Airut

Airut. Kirjoittanut Rafael Laethén

Tuulosen tehottamana,

Simahengen siittämänä,

Kainosena, vienosena

Vyö hopea värehenä

Laine lahden pohjukasta,

Rannan kaisloista kohosi.

Istui impi äyrähällä,

Nurmen vierulla valio,

Kaltahalla kukkakulma,

Katsoi aattehin keväisin,

Aavehin ani armaisin

Veden vellovan iloja.

Otti kukat kulmiltansa,

Seppeleen hivuksiltansa,

Heitti vetehen heleät,

Lainehille laaturuohot;

Lausui hiljan itseksensä,

Kuiskasi veden kuluhun:

”Lieku loitos, laineheni,

Kulje kauas, kukkaseni,

Kauas kaihoni keralla,

Loitos teillä toivojeni

Sinne, missä siintäväiset

Aaveheni aaltoilevat!

Kanna sieltä, kun palajat,

Tarkka tieto tunteilleni,

Selitys sydämelleni;

Ilosta suru eroita,

Tuo nimi nimettömälle,

Muoto mieleni kapeille,

Että viimein ymmärtäisin,

Tajuaisin tarkallehen,

Mi povessani palavi,

Riehuilevi rinnassani. –

Lieku loitos, laineheni,

Kulje kauas, kukkaseni!”

Lähti laine liekkumahan,

Väre vieno vieremähän

Lahden selkeä sinistä.

Voima kasvoi vyöryessä,

Povi paisui paetessa,

Vimma vettä viillellessä.

Kohta laine laimellinen,

Väre vähävoimallinen

Lahden suusta lakkipäänä

Vaahto-aaltona valuvi,

Ulapalle uiskennellen,

Kohti kaukoa karaten.

Kului kuuta kaksi, kolme,

Vieri viikkoja vähäisen,

Päiviä perättömästi,

Suvi suotuinen soluvi,

Kesä kaunis katoavi;

Jopa möyryten mereltä

Rajuilmat ratsastavat,

Kohti rantojen rapoja

Vaahto-aaltoja ajellen.

Istui impi äyrähällä,

Nurmen vierulla valio,

Kaltahalla kaunokulma;

Katsoi aattehin apein,

Aavehin alakuloisin

Veden vyöryvän vihoja.

Kuohu hältä kulmat kasti,

Hivukset hajoitti hyrsky,

Mutta jalkain juureen hälle

Aalto kantoi aarteitansa,

Laine lempilahjojansa,

Ulapaisen uittamia,

Lahden liekuttelemia;

Kantoi rannalle kareita,

Haaksirikon haiskomia,

Tuhon tuiman tuottamia,

Kalman kauheita kamoja.

Saip’ impi sanoneheksi,

Kassapää kujertaneeksi:

”Myöhän tulet, laineheni,

Ani armas airueni,

Myöhän neidon neuvokiksi,

Varoitukseksi valion!

Jo sain tiedon tunteilleni,

Selkoa sydämelleni,

Sain kokea kohtaloni,

Orvon oppia osani,

Käsitellä kärsittävän’.

Surusta ilo erosi,

Soi nimen nimettömälle,

Muodon mieleni kapeille.

Mi ol’ kaihoa keväistä,

Sillen valhe vastaajaksi;

Mi ol’ toivoa tyventä,

Sillen petos perinnöksi;

Mi ol’ lempeä salaista,

Rakkautta rajatonta

Kaihoni kehottimena,

Toivon tulen palkehena,

Sillen kavaluus ja vilppi

Riemun rikastuttajiksi,

Sillen kalma kajeheksi,

Tuoni toivon tuottajaksi! –

Myöhän tulet, laineheni,

Myöhän, armas airueni!”

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. II. 1873. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.