Amerikalaisen perijättären häät

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Amerikalaisen perijättären häät.

Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Kummastuttava kertomus lordi St. Simonin häistä, jota mielenkiinnolla seurattiin kaikissa niissä piireissä, joissa onneton morsiusnainen liikkui, on nyt jo aikoja sitten jäänyt melkeinpä unhotuksiin. Sen sijaan on tullut esiin uusia häväistysseikkoja, jotka ovat taasen synnyttäneet jälkipuheita tuosta neljä vuotta vanhasta murhetapahtumasta. Koska yleiseen näin ollen asian todellinen laita on jäänyt hämärän verhoon, niin pidän tarpeen vaatimana hieman valaista tarkemmin tuota tapahtumaa, jonka selville saamisessa ystäväni Holmes oli täydessä toimessa.

Muutamia viikkoja ennen omia häitäni rupesin asustamaan yhdessä samassa huoneessa Sherlock Holmesin kanssa Baker Street kadun varrella olevassa huoneustossa. Eräänä jälkipuolisena tuli hän kotiin vähäiseltä kävelyltään ja tapasi pöydältään kirjeen, joka oli hänelle osoitettu. Koko tuon päivän olin pysyttäinyt sisällä, sillä ilma oli äkkiä muuttunut sateiseksi ja kylmä syksytuuli puhalteli ulkona. Kuula, jonka olin tuonut kotiani sotaretkeltä, missä olin saanut sen jalkaani, pakotti ja vihamoitti sitä. Mukavasti keinutuoliin nojauneena, jalka leväten toisella tuolilla, olin koko päivän lepuuttanut itseäni ja lukenut koko joukon kaikenlaisia sanomalehtiä, kunnes vihdoin tuohon kyllästyneenä laskin lehdet pois käsistäni ja toimetonna loin katseeni tuohon pöydällä olevaan kirjeeseen. Ihmettelin kotelon päällä olevan vaakunan johdosta seikkaa, joka olisi saattanut ystäväni tuttavuuteen tuon aatelisen henkilön kanssa.

”Tämä näyttää satumaisen omituiselta”, sanoin Holmesin sisään astuessa. ”Joll’en erehdy, niin tänä aamuna juuri sait kirjeen varkaalta ja heittiöltä.”

”Jaa, minun kirjevaihtoni onkin juuri vaihtelustaan viehättävä,” vastasi hän hymyillen. ”Alemman säätyluokan kirjeet ovat kuitenkin mieltä kiinnittävämpiä useimmiten. Tämä sisältää nähtävästi jonkun epätervetulleen kutsumuksen, jotka tarjoavat pari tukalaa hetkeä tahi sitten vaativat valehtelemaan.”

Hän aukaisi kotelon ja silmäsi pikipäin kirjeen sisältöä.

”Oo-o, tästäpä näyttääkin tulevan jotakin hauskaa.”

”Se ei siis olekaan mikään illalliskutsu.”

”Se, se koskettelee virkatoimiani.”

”Aateliselta henkilöltä?”

”Jaa, hän on Englannin vanhimman suvun jäseniä.”

”Onnittelen sinua ystäväni.”

”Voin vakuuttaa sinulle, Watson, ilman teeskentelyjä, että sangen vähän välitän hänen suuresta syntyperästään siihen nähden, mitä itse asia käsittelee. Sinä näyt tänään lukeneen tavallista uutterammin sanomia, vai kuinka?”

”Siltä pinkka näyttää”, sanasin osoittaessani sivulla olevaa sanomapinkkaa. ”Mitäpäs minulla muutakaan olisi ollut tekemistä.”

”Mutta sepä hyvä. Sinähän voitkin minulle antaa tarvitsemani valaisevat tiedot. Minä harvoin lueskelen juuri muuta kuin oikeus- ja rikosasioita.”

”Suurimmalla mielihyvällä.”

”No hyvä, tämä kirje on juuri lordi St. Simonilta. Luen sinulle sen kertaalleen, sitten voit muistella kaikkia lukemiasi uutisia ja ottaa tarkemman selon asiasta. Kuulehan, mitä hän sanoo:

”Hyvä herra Sherlock Holmes, – Lordi Backwater kehoittaa minua täydellisesti luottamaan teihin päätöksissänne. Olen sen vuoksi päättänyt pyytää teidän lausuntoanne eräässä sangen kiusallisessa asiassa, joka on tapahtunut minun häitä viettäessäni. Herra Lestrade, tuo tunnettu salapoliisi, on jo ryhtynyt asiaan, mutta hän ei sano itsellään olevan mitään vastaan teidän apuanne, vaan päin vastoin sanoo siitä olevan enemmän suurta hyötyä. Rohkenen sen vuoksi pyytää saada tavata teitä tänään kello neljältä jälestä puolisen, jolloin toivoisin hartaasti teidät tapaavani, koska asia on enemmän tähdellistä laatua. – Suurimmalla kunnioituksella

St. Simon.”

”Kirjeen päällä seisoo Grosvenor Mansion ja on se kirjoitettu sulkakynällä. Lordilla on nähtävästi ollut sekin epäsattumus, että on oikean kätensä pikku sormen saanut musteeseen,” sanoi Holmes pannen kirjeen taskuunsa.

”Kello neljä. – Nyt on kello kolme, siis tunnin kuluttua on hän täällä.”

”Minulla on siis juuri sen verran aikaa, että ennätän ottaa selkoa asiasta. Silmää nyt läpi nuo sanomat ja koeta käydä läpi kaikki uutiset, minä sillä aikaa koetan ottaa selkoa lordistamme.” Kirjakaapista otti hän nyt esille punanitoisen kirjan. ”Jaha, täällä hän onkin,” sanoi hän ja haki polvellaan olevasta kirjasta sivuluvun ”Lordi Robert Walsingham de Vere St. Simon, Balmoralin herttuan toinen poika – syntynyt 1846. Hän on siis 41 vuoden vanha, joka ikä on jo korkeanlainen naimisiin aikovalla miehellä. Oli edellisen hallituksen aikana siirtomaitten alisihteerinä. Herttua, hänen isänsä, oli yhteen aikaan ulkoasiain ministerinä. Perhe johtaa sukuperänsä Plantagenet’stä; sen suoraan alenevasta polvesta, ja äidin puolelta taasen Tudoreista. – Jaa, tuopa ei paljon selvitä. Kyllä minun täytyy tulla sinun luoksesi enempiä tietoja saamaan.”

”Ei ole mikään vaikeus löytää tarvittavaasi,” sanoin minä, ”sillä asia on hiljattain juuri tapahtunut ja tuntui minusta hyvin omituiselta. En ole tullut sinulle siitä mitään virkkaneeksi, sillä tiesin sinun toimivan toisen asian selvittämisessä etkä sinä salli huomiotasi kiinnitettävän samalla kertaa useampiin seikkoihin.”

”Mitä joutavia, tarkoitat varmaan sitä vähäistä huonekaluvarkautta Grosvenor Squaressa. Se on jo kaikki selvillä – vaikka selvähän se jo oli alusta pitäen. Mutta laadippas nyt esiin ongelmasi lopputulokset.”

