Alotteeni ja ensi alkuni
| Alotteeni ja ensi alkuni. Kirjoittanut Aarni Kouta |
Ensimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui tietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista mieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden rannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo »pappila» edes mikään laita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta saaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon, jonka nimi oli Paikkala, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan hovin ja puustellin haltuunsa. »Matalasta majasta siis,» voisi alottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken mainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen maailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni oli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet, joiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen näistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas Shakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja Runebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin oloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä huntua kutova runoilija Paavo Emil Cajander. Toinen oli suomalaisen oopperan jäsen, Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman, kuten Z. Topelius on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka pitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan löysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei perinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin itse sai, mutta paljon muuta. – Sitä en saanut yksin vaalijoiltani ja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten katsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa – niin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. Joh. Em. Hahlilta on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi Saksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä laulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan kuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä tapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on niiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n. s. »musiikinymmärtäjä» – jumalankiitos – mutta juuri tässä tapauksessa katson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se valmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle ja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää. – Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun tämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut vuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden parhaimmat tuotteet – lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin pienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä tuloksia ja johtopäätöksiä.
Paavo Cajanderin kautta tunkeutui kotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia aatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi »Shakespeare», »Runeberg» kielellämme kauniina kaikuen y. m. m. runoteosta. Tässä lapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot velkojat eivät vaadikaan.
Hämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä mainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta laajasydämisen Kalle Kajanderin nimi. Setä Kallen työpöydällä riimustelin ensimäiset »latinaiset aakkoset», »Lutinsolat» kiersin, Panun »pyhäiset lehdot» löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä sittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin »Seitsemät veljekset», itsetiedottomana »Panu», parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on. Mahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos sen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä voin kiittää, ensimäkien, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä kaipaa.
Hausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen, vaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa ainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski minun toimittamaan »käsikirjoitukset» kuntoon, sillä Hämeenlinnassa aiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin kustannusliike Boman & Karlsson julkaisi suomentamani Jacob Tegengrenin Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain yksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo antaa.
Tällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta osan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja liikemies Yrjö Weijola. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin ja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa kiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle lehtorille Iivari Vanajalle että Werner Söderström O. Y:n pääjohtajalle, maisteri Jalmari Jäntille. Hukkaan eivät mielestäni ole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen näiltä miehiltä sai.
Näin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi sattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan tiet. – Miksi aiotte? – En tiedä! – Tietysti runoilijaksi; tuokaa nähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.
Vein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus, että runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. – Miten se voi olla mahdollista. – Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen – niin yksinkertainen se asia on.
Matkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli »Tulijoutsen» valmis, jonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta ilmestynyt se vain joka tapauksessa on.
Aarni Kouta.
Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.