Angelika (Forsman)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Angelika.

Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.


– – – Ma tombe est verte!
Sur cette terre déserte
Qu’attends-tu? Je n’y suis pas!
Lamartine.

Sisällysluettelo

I.[muokkaa]

Lausu’, sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän,
   Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun?
Lausu’pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy,
   Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein?
Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa
   Enkelin karkelevan – kuolkate onnelliset!
Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen,
   Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen?
Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään;
   Rinta sa, huokaellos! – ei sua kuunnella, ei!
Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren
   Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo.
Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää
   Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll’.
Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa;
   Taivolle arka se on, arka ja tok paranee.
Maan huvihin hepakkaan en vailieta kyynelet, joita
   Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö,
Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet,
   Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain.
Oi, useasti tok’ sydämein oli murtua melkein!
   Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun,
Sillä mun lemmelläin kevät ol’, sydämelläni ruusu.
   Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.

II.[muokkaa]

Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä.
   Huolet virtana vain vuotakohot povestasi
Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty,
   Huokaa kuin kahilass’ tuuli, kun syys lähenee!
Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet,
   Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain.
Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt
   Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon,
Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa:
   Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on.
Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin,
   Luottaessain elämän varjohon pettävähän?
Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol’ voittoja täynnä,
   Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan.
Oi, minun Angelikain, viel’ kuuletko maallisen veisun
   Ääntä, mi tääll’ vapisee kaukana vaivojen maass’?
Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet
   Tuuditetaan unehen, huokaust’ tuskien maast’?
Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen?
   Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel’?
Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain
   Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen.
Mutta ma hengitän viel’, suren, harhailen sekä lankeen.
   Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain.
Ah, valoss’ istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa,
   Enkelien säveleet sielua sen iloittaa.
Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää,
   Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin.
Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet;
   Kimmahtaa melu täält’ taivahan porttihin vain.
Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti
   Angelikan kera lens’ sielujen maalimahan.
Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla
   Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen?
Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen
   Kun sitä viel’ käsitin, kuolemass’ kuin elämäss’.
Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi
   Lauma, mi autuas on, eikö sit’ lemmitä niin?
Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat,
   Oi, rukoellos eest’ sieluni, Angelikain!

III.[muokkaa]

Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin
   Illalla, kuunnellen laulua lainehien.
Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken;
   Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa.
Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa;
   Pääs’ sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain.
Tyyni mun henkeni ol’, väsyneet mun rintani aallot,
   Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan.
Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti,
   Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin.
”Ei pidä”, aattelin niin, ”sinun, sieluni, usmassa itkun
   Kauemmin venymän, – oo luja, oo valoinen!
Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne,
   Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas!
Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi
   Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat;
Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin.
   Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas”.
Mietin näin, rupesin sitomaan niit’ kukkia, joista
   Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan.
Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta
   Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin.
Oi, minun Angelikain, kuka-ties’ tuon tähtilön päällä
   Henkesi herttaisen kuolematoin elo on?
Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken
   Leijuvan sun kuvas ain’, rakkaudest’ kudotun,
Taikkapa kun purojen porinass’, tohinassakin tuulten,
   Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi
Vielä mä huomaitsen minun Angelikan’ olemuksen,
   Palvelen vaikeroiten taivahist’ morsiantain’.
Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski;
   Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot?
Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää.
   Kiirehi – hän katos pois – kaipion viimeinen tää.
Kuitenkin yhä viel’ sidon kukkais-kimppua muiston.
   Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?

IV.[muokkaa]

Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat!
   Notkistukaa, jalavat, – lemmityn hauta on tää!
Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa?
   Eikö sun helmahas, haut’, kyyneliään vala yö?
Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon,
   Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll’.
Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö,
   Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt.
Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis,
   Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas’!
Enkeli, liiteli vaan olentos – ei astunut maata;
   Ei sitä painanehet maalliset valtimukset.
Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll’; useasti,
   Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit.
En näe jälkeäs maass’; matonenkin säälisi sai, et
   Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan.
Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin;
   Lemmen liekkinä ain’ sieluhun tunkeutuit.
Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi;
   Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast’.
Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään.
   Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas.
Lempi sun valtimossas oli, hellyydest’ eli henkes’.
   Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous.
Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä.
   Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman,
Talleltaa ihat nuo, joit’ päivät suuteli kilvan,
   Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus.
Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss’,
   Kaas’ veritilkan vaan lehteen loistavahan.
Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi,
   Joiss’ verinen puna ol’, voi, kamalan suloinen!
Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki
   Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui.
Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan
   Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll’.
Vaikene nyt valitus, vait’, vaiti, hän nukkuvi tässä!
   Haapa sa heltyvä, vait1, – kultani on unissaan.
Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan,
   Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis’!


Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.