”Tuossa on ensimmäinen, jonka olen löytänyt. Se on Morning Post lehdestä, joka numero tuli ulos päivämäärästä päättäen muutama viikko sitten : – ”Jos huhun kertoma on oikea, niin tulee kohdakkoin vietettäväksi häät Balmorin herttuan toisen pojan, Lordi Robert St. Simonin ja neiti Hatty Doranin välillä, joka viimemainittu on San Fransiscosta Kaliforniassa kotoisin olevan Aloysius Doran tytär.” ”Siinä kaikki.”

”Lyhyesti ja selvästi sanottu,” sanoi Holmes ojentaen pitkiä sääriään tulilieden ääressä.

”Sitten löysin vielä erään toisen uutisen, jossa puhuttiin samasta asiasta. Tässä kuulet: – ”Kohtapuoliin tulee tarpeen vaatimaksi tehdä oikeudenmukaisia lakimääräyksiä, mikäli koskee naimakaarta, sillä nykyaikaisen vapaan menettelytavan vallitessa ovat useimmat vanhempain aatelissukujemme jäsenet siirtäneet naimatarjouksensa Atlannin meren toisella puolella asuville keijukaisille, joka menettelytapa viime aikoina on lisääntymistään lisääntynyt. Lordi St. Simon, joka parikymmentä vuotta on voimakkaasti vastustanut rakkauden jumalattaren, Afrodiden hengettären pistäviä nuolia, on nyt julistanut aikovansa avioliittoon neiti Hatty Doran, erään kalifornialaisen miljonäärin tyttären kanssa. Neiti Doralla, jonka solakka vartalo ja miellyttävät kasvonpiirteet vetivät puoleensa yleiseen tunnettua huomiota Westfury Housen juhlatilaisuuksissa, on myötäjäiset sellaiset, että niiden arvo nousee yli kuudella numerolla merkittävän summan ja on hän sitäpaitsi suuren omaisuuden perijätär. Yleiseen tunnettu salaisuus on, että Balmoralin herttuan on ollut myyminen taulukokoelmansa, ja koskapa lordi St. Simonilla ei ole mitään yksityisvarallisuutta, pientä maatilaa Birchmooria lukuunottamatta, niin on itsestään selvää, ettei tuon avioliiton kautta hyödy yksin tuo kalifornialainen periätär, joka tuolla tavalla tulee tasavaltalaisesta porvarisneidosta brittiläiseksi aatelisnaiseksi.”

”Vieläkö tiedät mitään enempää?” kysäsi Holmes haukotellen.

”Kyllä Morning Post’issa on vielä yksi uutinen, joka kertoo häiden tulevan pidettäviksi kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa Hannover Squaren läheisyydessä ja että ainoastaan puoli tusinaa parhaimpia ystäviä saavat kutsun häihin sekä että vieraat vihkimisen päätyttyä saavat mennä Lancaster Gaten varrella sijaitsevaan huoneustoon, missä herra Aloysius Doran tilapäisesti asuu. – Paria päivää myöhempi numero taasen kertoo häiden jo tapahtuneen ja että hiljan vihityt viettävät kuherruskuukautensa lordi Backwaterin tilalla Petersfieldin läheisyydessä. – Siinä sitten on kaikki uutiset, mitä olen löytänyt ennen morsiamen katoamista.”

”Ennen mitä,” toisti Holmes ja kumartui lähemmäksi.

”Ennen tuon nuoren naisen katoamista.”

”Milloinka hän sitten katosi?”

”Hääpäivällisten aikana.”

”Todellako, siitä näyttääkin koituvan parempaa kuin mitä otaksuinkaan, vaikka itse teossa enemmän surutapahtuman tapaista.”

”Niin, minäkin pidin sitä vähän omituisena.”

”Morsiamet häviävät tavallisesti ennen vihkimisjuhlallisuutta tahi sitten kuherruskuukautena, mutta tämän tapaista en ole koskaan kuullut. Oleppas hyvä ja kerro minulle vielä muita tietoja.”

”Sanon sinulle jo ennakolta, että ne ovat hyvin epätäydellisiä.”

”Ne kentiesi voimme me tehdä ne täydellisiksi?”

”Ne ovat eilispäivän aamulehdessä ja voin lukea sinulle ne siitä. Otsakkeena on: ”Kummallinen tapaus vihkiäisissä seurahuoneella:” –

Lordi St. Simonin perhe on syvästi liikutettuna niistä kummallisista tapahtumista, jotka ovat yhteydessä lordi Simonin häiden kanssa. Juhlallisuus pidettiin, kuten eilispäivän sanomissa oli luettavana, toissapäivänä, mutta nyt vasta on tullut enemmän varmaperäiseksi huhu, josta jo siellä täällä on tiedetty kertoa. Asiata on koetettu pitää salassa, mutta on se kuitenkin saanut siksi suurta huomiota, että sitä on enää tarpeetonta salata.

Vihkiminen, joka toimitettiin Pyhän Yrjön kirkossa Hannover Squaren läheisyydessä, kävi päinsä kaikessa hiljaisuudessa. Ketään muita vieraita ei ollut läsnä paitsi herra Aloysius Doran, Balmoran herttuatar, lordi Backwater, lordi Eustace ja neiti Clara St. Simon (morsiamen äidin nuorempi veli ja sisar) sekä neiti Alisia Whittington. Koko seurue läksi vihkimisen päätyttyä herra Doranin asuntoon Lancaster Gaten varrella, missä hääpäivälliset piti syötämän. Kerrotaan erään naisen, jonka nimestä ei vielä ole päästy selville, koettaneen raivata itselleen tietä taloon häävieraitten jäljissä väittäen itsellään olevan jotakin tärkeätä sanomista lordi St. Simonille. Vaivoin onnistuivat kuitenkin palvelija ja hovimestari saamaan hänet ulos. Morsian, joka onneksi oli jo ennättänyt astua sisään, ennenkuin tuo häiriö tapahtui, istuutui muitten vieraitten kera päivällispöytään, mutta äkkiä rupesi hän kuitenkin valittamaan pahoinvointia ja vetäytyi takaisin huoneeseensa. Kun hänen pitkällinen poissaolonsa alkoi käydä sietämättömäksi, meni hänen isänsä hakemaan häntä, mutta sai kamarineitsyeltä kuulla hänen vain hetkisen viipyneen huoneessaan, ottaen sadekapan ja hatun ylleen sekä kiiruhtaneen ulos. Eräs palvelioista sanoi nähneensä erään niin puetun naisen menevän ulos, mutta ei ollut varmasti tuntenut sitä morsiameksi, jonka luuli olevan päivällistä syömässä. Herra Doran ilmoitti asiasta kohta poliisille tultuaan vaimonsa kanssa varmasti vakuutetuksi tyttärensä katoamisesta, ja nyt on ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin kadonneen jäljille pääsemiseksi. Myöhään eilen illalla ei vielä tiedetty pienintäkään vihiä kadonneesta. Huhutaan vain tässä törkeän rikoksen tapahtuneen ja poliisi lienee aikeissa vangita naisen, joka koetti väkisin tunkeutua huoneeseen. Otaksutaan tämän mustasukkaisuudesta olleen osallisena morsiamen katoamisessa.”

