Anna Liisa: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Anna Liisa Kirjoittanut Minna Canth |
Anna Liisa |
(Sama tupa. Riikka seisoo ikkunassa oikeaan ja tähystelee ulos.)
RIIKKA. Niin istuu kuin kuvapatsas. Ei niin että kättä liikuttaisi.
KORTESUO (tulee sisään). Lähetin hakemaan sekä Johannesta että Mikkoa. Jotain selvyyttä tästä pitää tuleman, illalla kun jäi kaikki kesken.
RIIKKA. Anna Liisa vaan ei paikaltaan hievahda. Koko yön hän nyt on istunut tuolla rannalla yhtämittaa.
KORTESUO. Hae hänet sisään sieltä.
RIIKKA. Voi, kun olen käynyt houkuttelemassa monet kerrat, mutta enhän tuota saa tulemaan.
KORTESUO. Mitä hän sanoo?
RIIKKA. Ei mitään. Katsoa tuijottaa vaan eteensä silmät levällään eikä tajua, vaikka hänelle mitä puhelisi. Jotain hän siellä hautoo mielessään.
KORTESUO. Mitä se olisi?
RIIKKA. Kun ei vaan hyppäisi järveen lopulta. Sitä tässä olen seisonut ja vahtinut kaiken aikaa eilisestä saakka, niin etten ole silmiäni ummistanut.
KORTESUO. Se se vielä puuttuisi! Itsemurhan kun tekisi onneton, kaiken muun hyvän lisäksi.
RIIKKA. Sinäkin hänet säikytit niin pahasti illalla. Miltähän sinusta tuntuu, jos tyttö raukka vielä menee sekaisin päästään.
KORTESUO. Kas niin! Minunko syykseni se nyt käännetään kaikki?
RIIKKA. Eipä niin sinunkaan syyksesi. Mutta olisit sinä saanut häntä hiukan ihmisiksi kohdella yhtäkaikki. Oma lapsesi hän kumminkin on.
KORTESUO. Sen vuoksihan minun juuri tulee häntä kurittaa. Mitä välittäisin minä hänen rikoksestaan, jos hän olisi ventovieras? Mitä jo vaan!
RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina. Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.
KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen –!
RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.
KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!
RIIKKA. Luulenpa melkein.
KORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut? Minua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa – tunnusta heti – taikka minä –!
RIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää mieltä yltäkyllin jo muutenkin.
KORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano!
RIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä tuossa nyt intoile turhanpäin.
KORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä tyttäresi on.
RIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan.
KORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä.
RIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun nähtävissäsi kuin minunkin.
KORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun. Ymmärrätkös?
RIIKKA. Ymmärrän, ymmärrän! Ja lopeta nyt, hyvä ihminen. Ellet herkiä kiukkuilemasta, niin ei tule parempaa selvyyttä nyt kuin eilenkään, sen minä sanon. Suotta vaan laitoit hakemaan Johannesta ja Mikkoa.
KORTESUO. Kuka tässä kiukkuilee, sinä vai minä?
RIIKKA. Ei riidellä. Asia ei sillä parane kumminkaan.
KORTESUO. Millä se sitten paranee? Jos tiedät, niin sano.
RIIKKA. Vaiti nyt! Täällä tulee Johannes.
JOHANNES (tulee). Mitäs tänne kuuluu?
RIIKKA. Huonoa vaan, mitäs muuta. Ukko tuossa riitelee, ja Anna Liisa – (pyyhkii kyyneleitään) taitaa olla ihan mennyttä kalua.
JOHANNES. Hän näkyi istuvan rannalla. Ei älynnyt minua, vaikka kuljin siitä ohitse.
RIIKKA. Eihän se, poloinen, näe eikä kuule enää mitään. (Itkee ja tähystelee ulos.)
KORTESUO. Kuinkas nyt teemme, Johannes? Sinä, tietystikin, tahdot purkaa Anna Liisan kanssa?
JOHANNES (painuneella mielellä). Eihän siinä ole muu edessä. Hän ei ole se ihminen, jona häntä pidin.
KORTESUO. Niin, niin! Hän tekeytyi toiseksi, kuin mitä hän oli. Petti meidät kaikki.
JOHANNES. Senpä vuoksi juuri – senpä vuoksi tämä isku oli niin kova kun uskoi hänen olevan parhaimman kaikista. Ja nyt yht’äkkiä tulee tietämään, että onkin ihan päinvastoin. Että hän on huonoin ja että pahin tyttöhäiläkkä on kuin enkeli hänen rinnallaan. Se se tahtoi viedä minulta aivan järjen eilen illalla. Enkä tiedä, olenko vieläkään täydessä tolkussani. Tuolla olen kävellyt metsässä kaiken yötä, pieksänyt puita ja pieksänyt maata, jos kuka olisi nähnyt, niin hulluksi varmaan olisi luullut.
KORTESUO. Onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän. – Vaikka – toiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä erillesi, saat toisen ja paremman sijaan –
JOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä ensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni.
KORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä alkaa haihtua mielestäsi.
JOHANNES. Ei se ikinä haihdu.
KORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon vieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän saakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä suinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme tämmöisen häpeän – arvaapas, miltä se tuntuu.
JOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka teidät tuntee.
KORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme me kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa. Maailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso.
JOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää paranna kumminkaan.
RIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi tuo onneton vankilasta edes.
JOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa.
KORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi.
RIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä?
KORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan. Meidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia?
JOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten jäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa.
RIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita?
JOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa hölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin – ja juoruttaisiin loppumattomiin.
KORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen kuulla sittenkin.
RIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska nyt Johanneskin meitä näin auttaa.
KORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan.
JOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois.
KORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat, ettei mitään epäluuloa herää.
JOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun vaan ajattelenkin häntä.
KORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes. Että yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan.
JOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen voitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään.
RIIKKA. Olkaas nyt –! Hän nousi ylös –. Pian, pian – hän menee järvelle päin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.)
JOHANNES. Anna Liisa –?
KORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon! – Voi. – jalkani hervahtuivat – (Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas polvilleen.)
JOHANNES. Elkää hätäilkö. Minä juoksen avuksi. (Juoksee ulos.)
KORTESUO. Juokse, – juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan, pui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä syvemmälle. – Juoskaa – ottakaa toinen vene! – No niin, niin! Hyvin käy, Jumalan kiitos. (Mikko tulee.)
KORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei hätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä.
MIKKO. Te laitoitte minua hakemaan?
KORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö pysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi?
MIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni muuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä.
KORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet.
MIKKO. No, joko viimeinkin!
KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään. Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin, jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.
MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä olisi päästy. Mutta kaks’ niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?
KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa alituisessa pelossa jaksaisi elää?
MIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin kuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen ole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta, kun Anna Liisa antoi rukkaset.
KORTESUO. Se tietopa kumminkin painaa. Enhän minä tästä puolin enää voi ihmisiä silmiin katsoa.
MIKKO. Joutavia! Tapahtunut, mik’ on tapahtunut, mitä sillä mieltänsä rasittaa. Ei se mihinkään hyödytä.
KORTESUO. Kun pääsisi edes tämän päivän ohi.
MIKKO. Miksi juuri tämän päivän? Niin – heitähän kuulutetaan ja tänne on käsketty vieraita! (Viheltää.) Kuinkas siitä pulasta päästään?
KORTESUO. Ajateltiin, ettei virketä purkauksesta vielä mitään. Otetaan vieraat vastaan ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Päästäisiin sillä tavoin vähemmällä hälinällä.
MIKKO. Helkkaria! Sehän on kaikkian parasta! Me vietämme kihlajaisia, Anna Liisa ja minä, mutta sen pidämme omina tietoinamme. Emme henkeä vedä muille koko asiasta. Uskokoot he vaan olevansa kuuliaisissa ja pitäkööt Johannesta sulhasena. Tuusan jevlat! Syntyy heidän kanssaan kujeilla tänä iltana.
KORTESUO. Mitä kujeilla? Siihen tässä vielä olisi halua. – Tuoltapa ne tulevat. (Riikka ja Johannes tuovat Anna Liisaa väkisin sisään.)
ANNA LIISA. Antakaa minun olla! Antakaa – minä en tahdo tulla sisään.
RIIKKA. Sinun täytyy. Me emme jätä sinua enää sinne yksin.
ANNA LIISA. Miksi ette antanut minun mennä? Nyt olisin saanut hänet syliini. Hän oli siellä kaukana järvellä ja itki – itki aivan kuin silloinkin.
KORTESUO. Kuka oli järvellä? Kuka itki?
ANNA LIISA. Lapseni. Oma, pieni lapseni. Siellä hän itkee vielä nytkin. Päästäkää, antakaa minun mennä hänen luokseen.
RIIKKA. Hyvä lapsi – usko minua, ei hän siellä ollut. Heikkoudesta vaan tuli semmoinen kuva silmiisi, kun siellä syömättä olit valvonut koko yön. Harhanäky, ei muuta mitään.
ANNA LIISA. Minä näin hänet niin selvään, mutta hän katosi veden alle, kun te tulitte. Miksi ette antanut minun mennä? Mitä estitte minua?
RIIKKA. Kun sinä olisit heittäytynyt järveen, poloinen.
ANNA LIISA. Niin järveen, lapseni luokse järveen! Eikö minulle sitäkään iloa sallita! (Itkee hiljaa.)
KORTESUO. Tyttö, tyttö! Sen surunko meille vielä tekisit.
ANNA LIISA. Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. Antakaa minun päästä sinne, missä lapsikin on.
RIIKKA. Ethän sinä lapsesi luokse pääsisi sillä tavalla.
KORTESUO. Heitä nuo tuommoiset tuumat pois mielestäsi, Anna Liisa. Täällä alkaa kaikki kääntyä hyvin päin. Ei sinun tarvitse pelätä enää mitään, ei vankeutta eikä muita. Saat olla ja elää ihan rauhassa.
MIKKO. Et sinä jouda kuolemaan, Anna Liisa. Hui, hai – et ensinkään kuolemaan. Nythän meille vasta elämä alkaakin. Sinulle ja minulle. Tokko sinä vielä tiedätkään, että meille tänään tulee kihlajaiset?
ANNA LIISA. Enkö olisi päässyt lapseni luokse? Mitä, äiti?
MIKKO. Et! Et varmaankaan.
ANNA LIISA. Mutta lepoon olisin kumminkin tullut. Siellä makaisin rauhassa järven pohjassa. Kaikki olisi lopussa. Kaikki tuskat ja vaivat. En tietäisi mitään enää.
RIIKKA. Entä minkälaiseen tilaan olisit joutunut tulevassa elämässä? Herra varjele – etkö sinä sitä ollenkaan ajattele, lapsi kulta?
ANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä –. Mutta pois täältä. Pois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja muut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki vihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho pellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi että estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte minusta päässeet.
KORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse koko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen etkä muulla tavalla lopeta itseäsi.
MIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa, – semmoisia, ettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein hyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee.
ANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä saata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala.
RIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon ajassa.
ANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut, olen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on vihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa, äiti!
RIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä osaa sinua neuvoa, lapsi raukka.
ANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki?
KORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään. – Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt – tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamista.
RIIKKA. Jumalan kiitos! Hän rauhoittuu.
ANNA LIISA. Niin, Jumalalle kiitos ja kunnia. Ja kiitos teille, äiti ja Johannes, siitä, että estitte minua uudesta synnistä. Nyt tahdon elää: minä olen löytänyt Jumalan. Kuulen hänen äänensä sielussani.
KORTESUO. Kaikki hyvin! Ei tarvitse meidän pelätä enää. Mutta nyt sinä saat mennä aittaan pukeutumaan, Anna Liisa. Kirkonmeno loppuu tuossa paikassa ja silloin ovat vieraat täällä.
RIIKKA. Pane parhain juhlapuku päällesi.
ANNA LIISA. Kyllä, äiti! Parhaimman juhlapuvun otan ylleni! Voi, kuinka nyt elämä on autuasta. Ja näin äkkiä se muuttui! Tuli aivan kuin päivännousu idästä.
KORTESUO. Niin, niin! Mutta mene nyt, että ehdit valmiiksi.
MIKKO. Yksi sana, Anna Liisa, ennenkuin lähdet. – Ethän sinä minua enää vihaa, niinkuin eilen väitit?
ANNA LIISA. En. En sinua vihaa, Mikko. En sinua, enkä ketään.
MIKKO. Kuulittekos –? Mitä sanoin minä?
KORTESUO. Elä viivyttele enää, Anna Liisa, vaan mene ja tule pian takaisin, juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
ANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä. Hyvästi siksi! (Menee.)
RIIKKA. Minäkin menen samalla ottamaan toiset vaatteet. (Menee.)
MIKKO. Hyvästi, hyvästi! Elä ole kauvan poissa. – Hän oli jo kuin toinen ihminen. Näittekö kuinka hänen silmänsä loistivat?
JOHANNES. Niin – ei häntä suinkaan enää suru painanut.
MIKKO. Ennenkuin päivä on lopussa, saan minä hänestä viimeisetkin huolet haihtumaan. Uskotteko sen?
JOHANNES (katkerasti). Paljon mahdollista. Eihän tässä enää tiedä, mitä odottaa.
MIKKO. Sinä, Johannes, taidat olla minulle vielä nyreissäsi eilisestä? Elä viitsi! Ei minullakaan enää ole mitään sinua vastaan, kun kerran sain omani takaisin. Mutta Anna Liisasta en olisi luopunut, en millään mahdilla.
JOHANNES. Sen kyllä osoitit!
MIKKO. Niin, niin! Te minut pakotitte menemään vähän liian pitkälle. Mutta ei se mitään. Annetaan niiden unehtua ja painua. Ollaan iloisia kaikin miehissä tänä iltana.
HUSSO (tulee sisään). Onko se totta, mitä Riikka suihkasi minulle korvaan sivumennessään?
MIKKO. Ettäkö täällä on sulhasia vaihdettu? Totta on.
HUSSO. No, herra tule ja puserra! Ettäkö sinä sitten tulet Kortesuon vävyksi? Siunaa ja varjele! Kuka olisi sitä uskonut ennen aikaan, kun piennä poikana sait juosta täällä palasta pyytämässä. Ja pellolle kyörättiin monet kerrat! Mutta nyt paisuukin kulkupojasta isäntä taloon. Siunaa ja varjele, mä vieläkin sanon! Että minun kumminkin piti tämä ilopäivä nähdä. Oikeinko nämä mielisuosiolla antoivat sinulle tyttärensä?
MIKKO. Oikein ne antoivat mielisuosiolla.
HUSSO. Vai niin! Vai mielisuosiolla antoivat. No, pitääpä minunkin kiittää. (Tulee Kortesuon luokse ja kättelee häntä.) Suurkiitosta, isäntä, kost’ Jumala! Nyt saatte haukkua minua tästä puolin niin paljon kuin ikinä haluatte, en ole siitä millänikään. En virka en halaistua sanaa. Vähät minusta, iänlopusta, kunhan vaan pojalleni hyvin käy.
MIKKO. No, no, en minä anna äitiäkään pahoin kohdella.
KORTESUO. Enkä minä sitä teekään. Muistathan vaan, ett’et vielä hiisku tästä kenellekää mitään.
HUSSO. En hiisku, en. Mitä minä siitä ennen aikojaan. (Katselee Mikkoa loistavin silmin.) Mutta mahtaa se Mikkokin nyt olla mielissään! Herra tule ja puserra! Ja mitä se nyt sanoo Johannes?
JOHANNES. En mitään. Vapaaehtoisesti olen luopunut.
HUSSO. Vapaaehtoisesti? Vai vapaaehtoisesti! Tokkopa sentään niin vapaaehtoisestikaan? En usko.
JOHANNES. Uskot tai et. Se on minulle se ja sama.
KORTESUO. Elkää alkako vaan riitaa, hyvät ihmiset.
HUSSO. Ei suinkaan, ei millään tavalla. Mitäpä se minua liikuttaakaan. Pääasia, että Mikko sai Anna Liisan. En huoli muusta mistään.
PIRKKO (tulee kirkkopuvussa, virsikirja kädessä). Terveisiä kirkosta! Nyt ne sieltä pudotettiin alas saarnastuolista että rumahti.
