassaan!

AHRÉN.

Kylläpä te näytte suurta arvoa antavan immen puhtaudelle, häveliäisyydelle, joka kuitenkin on neidon paras koristus.

KARHI.

Mitä oli Eevan häveliäisyys, ennenkuin hän oppi synnin tuntemaan. Yhtä vähän voi puhua pienokaisen lapsen kuin Eevan häveliäisyydestä ennen syntiinlankeemusta. Te tahdotte, ettei nuori neito tietäisi mitään niistä asioista, joitten suhteen hänen pitää häveliäs olla, ja kuitenkin pidätte häveliäisyyttä hänen parhaana koristuksenaan. Hänelle ei sanota, mikä synti on, mutta kielletään syntiä tekemästä. Pitäähän meidän tuntea vihollisemme voidaksemme häntä välttää, vastustaa.

HARTIN.

Hellän äidin on mahdotonta sellaisilla asioilla puhtaan lapsen sielua tahrata. Jos hän kerran miehelään joutuu selviävät ne asiat kaikessa tapauksessa.

GRYHLING.

Nauraen.

Eiköhän!

HARTIN.

Siksipä jätämmekin nuo asiat miesten selitettäviksi.

HELLI.

Mutta kuinka käy tavallisesti noitten puhtaitten sielujen, jos minunkin sallitaan mielipiteeni lausua? Saatuaan ensikerralla äidiltä vastauksen, joka ei tytärtä tyydytä, käyttää hän tilaisuutta uudelleen kysyäkseen, mutta saa tietysti samallaisen vastauksen. Vaikkapa hän ei saisikaan äidiltään tuota varomatonta muistutusta ”ettei sellaisia asioita saa kysellä”, huomaa hän asian arkuuden ja tulee uteliaaksi. Nuoren vilkkaalla mielikuvituksella luulottelee hän asiata kahta kamalammaksi, pyrkii kuuntelemaan vanhempien, kokeneempien toveriensa sopotuksia, nuuskii salaa luvattomia romaaneja, joista hän nuoren intohimolla imee itseensä kaiken tuon kelvottoman, siten todellakin tahraten puhtaan sielunsa. Onko tuo nyt parempi kuin että äiti luontoperäisellä hienotunteisuudellaan samat asiat ajoissa hänelle selittäisi sen sijaan, että hän koettaa asioita kiertelemällä ja vääristelemällä vieläpä valheillakin ulkokultaista puhtautta säilyttää?

GRYHLING.

Bravo!

KARHI.

Ja luuletteko te, että miehestä tuntuu paremmalta saada haltuunsa koskematon orvokkia kasvava niitty tahi rikkaruohojen täyttämä pelto, kuin valmis, tarkalla silmällä hoidettu uhkuva laiho?

GRYHLING.

Minä sanoisin yhtyväni teihin täydellisesti, jollette puhuisi noin kiertelemällä ja koristelemalla selviä asioita, vaan sanoisitte suoraan, että sellainen nainen vaan nykyjään kelpaa avioliittoon, joka jo on aivan selvillä siitä, kuinka –

HARTIN.

Kaarlo! Muista, että tässä on naisia myöskin.

Gryhling nauraa hohottaa.

Te herra Karhi puhutte niinkuin ainakin sellainen, joka nykyaikaista kirjallisuutta on ahminut. Mutta älkää luulko vanhoja vuosisatojen kokemukseen perustuvia periaatteita voitavan muutamien kynäniekkojen mielikuvaelmilla kumota.

AHRÉN.

Nuori mies sellainen kuin te, herra Karhi, luopi mielellään itselleen kaikenlaisia kauniilta näyttäviä ilmalinnoja, jotka sitten, kun on opittu maailmaa tuntemaan tarkemmin, haihtuvat kuni tuhka tuuleen.

KARHI.

Saanko vapaasti puollustaa itseäni, rouva Hartin.

HARTIN.

Tietysti!

KARHI.

Ahrénille.

Meidän nuorien silmille viskataan niin usein tuo muistutus: ”Mitä sinä keltanokka höpiset!”, ettei se enää vaikuta.

AHRÉN.