”Siinäkö kaikki?”

”Eräässä toisessa lehdessä on vielä vähäinen uutinen, mutta se saattaa olla tärkeäkin.”

”No mikä se sitten on ?”

”Niin, siinä sanotaan, että neiti Flora Miller, joka koetti tunkeutua päivällishuoneeseen, on vangittu. Hän on tanssijattarena Allegroteaatterissa ja on hän tuntenut morsiamen äidin jo vuosia sitten. – Siinä kaikki, mitä sanomalehdet tietävät asiasta ja sen sinäkin nyt tiedät.”

”Tuo on joka tapauksessa kummallinen seikka enkä luule erehtyväni sen ratkaisussa. Mutta ovikelloa jo soitetaan. Koskapa kello jo on viisi minuuttia yli neljä, niin lienee siellä meidän aatelisvieraamme. Et millään muotoa saa poistua, Watson, sillä minä tahdon itselleni vieraan miehen, jollei muuta niin ainakin voit muistaa keskustelusta sen minkä mahdollisesti saattaisin unhoittaa.”

”Lordi Robert St. Simon,” ilmoitti palveluspoikamme ja aukaisi oven selkoselälleen. Mies, joka astui sisään, oli miellyttävä ja hieno kasvoiltaan, solmunenänen, vaaleaihoinen ja hieman ylevänylpeä juonne suun ympärillä. Silmänsä olivat suuret ja näyttivät tottuneen enemmän käskeväisyyteen kuin tottelevaisuuteen. Liikkeissään oli hän ravakka ja hilpeä, mutta koko hänen esiintymistapansa osoitti hänen vanhentuneen ennen aikaansa, sillä ruumiin asema oli eteenpäin kaltevassa kumarassa ja käydessään olivat hänen polvensa koukistuneina. Hänen otettuaan päästään soman päähineensä oli helppo kohta havaita harmaita hiuksia hänen otsamutkelmillaan ja päälaellaan tukan ohentuma. Mitä hänen pukuunsa tulee, niin oli hän keikarimaisuuteen asti somistettu. Kaulus oli hänellä tavallista korkeampi, yllään musta saketti, valkeat liivit, keltaiset käsineet, kiiltonahkasaappaat ja vaaleahkot jalkinepäällystät. Verkalleen astui hän huoneeseen, silmäsi oikealle ja vasemmalle hypystellen kultasilmalasinauhaansa.

”Tervetuloa lordi St. Simon,” sanasi Holmes nousten ylös ja syvään kumartaen. ”Olkaa hyvä ja istukaa lepotuoliin. Tohtori Watson, ystäväni ja avustajani. Istuutukaa hieman lähemmäksi tulta, niin voimme keskustella tapahtumista.”

”Minulle äärettömän vastenmielinen tapahtuma, kuten itsekkin voitte arvata, herra Holmes. Olen syvästi liikutettuna siitä. Olen kuullut teidän toimineen jo monessa sotkuisessa asiassa menestyksellä, vieläpä tämän kaltaisissakin, vaikkakaan ne eivät ole kohdanneet juuri minun kaltaistani yhteiskuntaluokkaa.”

”Jaa, olen toiminut arvoasteen yläpuolellakin.”

”Kuinka sanoitte?”

”Viimeinen aateliseni oli eräs kuningas.”

”Todellako. Sitä en olisi voinut aavistaakaan. Mikä kuningas hän oli?”

”Böhmin kuningas.”

”Mitä! Onko hänkin kadottanut vaimonsa?”

”Ymmärrätte kaite,” sanoi Holmes, ”että kaikkien toisten asiat pidän yhtä salassa kuin mitä olen luvannut teille.”

”Luonnollisesti. Aivan oikein, aivan oikein! Pyydän anteeksi. Mitä minuun tulee olen valmis antamaan teille kaikki tiedot, jotta voitte tehdä päätöksenne asiassa.”

”Tuhannet kiitokset. Kaikki, mikä sanomissa on ollut kerrottuna, on minulla kyllä selvillä, mutta enempää ei mitään. Niitä luulen voivani pitää oikeina. Tämä artikkeli esimerkiksi, onko se mielestänne luotettava.”

Lordi St. Simon silmäsi läpi Holmesin hänelle ojentaman sanomalehtinumeron. ”Kyllä, nämä tiedot ovat oikeita, mikäli tähän on otettuna.”

”Mutta niissä on vielä paljon täydennettävää. Parhaiten luulen siinä onnistuvani kyselyjen avulla.”

”Olkaa hyvä.”

”Milloinka neiti Doran ensi kerran kohtasitte?”

”San Fransiscossa noin vuosi sitten.”

”Silloin olitte matkalla Yhdysvalloissa?”

”Niin.”

”Menittekö silloin kihloihin?”

”Emme.”

”Kumminkin tulitte hyviksi ystäviksi?”

”Hänen seuransa huvitti minua eikä tämä ollut mikään salaisuus hänelle.”

”Onko hänen isänsä rikaskin?”

”Hänen sanotaan olevan Tyvenen meren rannikon rikkaimman miehen.”

”Kuinka hän on tullut niin rikkaaksi?”

”Kaivoksilla. Hän ei omistanut vielä jokunen vuosi sitten mitään, mutta sattui äkkiä löytämään kultasuonia, joista sitten möi kaivoksia ja niin tuli suurten rikkauksien omistajaksi.”

”Olisitteko nyt niin hyvä ja sanoisitte käsityksenne tuon nuoren naisen – vaimonne luonteesta?”

Aatelinen kohenteli tavallista vilkkaammin silmälasiaan ja tuijotti valkeaan. ”Nähkääs, herra Holmes,” virkkoi hän, ”vaimoni oli 20 vuoden vanha ennenkuin isänsä rikkauden omisti. Siihen asti juoksenteli hän vapaasti kaivoksissa ja samoili metsiä sekä vuoria, joten koko hänen luonteensa on enemmän luonnon- kuin kasvatusperäinen. Hän vivahtaa luonteeltaan seikkailuintoiseen poikaan, kiivas ja hillitön, kaikista tavoista välittämätön. Äkkiä saa hän kaikenlaisia päähänpistoja ja toimeen panee aikeensa vähääkään niitä harkitsematta. Minä taasen puolestani en olisi antanut hänelle sitä nimeä, jota minun on kunnia kantaa” – samassa rykäsi hän ylväkkäästi – ”jos en häntä pohjaltaan olisi tuntenut jaloksi naiseksi. Luulen hänessä olevan tarmoa itseuhraukseen, ja kaikki epärehellisyys on hänestä innoittavan vastenmielistä.”

”Onko teillä hänen muotokuvaansa?”

”Kyllä minulla on se taskussani.” Samalla otti hän esille sievän medaljongin, aukaisi sen ja näytti minulle erittäin lumoavan kauniin naisen muotokuvan. Se ei kuitenkaan ollut tavallinen muotokuva, vaan elefantinluiselle levylle tehty maalaus pienoiskoossa, ja oli siinä taiteilija sattuvasti luonut esiin kauniit mustat hiukset, tummat silmät ja somahymyisen suun. Holmes katseli kasvonpiirteitä kauvan ja vakaana, jonka jälkeen sulki medaljongin ja ojensi sen lordi St. Simonille.