MIKKO. Vai oikein rumahti!
PIRKKO. Olisit ollut kuulemassa, Johannes. Kirkko oli, tiedättekös, täpösen täynnä väkeä, ja niin hiljaa olivat kaikki, kun näiden nimiä mainittiin, että olisi kuullut nuppineulan lattiaan kilahtavan.
MIKKO. Jo nyt lasket lipettiä.
PIRKKO. Pidä sinä suusi kiinni! Mitä sinä aina sotket toisen puhetta.
MIKKO. No, no! jatka, jatka. Nuppineulan olisi kuullut lattiaan kilahtavan.
PIRKKO (kääntyy muihin). Tuntui niin somalta, minun oikein sydämeni pamppaili, kun pappi luki, että: »nuorimies, talollinen Johannes Kivimaa ja talontytär, siveä, nuori neiti» – siveä nuori neiti, se joltakin kuuluu, se.
MIKKO. Kukas nyt keskeytti.
PIRKKO. Vaiti, sinä! Minä en puhu sinulle, minä puhun muille. – Niin; »siveä nuori neiti Anna Liisa Kortesuo, joiden aijottu avioliitto nyt ensi kerran kuulutetaan».
MIKKO. Anna Liisaako siellä kuulutettiinkin? Kun minä luulin koko ajan että Pirkkoa.
PIRKKO (pyörähtää Mikkoa kohti kädet selän takana, irvistää ja matkii). Äjäijäijäijäi –
KORTESUO. Pirkko, sinä –!
PIRKKO. Mitäs hän on niin ilkeä, mokoma.
MIKKO.(nauraen). Sitä on tyttöä!
PIRKKO. Missä äiti ja Anna Liisa? Kun eivät olekaan koristelleet tupaa eivätkä panneet seppeleitä ylös. Tuolla näkyivät olevan kaikki porstuan nurkassa, ja minä kun niitä niin uskoa laitoin viime yötä.
KORTESUO. Ennätät sinä ne vielä saada seinille, kun pidät kiirettä.
PIRKKO. Menkää sitten pois täältä joka kynsi, eikä saa tulla sisään, ennenkuin käsketään.
HUSSO. Saanhan minä jäädä tänne avuksi?
PIRKKO. No, te jos jäätte. Mutta muut kaikki pois, ja väleen!
KORTESUO. Mennään minun kammariini siksi aikaa.
MIKKO. Elähän huoli, Pirkko, minä sinulle vielä näytän!
(Johannes, Mikko ja Kortesuo menevät.)
PIRKKO. Näytät sinä! Minkähän tuota näytät? – Nyt sukkelasti, Husso. Nostetaan seppeleet sisään. (Kantavat porstuasta viheriöitä köynnöksiä, puita ynnä muita koristeita sisään.)
PIRKKO (kipuaa ylös penkille). Ojentakaa minulle köynnöksiä te, minä asetan niitä tänne ylös.
HUSSO. Kyllä. – Sinä taidat olla kovin mielissäsi tästä Anna Liisan naimisesta, Pirkko?
PIRKKO. Tiettyä se. Niin iloinen kuin – kuin – kolmentuhannen markan hevonen.
HUSSO. Hei, hei! Sitten sinä mahdat pitää kovasti tulevasta langostasi?
PIRKKO. Niinkö Johanneksesta? Kuinkas muuten. Toista niin hyvää miestä ei ole koko maailmassa.
HUSSO. Et sinä ehkä antaisikaan Anna Liisaa kenellekään muulle?
PIRKKO. En. En totta totisesti antaisi häntä kenellekään muulle pait Johannekselle.
HUSSO. Et Mikollekaan?
PIRKKO. Mikolle? Pyh! Hänelle nyt kaikkian vähimmän.
HUSSO. Minkätähden hänelle kaikkian vähimmän?
PIRKKO. Minkäkötähden? – Kaikkea te kysytte. Ymmärtäähän nyt tuon.
HUSSO. Kunko Mikolla ei ole taloa?
PIRKKO. Minä vähättelen talosta!
HUSSO. Mikäs hänellä sitten on vikana?
PIRKKO. Sekin on vikana, jos tietää tahdotte, ettei Anna Liisa voi häntä kärsiä.
HUSSO. Ooho? Niinkö on hullusti, ettei Anna Liisa voikaan kärsiä Mikkoa?
PIRKKO. Niin se on. – Mikä teitä naurattaa?
HUSSO. Ilman minä tässä vaan aikojani. – Voi sun, taivaan tapernaakkeli! Onpa tämä sentään hauska juttu.
PIRKKO. Mikä niin? Sanokaa minullekin.
HUSSO. Mitähän sinä virkkaisit, jos Anna Liisa vielä purkaisi Johanneksen kanssa ja menisi Mikolle?
PIRKKO. Elkää vouhkiko tyhjää, vanha ihminen.
HUSSO. Mikkopa on paljon pulskempi mies kuin Johannes.
PIRKKO. Menkää suolle!
HUSSO. Etteikö ole sitten?
PIRKKO. Menkää suolle, minä sanon!
HUSSO. Eikä se Anna Liisa ole niinkään hanakkata Johannekselle menemään. Hyvin kuuluu olleen ikävällä mielellä kaiket aamua, vaikka onkin kuuliaispäivä.
PIRKKO. Nyt, jos ette vaikene, niin ajan teidät pellolle.
