Ansaan meni

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ansaan meni.

Kirjoittanut Kauppis-Heikki


Oli maanantai-aamu kesällä, kun Antti Rusanen heräsi unesta Luomilan tallin ylisillä. Muut joukot olivat menneet työhön, eikä hän kuullut siitä mitään. Hän oli käynyt edellisenä päivänä naapurikylässä tekemässä maapalstan kauppaa muutaman talollisen kanssa ja joutui sieltä vasta myöhään takaisin. Kauppa oli jäänyt vieläkin kesken, vaikka Antilla oli jo rahat varattuna valmiiksi.

Rahat hänelle muistui nyt ylösnoustussakin ensiksi mieleen. Hän oli ruvetessaan nukkumaan käärinyt kukkaronsa liivien sisään ja kätkenyt ylisille, heinäkasan kupeesen. Talossa oli paljon monenmoisia työmiehiä, niin ettei ollut uskomista kukkaroansa aivan näköisälle paikalle.

Mutta miten ollakaan. Antti löytää liivinsä, mutta kukkaroa niiden sisällä ei ole. Maailma musteni hänen silmissään ja hän kiihtyy kaivamaan ja penkaamaan heiniä minkä kerkesi. Vedet pakkautuivat silmiin kaivaissa ja kun etsiminen näkyi turhaksi, kiihtyi epätoivo suuremmaksi ja hän alkoi kiroilla ja repiä tukkaansa minkä kerkesi.

– Kukahan vietävä tuoltakin osasi mennä ottamaan. Joku varmaan valvoi yöllä ja kävi sitten nukkuissa varastamassa. Jos minä tietäisin kuka... Mutta hyvähän sen on kesällä piilottaa. Viepi se kun koira. Voi, voi sentään! Ei ollut sekään isäntä kotona, jos se voisi jotain.

Antti oli asunut useita vuosia Luomilassa ja kihnuttanut kokoon pienoisen summan rahoja, vaikka oli tavallinen työmies. Toiset niitä luulivat olevan tuhansiin asti, vaan toiset väittivät että tuskin on puoltakaan tuhatta. Tämä erimielisyys syntyi siitä, kun Antti itse sattui kehastelemaan varojaan tavallista suuremmiksi silloin, kun oli jokin vävyn paikka lähitienoilla, vaan sitten toisina aikoina, veroitusmiesten kuullen, supisteli varansa niin vähiin, ettei niiden koroista saanut puoltakaan veroäyriä.

Nyt oli Antti kerännyt rahansa kokoon tuota maatilkun ostoa varten. Mutta ennen sitä toimitti paha henki rahat rosvon käsiin ja siinä se nyt oli omistaja epätoivoisena ja köyhänä. Edellisenä iltana oli vielä kuvitellut, miten hän kohta maan omistajana menee jollekin talon tyttärelle sulhaseksi tarjoutumaan ja sitten ne eivät enää kykene hylkimään. Mutta näin se nyt kävi.

Kaikki oli mennyttä. Antti käveli aivan kuin sairaana. Hän luuli kyllä varmaan tietävänsä, mikä mies on rahat ottanut, mutta hyväpä mennä sanomaan, kun ei kukaan nähnyt.

Puolisen edellä tuli isäntä kotiin. Antti meni heti kertomaan, mitä hänelle on tapahtunut. Isäntä Luomila oli älykäs ja kekseliäs mies. Kuunneltuaan loppuun Antin asian, hymähti hän ja virkkoi:

– Niin se mies hoitaa rahojaan. Olisitpas uskonut minun talteen niin kauvaksi kuin kauppa tulee aivan päätökseen. Ota nyt hiiri hännästä kiini.

– Niinkö luulette isäntä, että ne eivät tule takaisin? kysyi Antti rukoillen. Ruvetkaa minulle avuksi ja tutkitaan kaikki työmiehet ja niiden kassat.

– Siitä ei asia parane yhtään, huomautti isäntä. Rosvo ei ole niin tuhma että säilyttäisi rahoja takanaan. Päälliseksi suuttuisi kaikki työmiehet, jos heitä menisi syynäämään.