”Nuori nainen tuli sitten Lontooseen ja te uudistitte tuttavuutenne?”

”Niin, hänen isänsä toi hänet tänne viime suven aikana. Tapasin hänet useamman kerran, menin kihloihin hänen kanssaan ja nyt olemme naimisissa.”

”Hän on tuonut mukanaan kai suuret myötäjäiset?”

”Hyvin suuret. Ei kuitenkaan suurempia kuin mitä minun suvussani on ollut tavallista.”

”Tuo omaisuus tulee arvatenkin teille häiden tapahduttua?”

”Sen asian suhteen en todellakaan ole tehnyt minkäänlaisia sopimuksia.”

”Luonnollisesti ette. Näittekö neiti Doran päivää ennen häittenne viettoa?”

”Kyllä.”

”Oliko hän hyvällä päällä?”

”Hän oli mitä parhaammalla päällä ja puheli kanssani, kuinka kodin perustamme.”

”Todellakin. Sepä on omituista. No millaiselta hän näytti hääpäivän aamuna?”

”Hän oli erinomaisen iloinen – ainakin vihkimisen päätyttyä.”

”Huomasitteko hänessä silloin mitään muutosta?”

”No, niin. Jos suoraan sanon, niin silloin ensi kerran huomasin merkkiä siitä, että hänellä on kiivas luonto. Tapaus oli kuitenkin vähäpätöinen eikä sillä tietenkään voi olla mitään merkitystä tässä asiassa.”

”Olkaa hyvä ja kertokaa se kuitenkin joka tapauksessa.”

”No se oli kovin lapsellista vain. Kun olimme menossa sakaristoon vihkimisen jälkeen pudotti hän kukkaisvihkonsa. Hetkisen äänettömyys syntyi, mutta eräs herra, joka istui penkissä, otti kukat ylös ja ojensi ne hänelle. Kukkaisvihko ei ollut putoamisesta vahingoittunut. Kun puhelin hänen kanssaan tapahtumasta, vastasi hän lyhyesti, ja matkalla näytti hän vaunuista hyvin levottomalta tuon pikku tapahtuman vuoksi.”

”Todellakin. Sanoitte erään herran istuneen penkissä. Hän oli varmaan joku tilaisuuteen kutsumattomista?”

”Niin oli. Yleisöä on mahdoton sulkea pois kirkon auki ollessa.”

”Eihän tuo herra vain ollut joku vaimonne tuttavia?”

”Ei, totisesti ei; hänhän oli järeään pukuun puettu ja hyvin yksinkertaisen näköinen. Ei häneen vaimoni paljo silmännytkään – mutta luulen poikenneemme pois koko aineesta.”

”Rouva St. Simon palasi siis häistä vähemmän iloisessa mielentilassa, kuin mitä hän oli sinne tullessaan. Mitä teki hän palattuaan isäukkonsa asuntoon?”

”Näin hänen keskustelevan kamarineitsyensä kanssa.”

”Kuka on hänen kamarineitinsä?”

”Hänen nimensä on Alice, on amerikalainen ja tuli hänen kanssaan Kaliforniasta.”

”Hän on varmaan uskollinen palvelija?”

”Vähän liikaakin uskollinen minun mielestäni. Minusta näyttää hänen valtiattarensa antaneen hänelle hieman liika suuria vapauksia. Amerikassa tässä suhteensa kuitenkin on toisellainen käsitys kuin meillä.”

”Kauanko hän keskusteli Alicen kanssa?”

”Ainoastaan muutaman minuutin. En tullut siihen kiinnittäneeksi huomiotani kun oli muuta tuumittavana.”

”Ette kuulleet mitä hän sanoi?”

”Rouva St. Simon mainitsi jotain ”vanhasta vaatimuksesta.” Hän käytti usein amerikalaista ilmaisutapaa. En käsitä mitä hän tarkoitti.”

”Amerikalaiset ilmaukset käyvät useimmiten suoraan itse asiaan. Mitä teki vaimonne sitten palvelustytön kanssa puhuttuaan?”

”Hän meni sisälle ruokasaliin.”

”Teidän kanssa käsi kädessä?”

”Ei, yksinään. Hän ei tuollaisista pikkuseikoista paljoa välittänyt. Hetkisen istuttuamme pöydän ääressä nousi hän äkkiä ylös anteeksi vierailta pyytäen ja läksi huoneesta. Sen koommin ei häntä kuulunut.”

”Mutta Alicehan väittää hänen menneen omaan huoneeseensa, ottaneen sadekapan morsiuspuvun päälle, asettaneen hatun päähänsä ja niin menneen ulos.”

”Aivan oikein. Sittemmin on hän nähty Hyde puistossa Flora Millerin seurassa, tuon samasen naisen, joka nyt on vangittuna ja joka jo ennen oli saanut toimeen häiriöitä herra Doranin huoneessa.”

”Jaa, kernaasti haluaisin saada vähän tietää tuosta nuoresta naisesta ja teidän suhteestanne häneen.”

Lordi St. Simon kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan.

”Vuosikausia olemme olleet ystävällisissä väleissä. Hän kuului Allegroteaatteriin. Olen kohdellut häntä vierasvaraisesti eikä hänellä ole pienintäkään syytä moitteeseen, mutta kyllähän te tiedätte kummoisia naiset ovat, herra Holmes.

Flora oli pieni kaunis naisihminen ja kovasti minuun rakastunut. Hän kirjoitteli minulle uhkauskirjeitä, kuultuaan minun naimisaikeistani, ja, ollakseni suora, se juuri olikin syynä, jonka vuoksi halusin viettää hääni kaikessa hiljaisuudessa, sillä pelkäsin, että hän muutoin tulisi metelöimään kirkkoon. Hän ilmausi Doranin taloon heti kirkosta tultuamme, koetti tunkeutua sisään ja kohteli vaimoani sopimattomasti, käyttäen törkeimpiä sanoja uhkauksissaan. Olin silta varalta, että tällainen häväistys tulisi tapahtumaan, hankkinut taloon kaksi siviilipoliisia, jotka ajoivat pian naisen pihalle. Hän tulikin äänettömäksi, nähtyään, ettei hänen metelöimisensä mitään vaikuta.”

”Saiko vaimonne kuulla puhuttavan siitä?”

”Ei, jumalan kiitos!”

”Hänet nähtiin kuitenkin tuon naisen seurassa.”

”Kyllä, ja salapoliisi Lestrade katsoo sitä seikkaa hyvin arveluttavaksi. Hän luulee Floran houkutelleen vaimoni ulos ja niin tavoin saaneen hänet teille tietämättömille.”

”Se otaksuminen on mahdollista.”

”Te luulette siis myöskin niin?”

”En sanonut, että se otaksuminen olisi uskottavaa. Vaan te ette itse luule sitä todeksi?”

”Luulen, ettei Flora voisi ketään vahingoittaa.”

”Niin, vaan mustasukkaisuus pilaa parhaimmatkin luonteet. Olkaa hyvä ja kertokaa oma suunnitelmanne asiassa.”