Paha merkki.

HARTIN.

Minä lienen kylliksi iäkäs antamaan teille sen äidillisen neuvon, että hankkikaa itsellenne ensin kokemusta, tulkaa isäksi ja kasvattakaa lapsenne uusien periaatteittenne mukaan, mutta ruvetkaa sitten vasta vanhaa kasvatustapaa vastustamaan, kun kokemus on takananne ja työnne hedelmät näkyvissä, – sitten vasta.

KARHI.

Hedelmistä minä juuri näen ettei äitiemme kasvatusoppi ole oikea, sillä olenhan itse ja onhan kaikki veljeni ja sisareni sen mukaan kasvatettu. – Mutta en minä sillä väitä, että minun puollustamani uusi kasvatustapa olisi ehdottomasti aivan oikea, vaikka olenkin varma, että vanha on väärä.

HARTIN.

Te tahdotte siis repiä alas vanhan, voimatta tarjota uutta ehdottomasti parempaa sijaan.

KARHI.

Kyllä se sitten selviää itsestään, kun vanha on murretuksi saatu.

XV:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, Aili.

AILI.

Tulee.

Nyt olen valmis.

HARTIN.

No, voimme sitten lähteä.

AHRÉN.

Konserttihan alkaa vasta puoli kahdeksan.

AILI.

Ja minun pukeutumiseni kanssa pidettiin sellaista kiirettä.

HARTIN.

Aili!

Ahrénille.

No te voitte viipyä täällä vielä hetken. Ei ole sopivaakaan tulla sinne liian aikaiseen. Me lähdemme siis!

KARHI.

No niin! Hyvästi!

AILI.

Hyvästi! Käykää meillä vastakin.

HELLI.

Hyvästi, Aili.

AILI.

Sinun pitää käydä useammin meillä.

HARTIN.

Mennessään.

Ajatte sitten vosikalla. Tähän aikaan liikkuu jo kaikellaista väkeä kaduilla.

Menevät.

XVI:s KOHTAUS.[muokkaa]

Aili, Ahrén, Gryhling.

AILI.

Mitä keskustelitte te täällä minun poissa ollessani?

AHRÉN.

Karhihan se täällä urheili kielensä kanssa.

GRYHLING.

Vahinko, ettet ollut kuulemassa. Olisi siitä sinulle hyötyä ollut. Sillä on kieli hallussaan, sillä pojalla.

AHRÉN.

Lörpöttelee puita heiniä niinkuin keltanokka ainakin.

GRYHLING.

Ei suinkaan! Päinvastoin näkyy hän ymmärtävän hyvinkin asioita.

AILI.

Sen verran kuin minä Karhia tunnen, en toden totta luulisi häntä pelkäksi lörpöttelijäksi. Kyllä hän on teräväjärkinen, ajatteleva nuorukainen.

AHRÉN.

Niinkö arvelet. No, sittenhän te kaksi

Osoittaa Gryhlingiä ja Ailia pilkallisesti.

sovitte hyvin yhteen.

AILI.

Enoni ja minäkö? No, se on tietty.

Ahrén menee verannan ovelle.

Vaikka äiti aina enoa toruu, pidän minä hänestä paljonkin.

Taputtaa Gryhling’iä kädelle.

Ollaanhan me hyviä ystäviä, vai kuinka, eno?

GRYHLING.

Joll’et sinä sisareni tytär olisi, voisi meistä tulla hyvinkin hyvät ystävät.

AILI.

Mitä tarkoitatte?

GRYHLING.

Sinä olet kasvatettu niin kokonaan toisellaisia ihmisiä varten, kuin minä olen, ett’et sinä minua voisi ymmärtää.

AILI.

Minä tahdon oppia tuntemaan sinua.

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Mitä se Vilhelm siellä katselee? Oletko loukkaantunut? Fyi, kuinka lapsellinen. Vai oletko mustasukkainen?

AHRÉN.

Mustasukkainen!

AILI.

No, ethän sinä siitä toki loukkaannu, ett’en minä ole ihan samaa mieltä sinun kanssasi, ja uskallan sen sanoa.

GRYHLING.