– Ei meidän tarvitse muita syynätä, kuin tuo Moilanen yksinään, sanoi Antti. Minä en usko muiden ottaneen.

– Niinkö luulet, arveli Luomila.

– Se on varma, vakuutti Antti. Minä näin tänä aamuna sen kasvoista ja onhan siitä ennenkin puhuttu.

– No jos luulet, että Moilanen on ottanut, niin pitää ruveta miettimään keinoa miten ne saataisiin pois.

– Sillä ne on, vahvisti Antti yhäkin.

– Sen parempi, sanoi Luomila. Moilanen uskoo taikoja ja niihin tässä on turvauttava. Menehän vähäksi aikaa pois, kun minä mietin.

Antti totteli nöyrästi, mutta tuli kohta kysymään, joko on keino mietitty.

– Kyllä, se on mietitty, sanoi isäntä, mutta sinun täytyy olla viisas ja varova.

– Minä koetan olla varova, ja jos saadaan rahat takaisin, niin olen koko kesän teillä palkatta työssä.

Isäntä naurahti Antin kiitollisuudelle ja virkkoi:

– Ryypyillä ne semmoiset palvelukset tulevat palkituksi, jos satutaan onnistumaan. Ensimäinen asia on se, ettet anna kenenkään täällä ymmärtää, että meillä on yhteinen tuuma. Toiseksi sinun pitää mennä yhtenä syömään muun joukon kanssa ja puhu siinä hyvin tuohtuneena, että löytyy se Lapista semmoinen tietäjä ettei niitä rahoja onnekseen säilytä. Sitten sinun on heti lähdettävä tuon tietäjän luokse, mutta se on sama missäpähän aikasi kulutat, kunhan lauantaiksi ja pyhäksi tulet kirkolle ja olet siellä jossain tietyssä paikassa odottamassa Moilasta, sillä kyllä minä saan sen sinne tulemaan, jos on syyllinen. Minä laitan täältä varman miehen joka tuopi sinulle sanan, milloin on tultava miehen taskut tutkimaan.

– Mitenkä te luulette saavanne Moilasen tulemaan kirkolle rahain kanssa? kysyi Antti ihmetellen.

– Sittempähän kuulet, sanoi isäntä Luomila. Tee vaan niin kuin neuvoin. Ja sitte lopussa, jos rahat saadaan, sinun pitää sanoa, että tietäjä on neuvonut miehen varmat tuntomerkit ja käskenyt ajamaan kyydillä kiiruusti takaisin ja tutkimaan heti taskut, ettei ennätä rahoja hukata.

– No minä teen niin ja tulen lauvantai-aamuna suntion mökkiin odottamaan, sanoi Antti luottamuksella.

Hänen mielensä tuntui paljon keveämmältä, kun niin ymmärtävä mies kuin isäntä Luomila on apulaisena. Nyt hänen oli odotettava joukkoja puoliselle ja silloin piti näyttäytyä tuohtuneelta. Se tuli kyllä tapahtumaan, sillä tuohtunut hän oli käskemättäkin.

Kohta tulikin joukot ja kaikki tarkastelivat utelijaana Anttia, joka puuhaili arkipäivänä pyhävaatteita päälleen.

– Maanostoonkos Antti taas lähtee? kysyi renki leikillä.

– Pitemmät on nyt matkat mielessä, vastasi Antti kolkosti.

Joukot istuivat pöytään, johon Anttikin tuli ja alkoi rutakasti pureksia leipää.

– Ei tältä Antilta näy rahain katoamishuolet vielä vieneen ruokahalua.

– Ei ole vienyt eikä viekään, sanoi Antti. Toista miestä ne rahat tulevat enemmän painamaan kuin minua. On vielä siksi varoja jälellä ja terveet jalat, että pitää käydä puhuttelemassa semmoista ukkoa, joka saapi toimitetuksi rosvolle ikuisen muistomerkin. Kunhan tämän viikon päivät pistättelen kynttä ketoon, niin pyhän seutuna pitää jo merkit näkyä, kuka ne on ottanut. Ja sen helpompaan en heitä, kuin että ruma rynkyttää kymmenen kertaa päivässä seinästä seinään. Sitä leikkiä jos kestää ikänsä, niin pitäköön rahat, minä olen niitä köyhempi.