”Tulin tänne löytääkseni suunnittelua ja selvyyttä enkä kertomaan omiani. Olen kertonut teille kaikki tapaukset ja asianhaarat. Vaan koska kyselette, niin voin sanoa, että minulle on johtunut mieleeni, että hääpuuhien outo vaikutus, tunto suuresta yhteiskunnallisesta onnenkeikauksesta on saanut vaimoni hermostuneeseen mielentilaan.”

”Sanalla sanoen luulette vaimonne äkkiä tulleen jonkunlaiseen mielenhäiriöön?”

”Niin; kun ajattelen, että hän on jättänyt – ei ainoastaan minut, vaan niin paljon, jota muut saadakseen tavoittavat, niin en voi juuri muuhun selvitykseen päästä.”

”No niin! voihan sekin olla mahdollinen ratkaisu,” sanoi Holmes hymyillen. ”Olen nyt luullakseni saanut kuulla kaikki asianhaarat. Saanko kuitenkin vielä kysyä, istuitteko päivällispöydässä niin, että voitte nähdä ulos ikkunasta?”

”Voimme nähdä kadun toiselle puolelle ja Hyde-puiston.”

”Aivan niin. En luule enää tarvitsevani teitä viivyttää. Ilmoitan sitten tulokset.”

”Luuletteko voivanne saada kysymyksen selvitetyksi”, sanoi lordi nousten istualtaan.

”Olen jo sen ratkaissut.”

”Kuinka! Mitä sanoitte?”

”Sanoin sen asian jo ratkaisseeni.”

”Missä minun vaimoni sitten on?”

”On vielä sivuasia, jonka teille pian ilmoitan.”

Lordi Simon pudisteli päätänsä.

”Siihen taidetaan tarvita viisaammat päät kuin teidän ja minun”, muistutti hän, kumarsi arvokkaan vanhanaikaisesti ja jätti huoneen.

”Kohteliaasti kyllä lordin puolelta, että hän kunnioittaa minua vertaamalla minun päätäni omaansa”, sanoi Holmes nauraen. ”Luulenpa, ettei whisky ja soodavesi ja sikaari tällaisen ristikuulustelun päälle pahaa tekisi. Olin jo tehnyt johtopäätökseni ennenkuin vieraamme oli tullut sisäänkään.”

”Mies, kuinka se on mahdollista?”

”Minulla on muistiinpanoja monesta tällaisesta tapauksesta, vaikka ei yksikään niistä ole kehittynyt niin joutuin kuin tämä. Ristikuulustelu vahvisti arvelujani.”

”Minäkinhän olen kuullut kaiken sen minkä sinä.”

”Tuntematta kuitenkaan ennen sattuneita tapauksia, joista minulla nyt oli paljon hyötyä. Samallainen tapaus sattui Aberdeenissa muutamia vuosia sitten ja samanlainen tapahtui Münchenissä Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Juuri tuollainen tapaus, joka – vaan tuossahan Lestrade. – Hyvää iltaa, Lestrade; ottakaa lasi, ja sikaareja saatte tästä laatikosta.”

Virallinen salapoliisi, joka oli huoneeseen astunut, oli sinisessä mekossa ja kaulahuivi kaulassa, niin että hänessä oli jotain merimiehen muotoista. Hänellä oli pieni musta kapsäkki kädessään. Tervehdittyään lyhyeen sytytti hän sikaarin ja istuutui.

”Mitäs kuuluu?” kysyi Holmes vähän ivallisena, ”olette niin tyytymättömän näköinen.”

”Niin olenkin, eikä se mitään kummaa ole! Kirottu St. Simonin naimisjuttu! Minä en siitä löydä päätä enkä kaulaa.”

”Todellako? Sepä ihmettä.”

”En kuuna päivänä ole tavannut niin sotkuista juttua. Olen työskennellyt koko päivän ja kuitenkin on jokainen langan pää liukunut käsistäni.”

”Senvuoksi te olettekin niin märkä,” sanoi Holmes pudistellen salapoliisia mekonhihasta.

”Niin, olemme haranneet tuolla Hyde-puiston kanavassa.”

”No, herran nimessä, mitä te sieltä olette etsineet?”

”St Simonin aviopuolisoa tietysti.”

Sherlock Holmes purskahti äänekkääseen nauruun.

”Miksikä se teitä niin ihmetyttää?”

”Ja naurattaa? Siksi ettette te häntä sieltä löydä, vaikka etsisitte joka ainoan kolon.”

Lestrade katsahti närkästyneenä ystävääni.

”Luulen teillä olevan tarkemmat tiedot asian menosta,” sanoi hän pilkallisesti.

”Kuulin tässä vaan juonen äsken kerrottavan, vaan kuitenkin olen jo tehnyt johtopäätökseni.”

”Todellakin. Ja luulette siis, ettei Hyde-puiston kanavalla ole mitään osaa koko tapahtumaan?”

”En pidä sitä laisinkaan luultavana”.

”No, silloin kai olette niin hyvä ja selitätte, millä tavoin nämä kapineet ovat joutuneet sinne kanavaan?”

Tämän sanottua aukaisi herra Lestrade kapsäkkinsä ottaen sieltä valkoisen, märän silkkisen morsiuspuvun, valkoiset silkkikengät, morsiuskruunun ja harson, kaikki likaisia ja märkiä. ”Niinpä niin”, sanoi hän, pannen vielä uuden vihkimäsormuksen näiden päälle, ”tässä on nyt pähkinänkuori purraksenne, herra Holmes!”

”Todellakin”, sanoi ystäväni. ”Te olette nuo tavarat onkineet kanavasta?” Hän puhalteli sinisiä savurenkaita ilmaan.

”En ole; eräs vahti tapasi ne uiskentelemassa veden pinnalla lähellä rantaa. Ne ovat hänen hääpukunsa, ja kun kerran puku on ollut sielläpäin, niin ei suinkaan ruumiskaan kaukana liene.”

”Samallaisen loistavan perustelun nojalla pitäisi jokaisen miehen ruumiin olla lähellä vaatekaappia. Ja mihinkä loppupäätökseen luulette tuon kautta tulevanne?”

”Toivon löytäväni jotain, joka voipi todistaa neiti Flora Millerin olleen osallisena ja vaikuttaneen rouvan katoamiseen.”

”Se taitaa tulla liian vaikeaksi.”

”Todellako?” huudahti Lestrade. ”Pelkään, herra Holmes, ettette enää ole niinkään käytännöllinen ja taitava otaksumisissanne ja johteluissanne. Olette nytkin tehneet kaksi erehdystä. Tämä puku todistaa neiti Flora Miller’iä vastaan.”

”Millä tavalla?”

”Läningissä oli tasku. Taskussa oli visiittikorttikotelo. Kotelossa oli kirje. Tässä on se kirje.” Hän levitti kirjeen viereensä pöydälle. ”Kuulkaa tätä: ”Sinä saat nähdä minut, kun kaikki on valmis. Tule heti. F. H. M.

”Minun aikeeni oli koko ajan, että Flora Miller viekotteli Lady St. Simonin pois, ja että hän, epäilemättä auttajineen, on vastuunalainen hänen katoamisestaan. Tässä, allekirjoitettuna hänen nimimerkillään, on kirje, joka luultavasti annettiin morsiamelle ovessa ja joka houkutteli hänet ilkiöin valtaan.”