Jos muistat äitisi oppia, et sano niin.

AILI.

Kuinka?

GRYHLING.

Eikö sinua ole opetettu kaikessa mukaantumaan toisen tahdon alle, ensin äitisi ja sitten –?

AILI.

Sitten?

GRYHLING.

Hm!

AILI.

Aina sinä lopetat tuolla kummallisella ”hm”.

GRYHLING.

Hm! – Mutta te tahdotte kai olla kahden kesken. – Minä jätän teidät.

AILI.

Ei! Istu vaan täällä. Onhan hauskempi kolmen pakinoida.

GRYHLING.

Hm!

XVII:s KOHTAUS.[muokkaa]

Ahrén, Aili.

AHRÉN.

Kuule, Aili, minä tahdon sanoa sinulle vakavan sanan.

AILI.

Leikillisesti.

No!

AHRÉN.

Tämä ei ole mitään leikkiä.

AILI.

Tekeytyy totiseksi.

No, annas tulla!

AHRÉN.

Sinun pitää olla varovainen tuon enosi suhteen.

AILI.

Kummastuen.

Enoni suhteenko varovainen?

AHRÉN.

Katso, sinä et sitä ymmärrä. Hän on entinen upseeri, on elänyt aikoinaan noin ”liian vapaasti”, hänellä on sanalla sanoen ominaisuuksia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaisen nuoren immen kuin sinun luottamusmieheksi.

AILI.

Minä en ymmärrä.

AHRÉN.

Enempää ei sinun ole tarviskaan ymmärtää. Lupaathan noudattaa neuvoani?

AILI.

No, mutta selitähän. Mitenkä on hän elänyt sitten vapaasti? Mitä pahaa siinä on?

AHRÉN.

Hm!

AILI.

Taasen tuo harmillinen, salaperäinen ”hm”. Tiedätkö, sinä teet minut uteliaaksi. Sanoit nuo sanat ”liian vapaasti” niin kummallisella äänellä, että minusta tuntuu niissä piilevän jotakin, jota en ole käsittänyt tähän asti laisinkaan.

AHRÉN.

Upseerit, näetsen, elävät tavallisesti hyvin hurjasti, juovat, lyövät korttia ja muuta sellaista. He ovat huoletonta väkeä, joilla ei ole mitään syvempiä ajatuksia, periaatteita. Heiltä ei neitonen voi mitään hyvää oppia, päinvastoin.

AILI.

Enostani on minulla, Vilhelm kulta, toisellainen ajatus. Hänellä on päinvastoin hyvinkin paljon tuollaisia itsenäisiä ajatuksia, joilla hän useasti saattaa äitinikin hämilleen. Jos hän on aikoinaan juonut ja korttia lyönyt, en minä häntä tuomitse. Ei hän minulle sellaisia opettamaan rupea. Kyllä sinä tuomitset häntä väärin kokonaan.

AHRÉN.

Eikä hänen elämänsä nytkään ole moitteetonta. Päinvastoin liikkuu hänestä pahojakin huhuja.

AILI.

Pahoja huhujako? Millaisia?

AHRÉN.

Hm!

AILI.

Taasen tuo ”hm”. Se rupeaa rasittamaan minua oikein. Selitähän, millaisia huhuja?

AHRÉN.

Sinä et nyt ole vielä siinä ijässä, siinä asemassa – – Niitä löytyy asioita, joita ei voi nuorelle immelle selittää.

AILI.

Ja saamatta tietää syitä, pitäisi minun ruveta kammoamaan enoani. Tiedätkö, tuo tuntuu minusta keveimmin sanoen kummalliselta.

AHRÉN.

Se saattaa siltä tuntua, mutta minä en nyt voi pitempiin selityksiin ruveta. Pitäisihän sinun toki luottaa minuun sen verran, että, vaikka en selitäkään syitä, uskot minun vakuutuksestani puhuvan.

AILI.

Niin, kyllä, kyllä. Miksi en minä uskoisi sitä, mutta voithan sinäkin erehtyä. – Ja minusta tuntuu muuten niin luonnottomalta, ettemme me edes saa puhua avoimesti keskenämme mistä asioista hyvänsä. Se aivankuin vieroittaa minua sinusta.