HUSSO. So, so! Olepas hiljaa. Vieraita ajaa pihaan. (Asettuu keskelle ikkunaa, nojautuu molemmin käsin ikkunalautaan.) Monta monituista hevosta, Ristolan, Heimosen, Katajamäen –
PIRKKO. Ja ketä muita? (Viskaa Husson syrjään.) Pois tieltä, että minäkin näen. Siellähän on – hei, kaikki viis minun hevostani – siellähän on jo pelimannit ja muut! (Juoksee ovelle.)
(Heimosen ja Ristolan emännät, Katajamäen isäntä, Kortesuo, Mikko, Johannes ja Riikka tulevat sisään, heitä seuraa paljon muita vieraita, nuoria sekä, vanhoja, ynnä pelimanni viulua soittaen.)
RIIKKA, Astukaa peremmälle, tehkää niin hyvin!
RISTOLAN EMÄNTÄ. Siinähän se on Pirkkokin. Hyvää päivää. Pitkäksipä sinä olet venynyt sitten kun sinut viimeksi näin.
PIRKKO. Alkaahan minussa mittaa olla.
HEIMOSEN EMÄNTÄ. No, ei vaan. Kohta täysikasvanut. Kun Anna Liisa viedään, niin alkavat sulhaset käydä toisen tyttären luona.
MIKKO. Sittenkö vasta? Minä tässä jo muutamia päiviä olen parastani koettanut.
PIRKKO. Elä valehtele!
RIIKKA. Lapsihan Pirkko vielä on. Ei hänestä ole niihin puuhiin. Käykää istumaan, hyvät vieraat.
MIKKO. Niin, tehkää hyvin. Isännät tänne pöydän päähän, emännät peräpenkille, ja tyttöhuitukat – ettekö pakene tuonne karsinaan. Siellä se on teidän paikkanne.
PIRKKO. Sinäkö sen määräät? Entä kun emme menekään. Istumme tuonne miesten penkkiin. Mitäs sanot siihen?
RIIKKA. Tyttö hoi, jos et sinä ole hiljaa siellä! Se se on niin suulas, tuo elävä.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Tule sinä vaan tänne, Pirkko, tänne minun rinnalleni. Täällä on sijaa.
PIRKKO. Joutuneeko tässä hyvin istumaan. Eiköhän se tanssi jo kohta alkane?
RISTOLAN EMÄNTÄ. Ei suinkaan nyt ihan heti. Eihän vielä ole morsiantakaan tervehditty.
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin, missä Anna Liisa on, kun häntä ei näy?
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ajattelin juuri kysyä samaa.
RIIKKA. Hän tästä vast’ikään pistääntyi aittaan.
PIRKKO. Hyh –! Vai vast’ikään! Kun minä täällä olen koristellut tuvan, olen riidellyt aika lailla Husson kanssa, olen tehnyt vaikka mitä, eikä häntä koko aikana ole näkynyt, ei kuulunut.
RIIKKA. Tottapahan tulee, kun joutuu.
MIKKO. Mitä, jos hyvinkin pistetään polskaksi sillä välin? Minusta näyttää, että tyttöjen varpaita jo kutkuttaa.
PIRKKO. Entä omiasi sitten? Eikö niitä muka ensinkään kutkuta?
MIKKO. No, niitä kutkuttaa niin hiton lailla.
KORTESUO. Mitäs sitten muuta, alkakaa vaan tanssia. Luulen että Riikkakin odottaa herroja, ennenkuin tarjoo meille mitään suuhun pantavaa.
RIIKKA. Niin, jos nuo hyvinkin tulisivat piakkoin.
MIKKO. Pirkko, tuletko sinä minun parikseni.
PIRKKO. Enkä tule. Minä tanssin Johanneksen kanssa.
MIKKO. Sitten täytyy minun ottaa toinen. (Tiirailee tyttöjä.) Kenenkähän noista nyt valitseisin? Yks toistaan somempi. Tässä tulee mies aivan ymmälle. Mieluummin ottaisin heidät kaikki.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Mikko taitaa olla täällä niinkuin puhemiehen virassa?
MIKKO. Niin, puhemieshän minä olen. Ei näistä ilman minua olisi mitään tullutkaan. Johannes noin hiljainen mies, mitäs hän olisi uskaltanut kosia.
KORTESUO. Niin no – alkakaahan pois.
MIKKO. Entäs isännät ja emännät? Tässä ei auta, joka ikisen pitää tanssia tänäpäivänä.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Emmehän me vanhat vielä näin alkuillasta. Sitten vasta lopussa.
MIKKO. Minun kanssani katrillia, emäntä? Niinkö? (Menee ja sieppaa yhden tytöistä käsikynkkäänsä.)
RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin, niin! – Se on aika hulivili, tuo Mikko. Mutta kyllä on sulhanen siihen sijaan vakava ja tasainen.
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Kerrassa kunnon mies. Hyvän vävyn te hänestä saatte.
RIIKKA (hiljaa ja surumielisesti). Kyllähän Johannes hyvä on – kaikin puolin.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Ja semmoinen mainio talo kuin hänellä on. Kelpaa siinä Anna Liisan emäntänä pyöriä. –
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin sitä on muutamilla iloa lapsistaan. Toisilla taas ei kuin pelkkää surua.
(Riikka huokaa ja kääntyy pois. Nuoret tanssivat lyhyen polskan.)
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Noin sitä mekin ennen hypättiin. Mutta nyt ovat jalat jo kangistuneet.
KORTESUO. Jalat kangistuneet ja mieli samoin.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Illemmällä me yhtäkaikki tanssimme mekin, eikös niin?
