Ameriikkaan ja Ameriikasta
| Ameriikkaan ja Ameriikasta Kirjoittanut Anonyymi |
| Julkaissut alun perin: Savo-Karjala, 8.12.1890, nro 142, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Se ”hotelli” Köpenhaminassa, johon meidät siirtolaiset vietiin, oli jokseenkin siivoton kaikin puolin. Tuon ”hotellin” isäntä teki usealle matkakumppanilleni sievän kepposen. Juuri kun meidän piti lähteä laivaan, tyrkytteli hän nimittäin meille ”matkan vaivojen virkistykseksi” n. s. konjakkia 2:lla kruunulla pullolta; usea ostikin tuota ”vesijuomaa”, mutta kun eivät janoisimmatkaan ehtineet sen hyvyyttä tutkia ennenkuin laivassa, niin huomasivatkin he tuon kohteliaan isännän heitä aikalailla ”puijanneen”. Pulloissa oli näet jotakin moskaa, niin että petetyt saivat heittää eväänsä mereen, sadatellen ”mokomaa juutalaista, joka heille tuollaista myrkkyä antoi”.
Lyypekkiin saavuttuamme piti meidän heti marssia rautatie-asemalle, jossa meidät pakattiin yhteen niinkuin elukat noihin ahtaisin ja ummehtuneisin saksalaisiin rautatievaunuihin. Hampurissa otti meitä vastaan ystävällinen asiamies, joka vei meidät siistiin ravintolaan, missä saimme ystämällistä kohtelua nauttia. Muutamien tuntien perästä matkustettiin täältä Bremeniin, jossa niinikään saimme kutakuinkin hyvän asunnon eräässä ravintolassa. Tänne oli kokoontunut jokseenkin kirjava joukko siirtolaisia, noin 20—30 suomalaista, kymmenkunta skandinaavialaisia, saksalaisia, slavooneja, Puolan ja Venäjän juutalaisia, mustalaisia ja tiesi mitä kaikkia. Täältä Bremerhafen’iin saavuttuamme astuimme tuohon komeaan siirtolaislaivaan ”Ems’iin”.
Täälläkös oli oikea babylonialainen kieltensekoitus ja kirjava oli todellaki[n][huom. 1] se taulu joka täällä laivassa avautui silmien eteen. Kolmannen luokan matkustajat olivat jaetut kolmeen osastoon, nimittäin: miehet, vaimot ja naineet. Kullakin matkustajalla oli oma rautainen vuoteensa; lakanasta ja peitteestä sai itse pitää huolen. Samoin ruoka-astioista, veitsestä, lusikasta j. n. e. Aamusella saatiin kahvia leivän ja voin kanssa, puoliseksi keitettyä lihaa ja lihalientä sekä joskus perunoita, iltapäivällä taas kahvia ja illalliseksi teetä leivän kanssa. Myrsky-ilmalla annettiin sen lisäksi vielä silliä. Ruoka ei ylipään ollut moitittavaa, vaikk’eivät suomalaiset, tottuneet kun ovat vahvoihin ja suolaisiin ruokiin, olleet kovinkaan tyytyväisiä omenasoppiin ja muihin sellaisiin ”hienompiin” laitoksiin, ”jotka eivät tunnu vatsassa ollenkaan ja joista nälkä ei ole tietävinäänkään”. Mikä meitä enimmän rasitti, oli juomaveden niukkuus, sillä vettä emme saaneet kuin pari kolme kertaa päivässä.
Yksi epäkohta olisi näistä siirtolaislaivoista poistettava, ja on se, että niissä, kuten esim. ”Ems’issä”, saa ostaa rommia, konjakkia ja viiniä — pullottain. Senpävuoksi olikin laivan ravintola aina täynnä janoisia vieraita. Mutta virvoitusjuomia ei ainakaan meille ala-kannen matkustajoille myyty; jos niitä pyysi, niin vastattiin halveksivasti: ”olut on parempaa”.