– Jokohan löydät semmoisen ukon, joka voipi panna ruman rynkyttämään, arveli joku.

– No ennen en palaudu, uhkaili Antti. Minä olen kuullut että jotenkin lähellä Oulua on sellainen tietäjä, joka saapi vaikka lautojakin potkaisemaan. Vaan en minä häntä hengeltä tahdo ottaa, muuten se pitää tulla näkyviin. Ja jos ei siltä tietäjältä tule apua niin on Lapissa semmoinen ukko, jonka keinoja ei kierrä. Vaan hyväksi kehuvat tätäkin. Yksikin joka oli sen luona käynyt, ei ollut ennättänyt takaisin tulla, kun rosvolta oli vääntynyt silmät kieroon.

– Elähän mitään, ihmetteli leikkisä renki. Jokohan tässä joutunee talipuolella katsemaan.

– Ei sitä syyttömän tarvitse pelätä, lohdutti Antti. Ei se voi syyttömälle mitään, vaikka käskisi.

Moilanen oli myös syömässä, vaan Antti ei katsonut kertaakaan häneen, joshan ei muihinkaan. Oli oltava niin kuin ei osaisi ketään epäillä.

Heti syötyä lähti Antti astumaan. Kuului olevan parempi että ensi aikomiselta lähtee, ettei tietäjä turhaan odota.

Luomilan joukot jäivät Antin mentyä jännittävään mielentilaan, sillä moni uskoi tietäjäin salaperäiseen voimaan. Syödessä, kun kaikki oli koolla, tuli aina puheeksi tuo Antin asia.

– On se vaan Antille iso vahinko, jos rahat menee, surkutteli joku, kun toisena päivänä istuivat puolispöydässä.

– Miten asian ottaa, oikasi isäntä. Ei siinä yleisesti katsoen tule mitään vahinkoa. Toinen mies saattaa niitäkin rahoja käyttää paljo paremmin kuin Antti. Mitä niillä Antti teki? Ei mitään. Rikkailla tytöillä hupsasteli sulhasina kulkea niiden turvin. Ja nyt viimeksi olisi tupannut tuohon pahaiseen maanrääsyyn. Oli toki näkevämpi mies, joka korjasi parempaan talteen. Ei minua yhtään säälitä jos jäikin niistä.

– Mutta jos se tietäjän avulla saapi rahansa takaisin, huomautti joku.

– Jos on oikein äkäinen, niin ei anna sittenkään, sanoi isäntä.

– Kukapa heitä kärsisi pitää, jos alkaa ruma henki heitellä.

– Tahallaanhan sen antaa heitellä. Ei siihen mitään kummia temppuja tarvitse, kun hyvänkin tietäjän taijat saapi voimattomiksi, väitti isäntä.

– Tokkopahan on isännältä tullut koitelluksi, arveli joku.

– En ole itse koittanut, vaan tiedän varmaan muiden koittaneen.

– Mitä temppuja siihen tarvitaan?

– Enpä heitä nyt huoli sanoa.

Isäntä antoi jäädä joukon utelijaaksi, vaan seuraavana päivänä hän alkoi taas halveksia Anttia ja ilman kyselemättä virkkoi:

– Jos vaan olisi se rahainottaja niin viisas, että varustautuisi niiksi päiviksi, kun se on siellä tietäjän luona, hienoon humalaan ja pitäisi partansa sijan rasvassa ja rahat taskussa, niin ei kirpun puremata saisi aikaan.

– Sekohan auttaisi.

– Se auttaa, vakuutti isäntä niin luonnossaan kuin olisi ollut taikojen teko kysymyksessä. Ennen sen kuolleen sijan luut hyppii, ennenkuin mies. Se siinä vaan olisi varottava, ettei mene rönttä-humalaan ja nukkuissa rahat jäisi maata, tai lattiata vasten, silloin se tarttuu kuin koira. Jos vaan sillä lailla osaisi pitää kolme päivää rahoja ympärillään, niin sitten ei ole enään pelkoa, vaikka veisi kirkon nurkan alle; ei nykäse miestä.