KORTESUO. Ei se minulta enää käy.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ei sitä tiedä, ennen kuin koettaa. Harjoitellaan pois tänä iltana, että sitten osaamme häissä oikein hyvin. Joko ne milloin pidetään muuten?
KORTESUO. Niinkö häät?
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niin, niin. Anna Liisan ja Johanneksen häät.
KORTESUO. Eipä niistä vielä ole tietoa. – Ketäs siellä nyt tulee? Rovasti ja vallesmanni –
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ja tohtori ja kauppias. Kaikki kirkonkylän herrat. Kuuliaisetkin kun jo näin suurellisesti vietetään, niin mitä sitten häät! (Rovasti, vallesmanni, tohtori ja kauppias tulevat. Tanssi taukoaa.)
VALLESMANNI. Kas niin! Täällähän ilot jo ovat ylimmällään. Elkää lopettako, jatkakaa vaan, jatkakaa!
ROVASTI. Meitäkö säikähditte?
MIKKO. Eipä me juuri säikähdettykään, mutta polska kun juuri sattui päättymään.
ROVASTI. Päivää, isäntä! Toivotan onnea. Ja emännälle samoin.
KAUPPIAS. Tokko olitte edes kirkossa kuulemassa, kun tytärtänne kuulutettiin?
KORTESUO. Eihän me. –
KAUPPIAS. Minäpä olin. Ja voin vakuuttaa, että kaikki kävi hyvässä järjestyksessä. Nuorten miesten mieltä vaan kovasti kirveli.
MIKKO. Vai kirveli? Tuota minä jo ajattelin. Saanko luvan kysyä – ehkäpä vihlasi kauppiaan omaakin sydäntä?
KAUPPIAS. No, ilmankos? Kun paikkakunnan sievin tyttö vietiin noin sivu suun.
ROVASTI. Mutta missä morsiuspari?
VALLESMANNI. Sulhasen minä näen tuolla. Tulkaa esille, Kivimaa. Mitä te siellä piileilette muiden takana!
MIKKO. Pelkää varmaan, että häntä kuritetaan, kun meille semmoiset tepposet teki.
TOHTORI. Ei kanneta vihaa semmoisesta. Kunnia voittajalle.
KAUPPIAS. Niin, eihän sille mitä mahda. Onnea vaan toivotamme. Mutta oivalliset häät sinun täytyy pitää, Johannes, siitä hyvästä. Muuten katso eteesi!
MIKKO. Vähälläpä hän pääsee. Minä kun olisin kauppiaan sijassa, niin laudalta hänet löisin pois.
ROVASTI. No, noh! Eihän nyt kumminkaan.
MIKKO. Etteikö käy laatuun, arvelee rovasti? Hyvin vallan. Maksaa vaan pienet sakkorahat – ei siihen muuta tarvita.
JOHANNES. Mitä pieksät suutasi tyhjään.
MIKKO. Ahaa – hän käy jo levottomaksi.
ROVASTI. Mutta morsian –? Missä morsian?
VALLESMANNI. Niin, häntä emme vielä ole saaneet tervehtiäkään.
KORTESUO. Kyllä hän kohta tulee.
RIIKKA. Pirkko, menepä kiirehtimään! Käske tulemaan sukkelasti! Sano että rovasti ja kaikki muutkin vieraat kaipaavat.
PIRKKO. Kyllä. (Pyörähtää pois.)
MIKKO. Ja me otamme hänet juhlallisesti vastaan, eikö niin? Asetumme molemmin puolin tupaa, – naiset tuolle puolen, miehet tälle. Näinikään. Sitten kun hän astuu sisään, niin huudamme »eläköön» yhteen ääneen.
KORTESUO. Mikko, mitä sinä taaskin vehkeilet siellä? Anna olla –
RIIKKA. Elä, herran tähden, semmoisia asettele. Hän säikähtää, ties kuinka pahasti.
KAUPPIAS. Eikös mitä! Eikä se niin vaarallista, jos vähän säikähtääkin, onpa täällä tohtori saapusalla.
TOHTORI. Kyllä minä vastaan säikähdyksen puolesta.
VALLESMANNI. Hyvä tuuma vallan. Rovasti jos sitten vielä pitää pienen puheen – toivottaa onnea meidän kaikkien puolesta ja niin poispäin.
ROVASTI. Mielelläni.
KAUPPIAS. Kuulkaas vielä – kun sanon. Heti kun rovasti on lopettanut puheensa, niin huudamme uudelleen »eläköön», ja sitten painamme hänet tuoliin ja kannamme ympäri.
MIKKO. Ympäri tupaa ensin, sitten ympäri pihamaan ja taas takaisin tupaan. – Hyvä juttu, sanoi Sumelli, kun selkäänsä sai!
RIIKKA. Voi, voi, minua pelottaa –
PIRKKO (juoksee sisään). Aitan ovi oli lukossa, mutta minä huusin avaimen reiästä.
RIIKKA (hätäisesti). Ja mitä hän vastasi? Lupasiko tulla?
PIRKKO. Sanoi olevansa valmis.
HUSSO (ikkunassa). Tuollahan tuo tulee. Voi, kuinka hitaasti astuu!
MIKKO. No, nyt – olkaa hiljaa kaikki! Äiti, pitäkää varalta ja avatkaa ovi. Mutta äkkiä ja selkiselälleen!
HUSSO. Hyvä, hyvä! Minä teen, niinkuin käsketään. (Seisovat hetken hiljaa, Husso paiskaa oven auki, Anna Liisa ilmestyy, hänelle huudetaan »eläköön».)
ANNA LIISA. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki!
