Angelika (Forsman)
Ulkoasu
Angelika. Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström |
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman. |
– – – Ma tombe est verte!
Sur cette terre déserte
Qu’attends-tu? Je n’y suis pas!
Lamartine.
I.
[muokkaa]- Lausu’, sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän,
- Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun?
- Lausu’pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy,
- Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein?
- Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa
- Enkelin karkelevan – kuolkate onnelliset!
- Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen,
- Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen?
- Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään;
- Rinta sa, huokaellos! – ei sua kuunnella, ei!
- Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren
- Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo.
- Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää
- Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll’.
- Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa;
- Taivolle arka se on, arka ja tok paranee.
- Maan huvihin hepakkaan en vailieta kyynelet, joita
- Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö,
- Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet,
- Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain.
- Oi, useasti tok’ sydämein oli murtua melkein!
- Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun,
- Sillä mun lemmelläin kevät ol’, sydämelläni ruusu.
- Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.
II.
[muokkaa]- Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä.
- Huolet virtana vain vuotakohot povestasi
- Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty,
- Huokaa kuin kahilass’ tuuli, kun syys lähenee!
- Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet,
- Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain.
- Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt
- Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon,
- Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa:
- Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on.
- Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin,
- Luottaessain elämän varjohon pettävähän?
- Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol’ voittoja täynnä,
- Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan.
- Oi, minun Angelikain, viel’ kuuletko maallisen veisun
- Ääntä, mi tääll’ vapisee kaukana vaivojen maass’?
- Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet
- Tuuditetaan unehen, huokaust’ tuskien maast’?
- Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen?
- Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel’?
- Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain
- Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen.
- Mutta ma hengitän viel’, suren, harhailen sekä lankeen.
- Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain.
- Ah, valoss’ istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa,
- Enkelien säveleet sielua sen iloittaa.
- Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää,
- Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin.
- Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet;
- Kimmahtaa melu täält’ taivahan porttihin vain.
- Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti
- Angelikan kera lens’ sielujen maalimahan.
- Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla
- Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen?
- Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen
- Kun sitä viel’ käsitin, kuolemass’ kuin elämäss’.
- Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi
- Lauma, mi autuas on, eikö sit’ lemmitä niin?
- Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat,
- Oi, rukoellos eest’ sieluni, Angelikain!
III.
[muokkaa]- Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin
- Illalla, kuunnellen laulua lainehien.
- Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken;
- Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa.
- Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa;
- Pääs’ sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain.
- Tyyni mun henkeni ol’, väsyneet mun rintani aallot,
- Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan.
- Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti,
- Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin.
- ”Ei pidä”, aattelin niin, ”sinun, sieluni, usmassa itkun
- Kauemmin venymän, – oo luja, oo valoinen!
- Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne,
- Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas!
- Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi
- Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat;
- Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin.
- Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas”.
- Mietin näin, rupesin sitomaan niit’ kukkia, joista
- Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan.
- Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta
- Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin.
- Oi, minun Angelikain, kuka-ties’ tuon tähtilön päällä
- Henkesi herttaisen kuolematoin elo on?
- Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken
- Leijuvan sun kuvas ain’, rakkaudest’ kudotun,
- Taikkapa kun purojen porinass’, tohinassakin tuulten,
- Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi
- Vielä mä huomaitsen minun Angelikan’ olemuksen,
- Palvelen vaikeroiten taivahist’ morsiantain’.
- Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski;
- Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot?
- Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää.
- Kiirehi – hän katos pois – kaipion viimeinen tää.
- Kuitenkin yhä viel’ sidon kukkais-kimppua muiston.
- Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?
IV.
[muokkaa]- Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat!
- Notkistukaa, jalavat, – lemmityn hauta on tää!
- Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa?
- Eikö sun helmahas, haut’, kyyneliään vala yö?
- Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon,
- Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll’.
- Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö,
- Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt.
- Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis,
- Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas’!
- Enkeli, liiteli vaan olentos – ei astunut maata;
- Ei sitä painanehet maalliset valtimukset.
- Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll’; useasti,
- Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit.
- En näe jälkeäs maass’; matonenkin säälisi sai, et
- Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan.
- Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin;
- Lemmen liekkinä ain’ sieluhun tunkeutuit.
- Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi;
- Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast’.
- Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään.
- Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas.
- Lempi sun valtimossas oli, hellyydest’ eli henkes’.
- Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous.
- Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä.
- Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman,
- Talleltaa ihat nuo, joit’ päivät suuteli kilvan,
- Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus.
- Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss’,
- Kaas’ veritilkan vaan lehteen loistavahan.
- Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi,
- Joiss’ verinen puna ol’, voi, kamalan suloinen!
- Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki
- Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui.
- Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan
- Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll’.
- Vaikene nyt valitus, vait’, vaiti, hän nukkuvi tässä!
- Haapa sa heltyvä, vait1, – kultani on unissaan.
- Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan,
- Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis’!
Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.