Siirry sisältöön

Airut

Wikiaineistosta
Airut.

Kirjoittanut Rafael Laethén


Tuulosen tehottamana,
Simahengen siittämänä,
Kainosena, vienosena
Vyö hopea värehenä
Laine lahden pohjukasta,
Rannan kaisloista kohosi.
Istui impi äyrähällä,
Nurmen vierulla valio,
Kaltahalla kukkakulma,
Katsoi aattehin keväisin,
Aavehin ani armaisin
Veden vellovan iloja.
Otti kukat kulmiltansa,
Seppeleen hivuksiltansa,
Heitti vetehen heleät,
Lainehille laaturuohot;
Lausui hiljan itseksensä,
Kuiskasi veden kuluhun:
”Lieku loitos, laineheni,
Kulje kauas, kukkaseni,
Kauas kaihoni keralla,
Loitos teillä toivojeni
Sinne, missä siintäväiset
Aaveheni aaltoilevat!
Kanna sieltä, kun palajat,
Tarkka tieto tunteilleni,
Selitys sydämelleni;
Ilosta suru eroita,
Tuo nimi nimettömälle,
Muoto mieleni kapeille,
Että viimein ymmärtäisin,
Tajuaisin tarkallehen,
Mi povessani palavi,
Riehuilevi rinnassani. –
Lieku loitos, laineheni,
Kulje kauas, kukkaseni!”
Lähti laine liekkumahan,
Väre vieno vieremähän
Lahden selkeä sinistä.
Voima kasvoi vyöryessä,
Povi paisui paetessa,
Vimma vettä viillellessä.
Kohta laine laimellinen,
Väre vähävoimallinen
Lahden suusta lakkipäänä
Vaahto-aaltona valuvi,
Ulapalle uiskennellen,
Kohti kaukoa karaten.
Kului kuuta kaksi, kolme,
Vieri viikkoja vähäisen,
Päiviä perättömästi,
Suvi suotuinen soluvi,
Kesä kaunis katoavi;
Jopa möyryten mereltä
Rajuilmat ratsastavat,
Kohti rantojen rapoja
Vaahto-aaltoja ajellen.
Istui impi äyrähällä,
Nurmen vierulla valio,
Kaltahalla kaunokulma;
Katsoi aattehin apein,
Aavehin alakuloisin
Veden vyöryvän vihoja.
Kuohu hältä kulmat kasti,
Hivukset hajoitti hyrsky,
Mutta jalkain juureen hälle
Aalto kantoi aarteitansa,
Laine lempilahjojansa,
Ulapaisen uittamia,
Lahden liekuttelemia;
Kantoi rannalle kareita,
Haaksirikon haiskomia,
Tuhon tuiman tuottamia,
Kalman kauheita kamoja.
Saip’ impi sanoneheksi,
Kassapää kujertaneeksi:
”Myöhän tulet, laineheni,
Ani armas airueni,
Myöhän neidon neuvokiksi,
Varoitukseksi valion!
Jo sain tiedon tunteilleni,
Selkoa sydämelleni,
Sain kokea kohtaloni,
Orvon oppia osani,
Käsitellä kärsittävän’.
Surusta ilo erosi,
Soi nimen nimettömälle,
Muodon mieleni kapeille.
Mi ol’ kaihoa keväistä,
Sillen valhe vastaajaksi;
Mi ol’ toivoa tyventä,
Sillen petos perinnöksi;
Mi ol’ lempeä salaista,
Rakkautta rajatonta
Kaihoni kehottimena,
Toivon tulen palkehena,
Sillen kavaluus ja vilppi
Riemun rikastuttajiksi,
Sillen kalma kajeheksi,
Tuoni toivon tuottajaksi! –
Myöhän tulet, laineheni,
Myöhän, armas airueni!”


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. II. 1873. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.