AHRÉN.

Mitäpä me sille voimme, kun se kerran on luvatonta.

AILI.

No emmekö me koskaan saa sellaisista puhua?

AHRÉN.

Kyllä, sitten kun olemme naimisissa.

AILI.

Nousee.

Siis kaikki on suljettu avioliiton verhon taakse.

AHRÉN.

Maailman järjestys on nyt kerran sellainen. – No riittää tällä kertaa. – Jo on aika lähteä konserttiin.

Menevät.

XVIII:s KOHTAUS.[muokkaa]

Gryhling, sitten Emma.

GRYHLING.

Tulee.

No, johan ne ovat menneet. Saapas nähdä, kuinka kauan sitä kevättä kestää. Ei ollut tyhmä sen Hellin ennustus takatalvesta. Oireita näyttää jo alkavan ilmaantua. – Hm! Peijakkaan poika se Karhikin. Pani eukon pään aivan pyörälle saarnoillaan. Niin sitä tuli vaan, kuni vettä syksyiseltä taivaalta. Hm! Tosin vähän lapsellinen! Toisellaiset seuraukset olisi hänen kasvatusopistaan. – Annas kun naiset, nuoret likat, oppisivat kaikki hävyttömät asiat tietämään niinkuin miehetkin, niin kyllä sitä sitten –. Saisi jutellakin kaikista asioista noin suoraan vaan. – Ei olisi se hullumpaa! Silloin ei kiusaisi ihmistä tuo pirullinen siveellisyys, jota täytyy milloin varovasti silitellä, milloin kaartaa kuni äkäistä rakkia. No, silloin kun minä laskettelisin sukkeluuksia, että hörkössä olisi heidän korvansa.

Emma tulee astioita korjaamaan.

GRYHLING.

Itsekseen.

Siksipä saan tyytyä tällaisiin. Näitten kanssa saa olla, kuten tahtoo.

Panee verannan oven kiinni.

No, Emma! Etkö tahdo viiniä?

EMMA.

Ei, kiitoksia.

GRYHLING.

Mitä vielä.

Kaataa.

Skoolataanpas. Olemmehan me hyviä ystäviä.

EMMA.

No, jos herra tahtoo.

Juopi lasin reunasta hiukkasen.

GRYHLING.

Mitä siitä maistelemisesta. Juodaan pohjaan.

EMMA.

No, jos tahdotte.

Juopi pohjaan.

GRYHLING

Pitäähän meidänkin jollain tavoin itseämme huvitella, kun olemme kotiin jäädä saaneet. Käyppäs istumaan tuohon. Ole sinä rouva, minä olen herra.

EMMA.

Kuinka leikkisä herra tänään on.

GRYHLING.

Painaa Emman harteista istumaan sohvaan.

Kas noin!

EMMA.

No, mutta!

GRYHLING.

Kuinka vanha sinä olet?

EMMA.

Toisella kymmenellä.

GRYHLING.

Kas vaan, kuinka sukkela!

Ottaa vyötäisistä Emmaa.

EMMA.

No, mutta herra!

GRYHLING.

Pelkäätkö sinä minua? Olenko minä mielestäsi liian vanha ystäväksesi.

EMMA.

Mutta eihän sovi, että – –

GRYHLING.

Mitä joutavia. Juodaanpas enemmän.

EMMA.

Älkäähän nyt toki!

GRYHLING.

Eikö se ollut hyvää?

Kaataa.

Kas noin!

Antaa Emmalle pikarin käteen.

Juo nyt vaan.

EMMA.

Voi, voi!

GRYHLING.

No, ei tässä nyt auta.

EMMA.

Eihän nuori tyttö saa väkeviä juoda.

GRYHLING.

Juopihan Ailikin.

EMMA.

Se on totta.

GRYHLING.

Kun minä sinulle tarjoan, ei sinun tarvitse mitään pelätä.

Viepi pikarin suulle.

Kas noin!

EMMA.

Juopi.

Minä tulen humalaan.

GRYHLING.

