Aleksis Kiven haudalla

Aleksis Kiven haudalla. Kirjoittanut Saima Harmaja

Oi Uupunut! Sun luokses kalmistoon

me käymme sydämellä polttavalla,

niin suuren rakkauden painon alla,

sen että tunnet untes kammioon.

Maan laakereita enää heimoltasi

et halaa hietakehtoos himmeään,

mut tiedä: vavisten sun varjossasi

nyt koko kansas tutkii sydäntään.

Me, joita päästänyt on kivun alta

sun runoutes paiste kultainen,

me, joille usein kruunut honkien

säteili nummeltasi kaikuvalta,

nyt juhlan kesken kipeällä miellä

sun kumpus kukitamme hiljenneen.

Oi että elämääsi tuskaiseen

vois kukan ainoankin tuoda vielä!

Oi että kääpiöiden joukkiot

ei aina vaanis jättiläisten teitä!

Ei järky heistä jätin kohtalot,

vuossadat vierressään ei muista heitä.

Mut suurimmankin hengen kammitsoi

lait ihmistuskan, ihmisriemun täällä.

Ei tappaa nuolellansa myrkkypäällä

voi kääpiö, mut haavoittaa hän voi.

Vaan ehkä käskyn sai se veljen käsi,

mi kipeimmin sua iski sydämeen,

avata kalliosta sisimpäsi

syvimmän lähteen, siellä-kummunneen.

Janoisin tuska povestaan luo hyrskyn,

vuossadat josta tuskahansa juo.

Omasta olennostaan kurjuus luo

hyvyyden, voiman, vapauden myrskyn.

Siks, heimos sydämessä Nukkuvainen,

on kirkas tuskas, kirkas köyhyytes.

Sokaisten laskenut sun kulmilles

ei koskaan kruunuansa loiste mainen.

Sun hautas säteilyä ihanaa

maa himmennä ei kultatomullansa.

Siks rakkautes luja, köyhä kansa

syvimmin omanaan sua rakastaa.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.