”Hyvä Lestrade”, sanoi Holmes. ”Te olette oivallinen. Saanko katsoa kirjettä.” Hän aukaisi kirjeen vastenmielisesti, mutta hänen huomionsa kiintyi heti, ja hän äännähti tyytyväisesti.

”Tämä on tosiaan tärkeä.”

”Niinkö arvelette!”

”Hyvin tärkeää. Minä onnittelen teitä lämpimimmin.”

Lestrade nousi iloiten ja kumartui eteenpäin tarkastaakseen sitä. ”Kuinka,” huudahti hän, ”tehän tarkastatte väärän, puolta.”

”Päin vastoin, tämähän on oikea puoli.”

”Oikea puoli, tehän olette hullu! Kirjehän on kirjoitettu lyijykynällä toiselle puolelle.”

”Ja tässä, toisella puolella kirjettä on palanen hotellilaskusta, joka huvittaa minua paljon”, sanoi Holmes.

”Lasku ei merkitse mitään. Minä olen sitä jo ennen tarkastanut: – ”Marrask. 4, Huone 8 s. eine 2 s. 6 d., lasi sherryä 8 d.” Minä en huomaa tämän mitään merkitsevän.”

”Se on hyvin luultavaa. Mutta se on kumminkin hyviä tärkeä. Mitä kirjeeseen tulee, niin on silläkin arvonsa, ainakin nimimerkillä, ja minä onnittelen teitä vielä kerran”.

”Minä olen menettänyt kylliksi aikaa,” sanoi Lestrade. ”Minä katson kovaa työn olevan tarpeen, eikä istua valkean ääressä kehräämässä luuloja. Hyvästi hra Holmes! Saa nähdä, kuka ensiksi pääsee asian perille.” Hän pani vaatteensa matkalaukkuun ja meni ovelle.

”Viittaus vaan, Lestrade,” sanoi Holmes vitkaan, ennenkuin hänen kilpailijansa katosi. ”Tahdon ainoastaan sanoa teille, mikä todellisen arvoituksen selitys on, että lady St. Simon on taru. Semmoista henkilöä ei löydy, eikä ole löytynytkään.”

Lestrade katsoi sääliväisesti ystävääni. Sitten kääntyi hän minuun, osotti kolmasti otsaansa, pudisti arvokkaasti päätään ja poistui kiireesti. Tuskin oli hän mennyt, kun Holmes nousi ja pani ylleen päällystakkinsa.

”Jotain on siinä täytynyt olla, kun hän puhui työstä ulkona”, muistutti Holmes. ”Minun täytyy jättää sinut vähäksi aikaa sanomiesi kanssa.”

Kello oli viisi kun Holmes lähti, mutta minulla ei ollut kauan aikaa olla yksinäni, silla samalla tunnilla tuli eräs mies ravintolasta, tuoden suuren litteän laatikon mukanaan. Tämän tyhjensi hän erään pojan avulla, joka oli tullut hänen mukanaan, ja minun ihmeekseni katettiin ruokapöytämme vähäisellä aterialla. Muun muassa löytyi siinä kylmää metsoa, fasaania, hanhenmaksa pasteijaa sekä pari tomuista ja likasta viinipulloa. Sittenkuin kaikki nämät herkkuruuat olivat katettu, katosivat palveliat niinkuin sadussa Tuhat ja Yksi-Yötä, antamatta muuta selvitystä, kun että ruuat olivat maksetut ja lähetetyt tänne osotteella.

Vähän ennen klo yhdeksää astui Holmes huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat totiset, mutta hänen silmänsä loistivat tavalla, josta huomasi hänen ei pettyneen johtopäätöksissään.

”Jahah, he ovat kattaneet pöydän”, sanoi hän ja hieroi käsiään tyytyväisenä.

”Näytät odottavan vieraita. He ovat valmistaneet ruuan viidelle.”

”Jaa, minulla on aihetta uskoa, että tänä iltana tulee meille muutamia vieraita. Minä ihmettelen, että lordi St. Simon ei jo ole täällä. Hiljaa, minä luulen kuulevani hänen askeleensa rappusissa.”

Sisälle astui todellakin meidän miehemme, heilutellen nenälasiansa tavallista tulisemmin. Hänen aateliskasvoillaan oli levoton ilme.

”Lähettini tapasi siis teidät”, sanoi Holmes.

”Kyllä, ja tunnustaa saan, että uutinen minua kovin hämmästytti. Onko teillä tukevat syyt arveluihinne?”

”Varmimmat lähteet.”

Lordi St. Simon vaipui tuolille ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.

”Mitähän herttua sanoo”, mutisi hän, ”kun hän saa kuulla, että yksi perheen jäsenistä on ollut sellaisen nöyryytyksen alaisena.”

”On vaan salliman oikkuja, sillä ei sitä minun mielestäni voi nöyryytykseksi sanoa.”

”Katsotte asiaa toiselta kannalta.”

”Luullakseni ei tapahtumasta voine ketään syyttää. Minun mielestäni ei nuori naisemme voinut muuten menetellä, vaikka hänen pikaiset toimenpiteensä olivat liian varomattomia. Kun hänellä ei ollut äitiä, niin ei hän tiennyt kysyä neuvoa muiltakaan.”

”Se on solvaus, herra Holmes, julkinen solvaus,” sanoi hän ja iski nyrkin pöytään.

”Koettakaa antaa anteeksi tyttöparalle, sillä hän oli niin omituisissa olosuhteissa.”

”En voi sitä tehdä. Minä olen kovin suutuksissani, sillä minua vastaan on hävyttömästi menetelty.”

”Kuulin soitettavan,” sanoi Holmes. ”Kuulen askeleita rapuissa. Jollen minä voi teitä saattaa lempeyteen, niin olen varalta tuottanut tänne asianajajan, joka ken tiesi paremmin onnistuu siinä.”

Hän aukaisi ovea ja sisään astui herra ja nainen.

”Lordi St. Simon, sallikaa esitellä herra ja rouva Francis Hay Moulton. Luulen että olette ennenkin tavanneet tämän naisen.”

Nähtyään tulokkaat hypähti Lordi tuoliltaan ja seisoi siinä suorana, silmät alasluotuina, käsi takin reunan alla, hyvin loukatun ja arvokkaan näköisenä. Nuori nainen oli astunut askelen lähemmäksi häntä ja ojensi kätensä, vaan lordi ei nostanut silmiään ylös. Parasta se taisi ollakin, sillä naisen rukoilevaa silmäystä olisi ollut paha vastustaa.

”Olet kai suutuksissasi, Robert”, sanoi hän. ”Ymmärrän kyllä, että olet vihainen minulle.”

”Pyydän, ettette koeta laisinkaan anteeksi pyytää,” sanoi lordi katkerasti.

”Oi, tiedän kyllä tehneeni pahoin sinua kohtaan ja että minun olisi pitänyt puhua sinulle ennen lähtöäni, vaan olin liikutuksissani nähtyäni Frank’in, etten tiennyt mitä tein ja toimin. Kummastelen vieläkin sitä, etten mennyt tainnuksiin alttarin edessä.” ”Kentiesi tahtoisitte meidän, Watson’in ja minun, poistuvan, rouva Moulton, kun selvitätte asiaanne?”