RISTOLAN EMÄNTÄ. Mitä hän sanoi? Jumalan –?
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Jumalan pyhä henki.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Onko hän tullut uskovaiseksi?
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Kuunnellaanhan. – Rovasti puhuu.
ROVASTI. Aivan niin. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki. Ja liha kuolkoon, himoineen, haluineen. Siinä korkein päämäärä meille kaikille. Ja nyt pyytäisin saada lausua morsiamelle pari sanaa sekä omasta että läsnäolevain puolesta –
ANNA LIISA. Erehdytte, jos minua morsiameksi luulette. En ole morsian kenenkään.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Eikö ole kenenkään morsian?
KORTESUO. Mitä nyt, Anna Liisa?
RIIKKA. Herra siunaa –! Mikä hänelle on pistänyt päähän?
MIKKO. Ujostelee tietysti.
ROVASTI (hymyillen). Mitäs te sitä kiellätte? Onhan teitä tänäpäivänä kuulutettu, totta silloin olette morsian.
VALLESMANNI. Elkää suotta kainostelko.
KAUPPIAS. Taisitte käydä hämillenne, kun otimme teitä vähän erikoistavalla vastaan. Mutta elkää olko millännekään –
TOHTORI. Kunniaa me vaan tahdoimme osoittaa.
MIKKO. Niin, kunniaahan me vaan, me kuuliaisvieraat –
ANNA LIISA. Minua tosin on kuulutettu tänään. Mutta en ole siltä morsian. Kaikki on rauennut sikseen.
HEIMOSEN EMÄNTÄ. No, nyt ei kiitetä! Ohhoh, tämäpä oli ikävää.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Sanopas muuta! Minun menee ihan pääni sekaisin – en tajua kohta mitään.
KORTESUO. Mitä sinä ajattelet, Anna Liisa? Kun näin häiritset vieraiden iloa.
RIIKKA. En ymmärrä häntä – (Katsoo avuttomasti Kortesuohon.) Mikä tässä nyt tulee eteen?
ROVASTI. Te olette siis vakaasti päättänyt purkaa?
ANNA LIISA. Se on jo purettu. Se täytyi purkaa.
HUSSO. Siinä nyt kuulet, Pirkko. Mitä olen minä sanonut koko ajan? Anna Liisa ei ole Johannesta rakastanutkaan. Mitä sitä niin hämmästytään. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olen minä nähnyt että vihiltäkin vielä morsian peräytyy, saatikka sitten kuulutuksen jälkeen. Sano sinä vaan totuus, Anna Liisa, elä yhtään ujostele.
ROVASTI. Mitä sulhanen tähän arvelee?
JOHANNES. Anna Liisa on oikeassa. Meidän välimme on jo rikottu.
PIRKKO (pudistelee Riikkaa hameesta). Äiti, äiti – eikö Anna Liisa sitten menekään naimisiin? Eikö, äiti?
RIIKKA. Ole hiljaa, sinä.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niinkö se sitten kävikin? Vähät muusta, mutta lyhyeen loppui meiltä ilo. Surma kaikkiakin!
MIKKO. Elkäähän hätäilkö, isäntä. Me jatkamme pitoja. Jos onni oikein on, niin saamme tästä kihlajaiset kuuliaisten sijaan. Vai kuinka, Anna Liisa?
RISTOLAN EMÄNTÄ. Yhä kummempaa.
MIKKO. Niin, minä vaan arvelen, että hänellä mahtaa olla joku toinen mielessä.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. No, sitten –!
ROVASTI. Niin, – minä puolestani en osaa tähän mitään sen enempää. Kun molemmat tahtovat eroa –
ANNA LIISA. Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa.
MIKKO. Nyt saamme kuulla!
ROVASTI. Etteköhän jättäisi sitä toistaiseksi? Johan tässäkin oli tarpeeksi tällä kertaa. Vai mitä arvelevat vanhemmat?
KORTESUO. Kyllä olen samaa mieltä kuin rovastikin. Tässä on jo tarpeeksi. Jääköön toistaiseksi loppu.
ANNA LIISA. En voi sitä jättää enää. Omaatuntoani painaa. Se kun on kitunut tuon syntikuorman alla jo liian kauvan, neljä pitkää vuotta.
KORTESUO. Tule pois nyt sieltä ja ole ihmisiksi. Etkö sinä kuullut, mitä rovastikin sanoi?
ANNA LIISA. Elkää estäkö minua. Antakaa minun seurata pyhän hengen ääntä.
RIIKKA. Voithan sen tehdä toisten –
MIKKO. Niin, sitten kun olet vielä ajatellut pääsi ympäri moneen kertaan ja kun yhdessä olemme tuumailleet.
HUSSO (nykäisee Mikkoa). Mitä hän aikoo tehdä?
MIKKO. Ettekö sitä ymmärrä? Hän ilmoittaa kaikki.
HUSSO. Herra siunaa ja varjele! Onko hän hullu?
ROVASTI. Hänpä aikoo sanoakin jotain muuta, kuin mitä ensin luulin. Jos omatunto teitä pakottaa puhumaan, niin minä en suinkaan siinä tapauksessa tahdo kieltää.
ANNA LIISA. Eikä vanhempanikaan, kun he oikein ajattelevat. Eikö totta, tekään ette tahdo minua kieltää?
RIIKKA. Minä pyydän vaan, että jätät toistaiseksi ja lähdet nyt aittaan lepäämään. Vieraat sen kyllä suovat anteeksi. Hän kun on valvonut koko yön, ei ole enää tolkussaan –
MIKKO. Niin, se on parasta. Viekää hänet, emäntä, aittaan levolle. Ja tohtori jos tekisi hyvin ja kirjoittaisi hänelle jotain rauhoittavaa, että hän pääsee uneen kiinni, niin minä juoksen apteekkiin.