Mitä vielä. Ei tämmöisestä humalaan tulla. – Minä pidän sinusta, tiedätkö, Emma. Sinä olet niin reipas tyttö! Sanoppas, tahtoisitko sinä jotakin. Pyydä minulta jotakin.

EMMA.

Minäkö?

GRYHLING.

Pyydä vaan!

EMMA.

Ettekö te suutu?

GRYHLING.

Mitä vielä.

EMMA.

Itsekseen.

Voi, voi! Jos uskaltaisin.

GRYHLING.

No?

EMMA.

Jos – te – nyt välttämättä tahdotte niin –

Hieroo ujosti lettiänsä.

GRYHLING.

Mitä? Sano vaan.

EMMA.

Niin voisittehan te – – –

GRYHLING.

Anna tulla!

EMMA.

Huomenna on äitini syntymäpäivä.

GRYHLING.

Tahtoisitko ostaa hänelle jotakin. – Sehän on kaunista! – No, mitä tahdot sinä – – Mustan silkkiliinanko tahi – –

EMMA.

No, vaikka. Mutta minua hävettää.

GRYHLING.

Minähän sinulle sitä tarjoan. Siis mustan silkkiliinan. – No, mitä se maksaa. Riittääkö kaksi kymmentä markkaa?

EMMA.

Riittää. Siinä on liikaakin, mutta minä tuon loput takasin.

GRYHLING.

Ei ole tarpeen!

EMMA.

Kiitoksia, hyvä herra luutnantti.

GRYHLING.

Ei sinun tarvitse näin kahden kesken ollessamme minua herraksi nimittää, sano vaan Kalleksi tahi jotain sellaista. –

EMMA.

Voi, kuinka lystikäs te olette. Kalleksiko minä –

GRYHLING.

Niin, mutta minä tahdon ensin palkan lahjasta, ennenkuin sen saat.

EMMA.

Palkanko?

GRYHLING.

Yhden suukkosen.

EMMA.

Ohhoh!

GRYHLING.

Onko se muka liian paljon.

Vetää Emman luokseen.

Ole nyt kiltti vaan.

EMMA.

Äitini on kieltänyt suutelemasta ketään miestä.

GRYHLING.

Äitisi! Niin kaikki äidit kieltävät ja kuitenkin suutelevat kaikki tytöt.

EMMA.

Kaikki tytötkö?

GRYHLING.

Poikkeuksetta!

EMMA.

Se ei ole totta.

GRYHLING.

Enköhän minä tunne paremmin maailmaa kuin sinä.

EMMA.

Mutta eihän Aili ainakaan –

GRYHLING.

Eikö Ahréniakaan?

EMMA.

Niin, omaa sulhastaan?

GRYHLING.

Hän on kihloissa. Siksi saa hän vaan sulhastaan suudella; mutta sinä olet vapaa, sinä!

EMMA.

Mistäpä minä sellaisia asioita ymmärtäisin.

GRYHLING.

Suutelee.

Kas noin!

EMMA.

Voi, voi!

GRYHLING.

Suutelee ja hyväilee.

No, tule nyt minun kamariini, niin saat rahat. Saatpa katsoa minun kauniita kuvakirjojanikin.

EMMA.

Mutta ettehän minulle mitään pahaa tee?

Aikovat mennä.

GRYHLING.

Säikähtää.

Joku tulee. –

Emma menee verannan ovea avaamaan.

GRYHLING.

Itsekseen.

Hyvä alku ainakin!

Menee kamariinsa.

XIX:s KOHTAUS.[muokkaa]

Emma, Aili, Ahrén.

Aili ja Ahrén tulevat.

AILI.

Miksi tämän oven lukkoon panit?

EMMA.

En minä – – sitä kiinni pannutkaan. Herra luutnantti sen taisi panna.

AILI.

Vai niin. Kenen kanssa sinä puhuit täällä.

EMMA.

Herra luutnanttihan se – –

AILI.

Rauhallisesti.

Vai niin, vai niin. Minä jo ajattelin.

Emma ottaa tarjottimen, menee.

AHRÉN.

Itsekseen.

Kas vaan Gryhlingiä.

XX:s KOHTAUS.[muokkaa]

Aili, Ahrén.