Atlantin merellä kulkiessamme oli ilma mitä ihaninta toivoa voi; ainoastaan kahtena päivänä oli myrsky ja silloin sitä tiedettiinkin merellä oltavan. Meritauti vaivasi kauheasti useimpia ja silloin ei tehnyt mieli kannen alla oleskelemaan. Moni jo taudin kourissa katui matkalle lähtöään ja olisi tuhat kertaa ennemmin suonut olevansa maakynnessä vaikka kuinkakin kurjissa oloissa. Mutta tuleehan myrskyn perästä aina kaunis ilma, ja niinpä nytkin. Silloin koetti kukin miten parhain taisi ”korjailla” ja huvitella itseään myrskyn vaivojen perästä. Että silloin soiteltiin, lauleltiin ja tanssittiin, tarvinnen tuskin mainitakaan. Toiset taas löivät korttia ja joivat, jotkut istuivat murheisen näköisinä muista erillään, arvattavasti muistellen kotia jääneitä rakkaita sukulaisia ja ajatellen, mitä kaikkea saisivat kokea tuossa tuntemattomassa, kaukaisessa maassa, jonne nyt olivat matkalla. Selvästi näki, että moni katui matkalle lähtöään.
Yhdeksän vuorokautta kestäneen merimatkan perästä oltiin toisella puolen Atlantin merta, tuossa mahdottoman isossa Nev-Yorkin kaupungissa. Heti maalle päästyä vietiin meidät tuohon kuuluisaan ”Castle-garden’iin”, jossa jokaisen nimi, ikä ja ammatti sekä kuinka paljon kullakin oli rahaa ja minne hän aikoi matkustaa, merkittiin kirjaan. Täällä hajosi tuo kirjava joukko. Meidät saatettiin Suomalaisen siirtolais-yhtiön konttoriin, missä kukin osti matkalipun sinne, mihin aikoi. Minä läksin jo samana päivänä k:lo 6 iltasella junassa luodetta kohden laskettelemaan. Matkani päämääränä oli näet Michiganin valtio. Matka kävi ensin viljeltyjen maisemien, kylien ja kaupunkienläpi. Täällä jo sai hiukan ihailla etelämaiden kasvullisuutta. Mutta kuta kauemmaksi päästiin, sitä autiommiksi muuttuivat maisematkin, autiommiksi kuin mitä metsästysretkillä Suomen korpimailla saa nähdä. Kulimme useiden valtioiden läpi, sillä vaikka juna kulkikin, verrattuna juniin Suomen rautateillä, tavattoman huimaa vauhtia, niin saatiin kuitenkin matkustaa yötä ja päivää kolme vuorokautta, ennenkuin olimme Ishpemingin kaupungissa. Vaikka en taitanutkaan maan kieltä, niin ei kuitenkaan kestänyt monta päivää, ennenkuin sain sellaisen toimen, jota varten olin tänne tullutkin. Mutta täällä ei auta kuhnustella eikä ällistellä, jos mieli leivässä pysyä. Tarkkuutta ja säännöllisyyttä vaaditaan, muutoin saa heti mennä tiehensä.
I[sh]peming[huom. 2] on sievä ja puhdas kaupunki. Kirkkoja on siinä koko joukko. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla kaivokset, ja onnettomuuden tapauksia sattuu niissä [joka ][huom. 3] päivä. Se on täällä niin tavallista, ettei niistä sen enempää välitetä. Niiden kolmen viikon kuluessa, jotka minä olin siellä, sai toistakymmentä henkeä surmansa noissa kaivoksissa, kolmen yli ajoi juna (niiden joukossa yksi suomalainen) ja kerran hyppäsi juna pois radalta.
Vaikka saankin täällä palkkaa 4 kertaa niin paljon kuin Suomessa, niin saa tehdäkin työtä 6 kertaa niin paljon kuin siellä. Ei täällä auta herrasteleminen. Kukin tekee täällä itse raskaimmatkin työnsä; itse täällä saa hakata halkonsa, kantaa vetensä, lakaista kartanonsa ja katunsa j. n. e., olipa sitten rikas tahi köyhä, isäntä tahi palvelija. Ruoka on hyvää, palkka samoin, mutta työtä saa tehdä kovasti. Täällä vaaditaan raittiutta, täsmällisyyttä, reippautta ja pystyväisyyttä. Jolla on ”peukalo keskellä kämmentä”, ei täällä pääse mihinkään. Hutiluksen täytyy täällä muuttua mieheksi, muutoin on hänelle perikato tarjona. Itsekunkin täytyy tällä auttaa itseänsä.
En voi olla mainitsematta yhtä ikävää seikkaa. Täällä löytyvien lukuisain suomalaisten kesken on riita ja eripuraisuus vallalla kaikissa asioissa, uskonnollisista vähäpätöisimpiin asti. Tähän tulee vielä lisäksi rajaton kateus. Mutta eivätpä yksin suomalaiset ole syypäät näihin paheisin. Samaa kuuluu kaikista kau’emman aikaa täällä oleskelleista siirtolaisista.