ANNA LIISA. Ei, antakaa minun puhua. En minä tarvitse rohtoja, näettehän että olen aivan levollinen ja täydessä tolkussani.
ROVASTI. Tahdotteko sitten tässä, kaikkien kuullen –?
ANNA LIISA. Tahdon. Vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä.
HUSSO. Elä hiidessä, Anna Liisa! Pidä nyt ajoissa suusi kiinni, muuten kadut. Mitä sinä turhan takeen menet lörpöttelemään.
ROVASTI. Hiljaa! Olkaa sekoittumatta tähän, te. – Jatkakaa, Anna Liisa, jatkakaa vaan pelkäämättä, – vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä.
MIKKO. Jos rovasti sallii – minä häntä puhuttelisin ensin vähäisen.
ROVASTI. Voitte tehdä sen sitten, – jäljestäpäin.
MIKKO. Tule vilvoittelemaan ulos, Anna Liisa – pikipäin vaan –
ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa häiritä, minä sanon! – Nyt voitte alkaa!
ANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa. Tähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä, päästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se peittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt.
ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?
ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa. Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.
ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?
ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja minä, poloinen, tapoin hänet.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako? – Tappanut lapsensa?
MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja pidetään täytenä totena.
HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.
ANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän paikan, mihin hän on haudattu.
VALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä. Tiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta?
ANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei heillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani.
HUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää.
MIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy.
VALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille vanhemmille?
KORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta.
VALLESMANNI. Mutta rikoksesta tiesitte jo tätä ennen, niinkö?
KORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin huumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne.
RIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi – oman lapsemme ilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia.
KORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut.
ANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he eivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin muiltakin.
VALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin sanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni vaatii minut panemaan teidät kiinni.
ANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se, herra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää tekemättömäksi saa – en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta antakaa minun kärsiä – antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että edes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla lähden vankeuteen – ja kuritushuoneesen – ja vaikkapa mestattavaksi, kaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan.
RIIKKA. Lapsi, lapsi – ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki, en kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.)
PIRKKO (itkien). Äiti – äiti.
KORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä! Etten päässyt hautaan ennemmin!
ANNA LIISA. Isä ja äiti – elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei minulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko elämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi.
JOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa –!
KORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat hiuksemme olet tahrannut?
ANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä kerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia.
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Tämä heidät musertaa tyyten.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Voi sentään! Ei sitä ihminen tiedä, mitä surua lapsistaan voi saada.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Kylläpä teille nyt kävi ohraisesti. Kävipä tosiaankin.
MIKKO (hiljaa Hussolle). Tässä ei auta enää mikään. Täytyy antaa kaikki mennä menojaan. Lähtään pois! (Menevät.)
KORTESUO. Hautaan kun pääsisi! En muuta enää toivo.
ROVASTI. Ei niin, hyvät ystävät, ei niin! Ei teillä ole syytä suruun tällä hetkellä, vaan iloon ja riemuun. Jumalan henki on tehnyt työtä tyttäressänne ja päässyt voitolle. Elkää maailman tavoin katselko tätä asiaa, ottakaa se korkeammalta kannalta. Tähän asti on Anna Liisa vaeltanut eksyksissä. Nyt hän on löytänyt oikean tien. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme taivaan Herraa!
RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin – onhan se niinkin, kun oikein ajattelee. Lihalle tämä on kuritus, mutta ei hengelle.
KORTESUO. Me olemme lyhytnäköisiä, me ihmiset. Emme aina ymmärrä kaikkivaltiaan tarkoituksia.
RIIKKA. Ja meissä lihallinen mieli aina pyrkii valtaan.
ROVASTI. Sitä hartaammin koettakaamme edistyä hengen elämässä ja Jumalan avulla me pääsemme voitolle samoin kuin Anna Liisakin. (Tarttuu Anna Liisan käteen.) Niin, lähde rauhaan, lapseni. Lähde sinne, mihin omatuntosi sinua vaatii menemään. Ja vahvistakoon sinua taivaan isä, että loppuun asti lujana pysyisit. Äsken toivotimme sinulle onnea pieneen maalliseen elämänkäänteesen. Mutta tuhat kertaa innokkaammin toivotamme sinulle nyt onnea sisällisen muutoksen johdosta.
TOHTORI. Minä yhdyn rovastiin. Jääkää hyvästi!
ANNA LIISA (lankeaa ensin isänsä, sitten äitinsä kaulaan). Hyvästi, isä! Hyvästi, äiti – ja Pirkko, hyvästi! – Hyvästi kaikki.
KAIKKI. Hyvästi! Ja onnea!
JOHANNES. Anna Liisa – etkö tahtoisi antaa minullekin kättä!
ANNA LIISA. Mielelläni! Hyvästi, Johannes, hyvästi!
JOHANNES. Herran haltuun, Anna Liisa! Yksi sana vielä: sinä olet kumminkin se, joksi sinua alunpitäen luulinkin.
ANNA LIISA. Kiitos ystävällisyydestäsi! – Nyt, herra vallesmanni, olen valmis.
VALLESMANNI. Niinpä lähdemme sitten! (Menevät.)
ROVASTI. Hän vaeltaa iankaikkisen elämän tietä. Onnellinen hän.
Esirippu alas.