AILI.

Kas niin! Täällä on paljon hauskempi olla. Eikö niin? – Ethän sinä suuttunut minuun ole, Vilhelm.

AHRÉN.

Mitä vielä. Minä vaan kummastelen sinua. Olethan kuin tuulen pyörtämä.

AILI.

No, kun minä nyt olen sellainen.

AHRÉN.

Sanoppas oikein, mistä se pisti päähäsi, ett’et tahdokaan konserttiin mennä.

AILI.

Tahdotko sen tietää.

AHRÉN.

No?

AILI.

Tuumailee.

Mitenkä sen selittäisinkään. No, en keksi sopivaa vertausta. Mutta etkö sinä käsitä, että se harmittaa, kun minut käsketään konserttiin, jossa alinomaa saa käydä – siksi, että minä tahdoin teatteriin päästä. Minä en saa syödä, mitä tahdon, vaan minulle puretetaan niinkuin pienokaiselle.

AHRÉN.

Hm! – No, millä nyt rupeamme itseämme huvittelemaan.

AILI.

Tuleeko sinulle täällä ikävä?

AHRÉN.

No, ei juuri ikävä.

AILI.

Mene sinä vaan toveriesi luoksi, kyllä minä kotona toimeen tulen. On minulla tekemistä.

AHRÉN.

No mitä? Jos saan luvan kysyä.

AILI.

Mitäkö?

Hämillään.

Minä, – minä – soitan, laulan, luen – tahi – tahi –

XI:s KOHTAUS.[muokkaa]

Edelliset, Sirkku.

Sirkku tulee verannan ovelle, niijaa nöyrästi.

AHRÉN.

Joka paikkaan ne kerjäläiset! Mitä sinä tahdot?

SIRKKU.

Vähän leipää.

AHRÉN.

Kyökistä sellaista pyydetään.

AILI.

Lähestyy Sirkkua.

Voi sinä pikkuinen olento! Mikä sinun nimesi on?

SIRKKU.

Sirkku.

AILI.

Kenen tyttö sinä olet?

SIRKKU.

Äitini.

AILI.

Eikö sinulla isää ole?

SIRKKU.

Ei!

AILI.

Onko äitisi köyhä?

SIRKKU.

On.

AILI.

Onko sinulla nälkä?

SIRKKU.

On.

AILI.

Itsekseen.

Voi, millainen suloinen olento tuollaisissa repaleissa.

Ääneen.

Tuleppas tänne.

Taluttaa Sirkun tuolin luo, käy itse istumaan.

Tahtoisitko sinä tulla rikkaaksi?

SIRKKU.

Katselee pelottomasti ympärilleen.

Mitä?

AILI.

Tahdotko sinä rikkaaksi tulla?

SIRKKU.

En.

AILI.

Etkö? No, miksikä et?

SIRKKU.

Rikkaat ovat pahoja ihmisiä.

AILI.

Kuka sinulle niin on sanonut?

SIRKKU.

Äiti.

AILI.

Mutta pyydäthän sinä kuitenkin leipää rikkailta,

SIRKKU.

Kun täytyy.

AILI.

Mitä sinä tekisit, jos kuitenkin saisit paljon rahaa?

SIRKKU.

Katsoo suurin silmin Ailiin.

Minä, minä ostaisin leipää äidille, Ellille, Jukalle, Matille ja, ja Viitasen Maikille ja Pekalle ja –

AILI.

Nauraa herttaisesti.

Voi sinä pikku enkeli!

Ottaa rahaa kukkarostaan.

Vie nyt tämä äidillesi ja pyydä häntä ostamaan ruokaa.

SIRKKU.

Kiitoksia! Voi, voi! Näin paljon! Minä menen äidin luo.

Juoksee pois.

AILI.

Vaipuu ajatuksiin.

Kuinka en ole ennen tuollaisia olentoja huomannut! Tiedätkö, Vilhelm, mitä aion?

AHRÉN.

No?

AILI.

Minä rupean köyhiä lapsia hoitamaan. En tahdo enää toimettomana olla.

AHRÉN.

Uusi päähänpisto!