Aleksis Kiven haudalla

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aleksis Kiven haudalla.

Kirjoittanut Saima Harmaja


Oi Uupunut! Sun luokses kalmistoon
me käymme sydämellä polttavalla,
niin suuren rakkauden painon alla,
sen että tunnet untes kammioon.
Maan laakereita enää heimoltasi
et halaa hietakehtoos himmeään,
mut tiedä: vavisten sun varjossasi
nyt koko kansas tutkii sydäntään.
Me, joita päästänyt on kivun alta
sun runoutes paiste kultainen,
me, joille usein kruunut honkien
säteili nummeltasi kaikuvalta,
nyt juhlan kesken kipeällä miellä
sun kumpus kukitamme hiljenneen.
Oi että elämääsi tuskaiseen
vois kukan ainoankin tuoda vielä!
Oi että kääpiöiden joukkiot
ei aina vaanis jättiläisten teitä!
Ei järky heistä jätin kohtalot,
vuossadat vierressään ei muista heitä.
Mut suurimmankin hengen kammitsoi
lait ihmistuskan, ihmisriemun täällä.
Ei tappaa nuolellansa myrkkypäällä
voi kääpiö, mut haavoittaa hän voi.
Vaan ehkä käskyn sai se veljen käsi,
mi kipeimmin sua iski sydämeen,
avata kalliosta sisimpäsi
syvimmän lähteen, siellä-kummunneen.
Janoisin tuska povestaan luo hyrskyn,
vuossadat josta tuskahansa juo.
Omasta olennostaan kurjuus luo
hyvyyden, voiman, vapauden myrskyn.
Siks, heimos sydämessä Nukkuvainen,
on kirkas tuskas, kirkas köyhyytes.
Sokaisten laskenut sun kulmilles
ei koskaan kruunuansa loiste mainen.
Sun hautas säteilyä ihanaa
maa himmennä ei kultatomullansa.
Siks rakkautes luja, köyhä kansa
syvimmin omanaan sua rakastaa.


Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.