”Jos minä saan lausua mielipiteeni asiassa, niin luulenpa, että meillä on jo ollut paljonkin salaperäistä. Minä puolestani tahtoisin että koko Euroopa ja Amerika saisi tietää asian oikean laidan,” sanoi hra Moulton. Hän oli laiha, päivettynyt mies, ajeltu-leukainen, tottunut ja vilkas esiintymisessään.

”Kerron siis vapaasti koko historian,” sanoi nainen: ”Frank ja minä kohtasimme toisemme vuonna 1884 Mc Quises’issa, lähellä Liuskavuoria. Menimme kihloihin. Eräänä päivänä löysi isäni kultaa ja tuli rikkaaksi, vaan Frankin kaivossuoni ei tuottanut juuri paljoa mitään. Kuta rikkaammaksi isäni tuli sitä köyhemmäksi tuli Frank, ja lopuksi ei isäni enää viitsinyt huolia ollenkaan meidän kihlauksestamme, vaan otti minut mukaansa San Franciscoon. Frank ei kuitenkaan kadottanut toivoaan. Hän seurasi meitä jäljessä sinne ja kohtasi minut isäni tietämättä. Isäni olisi vaan suuttunut ja senvuoksi emme viitsineet antaa hänelle tietoa asianlaidasta. Frank sanoi minulle matkustavansa pois kauaksi, koettaakseen tulla rikkaaksi, eikä tulevansa noutamaan vaimoa ennenkuin hän olisi yhtä rikas kuin isänikin. Lupasin odottaa häntä ja pysyväni naimattomana, kunnes hän tulisi takaisin. ”Miksi emme voisi nyt hetikin mennä naimisiin,” sanoi Frank, ”tuntisin itseni varmemmaksi enkä vaatisi oikeuksiani sinun miehenäsi ennenkuin olisin takaisin tullut.” No niin. Tuumimme asiata, ja vihdoin toimitti Frank asian eräälle papille, joten me tulimme vihityiksi. Sen jälkeen matkusti hän rikkauksia kokoomaan, ja minä menin isäni luo.

Sitten kuulin Frank’in oleskelleen Montanassa, sieltä matkusti hän Arizonaan ja lopuksi Uuteen Meksikoon. Senjälkeen luin sanomalehdistä pitkän kertomuksen, kuinka intiaanit olivat vallanneet koko kaivannon ja Frankin nimi oli murhattujen joukossa. Pyörryin luettuani tuon jutun ja olin monta kuukautta senjälkeen sairaana. Isäni luuli minun saavan keuhkotaudin ja kyseli neuvoa kaikilta San Franciscon lääkäreiltä. Kului toista vuotta etten kuullut mitään Frankista, Olin siis aivan vakuutettu siitä, että hän oli kuollut. Sitten tuli lordi St. Simon San Franciscoon ja me matkustimme Lontooseen. Naimiskauppa tehtiin, josta isäni oli hyvin tyytyväinen. Minä tunsin kuitenkin sydämmessäni, ettei kukaan mies maailmassa voinut anastaa Frankin paikkaa siellä.

Jos olisin mennyt naimisiin lordi St. Simonin kanssa, niin olisin tietysti tehnyt velvollisuuteni häntä kohtaan. Emme voi komennella tunteitamme, vaan voimme kyllä hallita tekojamme. Menin alttarille hänen kanssaan lupautuen mielessäni olla hänelle parhain vaimo maailmassa. Kuvitelkaa silloin minua tunteitani, kun alttarin piirin edessä näin Frankin istuvan ensimmäisellä penkillä ja katselevan minua. Luulin ensin sitä aaveeksi, vaan kun katsahdin toistamiseen sinnepäin, näin hänen yhä istuvan paikoillaan katsellen minua kysyvin silmäyksin, ikäänkuin tutkien, olenko iloinen vai harmistunut hänet nähdessäni. Kummastelen, etten pyörtynyt siihen paikkaan. Kaikki meni sekasin päässäni, ja papin sanat kuuluivat mettisen surinalta korvissani. En tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun keskeyttää juhlatoimitus ja saada aikaan suuri häväistys? Katsahdin taas Frankin puoleen ja hän näytti arvaavan ajatukseni, sillä hän painoi sormensa huulilleen, tahtoen sanoa, että minun pitäisi vaieta. Sen jälkeen näin hänen kirjoittavan muutamia sanoja paperilipulle. Tiesin hänen kirjoittavan minulle. Mennessäni penkin ohi pudotin kukkakimpun ja hän sai sillä tavoin tilaisuuden pistää paperilipun käteeni kukkakimpun mukana. Siinä oli vaan muutamia sanoja, jotka kehoittivat minua tulemaan hänen luokseen kun olin saanut ilmoituksen. En epäillyt ollenkaan velvollisuuttani seurata Frankin kehoitusta.

Kotiin tultuani uskoin salaisuuteni palvelustytölle, joka oli tuntenut Frankin Kaliforniassa ja aina ollut hänen ystävänsä. Kielsin häntä ilmoittamasta mitään ja käskin panna matkalaukkuuni joitakin tarpeellisempia kapineita ja pitää sadetakkini esillä valmiiksi lähtöäni varten. Ymmärrän, että olisi ollut parasta puhua kaikki lordi St. Simonille, vaan se olisi ollut niin äärettömän vastenmielistä hänen äitinsä ja muitten ylhäisten sukulaisten läsnä ollessa. Päätin siis paeta ja kertoa kaikki perästäpäin. En ollut istunut pöydässä tuskin kymmentä minuuttia, kun näin ikkunasta Frankin kävelevän toisella puolella katua. Hän viittasi minulle ja katosi sitten Hyde-puistoon päin. Hiivin ulos, otin ylleni päällysvaatteeni ja seurasin häntä. Muuan nainen tuli vastaani kadulla ja alkoi jotain puhella lordi St. Simonista – kuulemastani vähästä aloin käsittää, että lordillakin oli ollut joku salaisuus ennen avioliittoaan – erosin hänestä pian ja tapasin Frankin. Nousimme ajoneuvoihin ja ajoimme Gordon Squareen, jossa Frankilla oli vuokrattuna muutamia huoneita. Frank, joka oli ollut intiaanein luona vankina, oli päässyt pakenemaan San Franciscoon, kuullut minun luulevan hänet kuolleeksi ja heti matkustanut Englantiin. Hän oli seurannut meitä Lontooseen ja tapasi minut toisena hääpäivänäni.”

”Näin sanomalehdessä uutisen häistä”, sanoi amerikalainen. ”Siinä mainittiin kirkko, jossa vihkiminen tapahtuisi, vaan morsiamen osotetta ei ilmoitettu.”

”Tehtyämme päätöksen tulevaisuudestamme, ja kun Frank kehoitti suoruuteen, hävetti minua niin, että mieluimmin tahdoin paeta ja olla koskaan näkemättä lordi St. Simonin perhettä enää. Isälleni vaan tahdoin kirjoittaa muutamia riviä ilmoittaakseni hänelle olevani hyvässä turvassa. Minusta oli niin äärettömän kiusallista ajatella kaikkia niitä lordeja ja ylhäisiä naisia, jotka istuivat pöydän ympärillä odotellen minua palaavaksi. Frank otti sitten vaatteeni, kääri ne kokoon ja viskasi kanavaan, jotta ei kukaan niitä löytäisi. Olisimme luultavasti matkustaneet huomenna Pariisiin, jollei hra Holmes olisi tullut luoksemme, vaikka en voi käsittää miten hän sai tietoonsa meidän olinpaikkamme, ja hän selitti selvästi, että Frankilla oli oikein ja minulla väärin ja että me vaan vahingoittaisimme asiaamme pitämällä sen salaisuutena. Hän kehoitti sitten meidän tulemaan tänne puhelemaan lordi St. Simonin kanssa, ja me tulimme tänne hänen luoksensa. Nyt, Robert, olet kuullut kaikki ja minua hyvin pahoittaa, että olen loukannut sinua, vaan minä pyydän ettet ajattele hyvin epäystävällisestä minusta.”

Lordi St. Simon ei ollut muuttanut asentoansa, vaan kuunteli kulmat rypyssä ja huulet yhdessä tarkkaavaisesti kertomusta.

”Suokaa anteeksi, vaan minun tapoihini ei kuulu keskustella yksityisistä asioistani näin julkisella paikalla”, sanoi hän.

”Et siis tahdo suoda minulle anteeksi? Etkö tahdo puristaa kättäni ennenkuin lähden?”

”Kyllä, jos siitä vaan on mitään tyydytystä teille.” Hän ojensi kätensä ja tarttui kylmästi toisen käteen.

”Toivoin, että olisitte meidän muiden kanssa yhtyneet pieneen sovintojuhlaan”, sanoi Holmes.

”Luulen teidän pyytävän liian paljoa minulta. Minä voin antaa suostumukseni asian viimeiseen loppukohtaan, vaan ei voida vaatia minua iloitsemaan siitä, mitä tapahtunut on. Teidän luvallanne toivotan seuralle hyvää jatkoa”. Kumartaen jätti hän huoneen. ”Toivon silloin, että ainakin te kaksi tahdotte kunnioittaa minua seurallanne”, sanoi Sherlock Holmes. ”Minusta on aina hyvin hupaista tavata amerikalaisia.”


”Tämä oli sangen hauska tapaus,” sanoi Holmes, kun vieraamme olivat lähteneet, ”sillä se näyttää että äärettömän yksinkertainen ratkaisu voi olla siinäkin, jossa se ensimmäisellä silmänräpäyksellä näyttää vaikealta ja käsittämättömältä. Eihän mikään selitys voinut olla yksinkertaisempi kuin se, jonka rouva Moulton antoi kaikista asianhaaroista, eikä mikään kummallisempaa kuin ratkaisu, katsottuna salapoliisi Lestraden silmillä.”

”Sinulla oli siis koko asia selvillä alasta alkaen?”

”Ensi alussa minusta tuntui varsinkin kaksi kohtaa hyvin selittämättömiltä; ensiksikin se, että nuori nainen oli ollut niin taipuvainen vihityttämään itsensä ja toiseksi se, että hän jo muutamia minuuttia vihkimisen jälkeen, kotiin tultuaan, oli katunut kauppojaan. Selvästi oli siis jotain tapahtunut sillä aikaa, joten hänen päätöksensä tuli muuttumaan. Mitä siis oli tapahtunut hänelle? Hän ei ollut voinut puhellakaan kenenkään kanssa, sillä hän oli ollut koko ajan morsiusneitojen parissa. Hän oli siis nähnyt jonkun? Jos hän jonkun oli nähnyt, täytyi sen henkilön olla Amerikasta, sillä nuori nainen oli ollut niin vähän aikaa vielä tässä maassa, että tuskin löytyi ketään, jolla olisi ollut niin suuri vaikutusvoima, että se olisi saanut vastavihityn nuoren rouvan muuttamaan ajatuksensa niin äkkiä. Huomaat siis, että hänen täytyi välttämättä olla amerikalainen. Kukahan tuo amerikalainen sitten oli ja miten voi hänellä olla niin suuri vaikutusvoima? Se voi olla joko naisen rakastaja tahi aviomies. Nuoren rouvan nuoruuden päivät olivat vietetyt sivistymättömissä seuduissa ja hyvin harvinaisissa olosuhteissa. Niin paljon tiesin jo ennenkuin olin kuullut lordi St. Simonin selitykset. Kun hän kertoi kirkonpenkissä istuvasta miehestä, morsiammen muuttuneesta käytöksestä ja olennosta, kukkakimpun pudottamisesta kirjelipun saamiseksi, keskustelusta kamaripalvelijan kanssa, josta hän oli onkinut sanat ”vanhan vaatimuksen esittäminen”, kaikki tuo teki aseman selväksi. Hän oli paennut miehen kanssa, se oli selvää, ja tuo mies oli joko rakastaja tahi hänen puolisonsa. Asianhaarat puhuivat jälkimmäisen otaksumisen puolesta. ”

”Mutta millä ihmeellä sait sitten heidät käsiisi?”

”Se olisi ollut hyvin vaikeaa, vaan ystävämme Lestrade piti siitä huolen, vaikka hän ei itse tiennytkään siitä mitään. Alkukirjaimet olivat tietysti sangen tärkeät, vaan vielä tärkeämpää oli havainto, että miehemme oli maksanut laskunsa yhdessä Lontoon hienoimpia hotelleja.”

”Kuinka sait selville, missä hotellissa se oli?”

”Hintojen kalleus minut siihen johti. Kahdeksan shillingiä huoneesta ja kahdeksantoista penceä viinilasista näytti selvästi että hotelli oli kalliimpia laatuaan. Lontoossa ei löydy monta sellaista ravintolaa, jossa olisi niin kalliit hinnat. Toisessa järjestyksessään, jossa kävin, huomasin kirjoista, että Francis H. Moulton, amerikalainen herrasmies, oli jättänyt hotellin edellisenä päivänä, ja kun tarkastelin hänen laskujaan, olivat ne aivan samat kuin siinä laskussa, joka taskusta oli löydetty. Hänen kirjeensä oli lähetettävät 226:teen Gordon Square’en. Lähdin sinne ja tapasin rakastavan parin kotona. Annoin heille muutamia isällisiä neuvoja ja huomautin, että heille olisi paljoa parempi kun selittäisivät asian sekä yleisölle että lordi St. Simonille. Käskin heidän tulemaan luokseni ja sain lordin tapaamaan heidät täällä.”

”Mitään loistavaa tulosta ei kuitenkaan saatu. Lordin käytös ei suinkaan ollut armollinen. Eikä sitä ole niin kummaksi katsottavakaan. Kun heti vihkimisen jälkeen huomaa kadottavansa vaimon ja suuren omaisuuden, niin tulee siinä kyllä vähän apeammaksi mieli.”


Lähde: Kokkola 30.11.1898, 3.12.1898, 7.12.1898, 10.12.1898, 14.12.1898, 24.12.1898, 31.12.1898.