Luomila oli puhuissaan niin totinen, että kaikki kuuntelivat ihmetellen. Toiset ihmettelivät kuultuja taikatemppuja, toiset taas sitä, että kun isäntäkin uskoo taikoja, vaikka on niin ymmärtävä ja viisas. Kukapa muukaan voi olla uskomatta.

Viikko lähestyi loppuaan. Aina joukon koolla ollessa tuli puhe Antin matkasta. Arvailtiin aina, että milloin se olisi missäkin asti menossa ja milloin perille joutuisi.

Lauantaiaamuna lähetti Luomila renkinsä viemään kirkonkylän sepälle takeita. Oli tehtävä kääntöauraan uusi viiltäjä ruuvineen, jota ei kotikylän seppä osannut. Viiltäjä oli saatava mukaan, jospa vähän viipyisikin. Kun kärriin tuli vaan yksi mies, eikä kuormaa juuri ollenkaan, kehoitteli isäntä piikapalvelijoita menemään kirkkoon, kun oli rippipyhäkin huomenna, mutta ei vaan ollut halukkaita. Viimein ilmoitti Moilanen, että jospa hän lähtee, koska siellä on rippipyhä, ja kun vaan päässee hevoskyydissä menemään.

– Jo siinä toki pääsee, vaikka kolme menisi, eikä maksa mitään, sanoi isäntä huolettomasti.

Renki ja Moilanen lähtivät ajaa köröttelemään. Perille tultua he erosivat kumpikin omille asioillensa. Renki vei viiltäjän tilauksen sepälle ja pistäydyttyään pikimältään suntion mökillä, kiirehti hän laitakylän mökkeihin, jossa löytyi salaisia viinankauppiaita. Saatuansa putelin povelleen lähti hän kävelemään niissä paikoissa, joissa sallittiin maistella tällaista hienoa evästä. Sieltä hän löysi Moilasenkin ryypyntouhussa. Matkatoverit yhtyivät heti samaan seuraan. Maistettiin vuoroon toisen ja toisen putelista. Mielet muuttuivat vähitellen aina iloisemmiksi. Renki varsinkin oli ystävällisellä tuulella ja pakkautui alituistaan teivimään ja syltäkaulaa kävelemään Moilasen kanssa, vaikka tämä kuinka koitti estellä ja käännellä päätään.

– Joudatko sinä olemaan täällä kovin kauvan, huomautti viimein Moilanen rengille päästäkseen hänestä erillensä.

– Mikä siinä on, etten minä jouda, reuhasteli renki. Mutta pitää minun kuitenkin käydä punia juottamassa.

Rentoillen lähti hän astumaan, mutta päästyänsä talosta ulommaksi, muuttui kävely vakavaksi ja hän riensi kiirein askelin suntion mökille. Siellä oli Antti odottamassa, jolle hän hiljaa sanoi:

– Nyt joudu kiireellä miesten kanssa Lienalaan, siellä on Moilanen ja kaikki merkit on nähtävissä: parta rasvassa ja mies humalassa. Älä epäile yhtään.

Antilla oli heti miehet mukanaan ja he riensivät juoksujalassa Lienalaan. Siellä oli vielä Moilanen, mutta pistäysi heti Antin nähtyään ulos. Toisetkin joutuivat samassa jälkeen ja huomasivat että Moilanen heitti jotain mökin aitan katolle.

– Kuulepa sinä naapuri, sanoi Antti. Älä pakene tuttuja miehiä. Mitä sinä heitit tuonne katolle? Käypä toinen meidän miehistä se hakemassa.

Moilanen ei puhunut mitään, vaan ei pakoonkaan yrittänyt. Mies nousi katolle ja otti sieltä rahakukkaron.

– Oliko se tämä?

– Annahan tänne, sanoi Antti ja oli kuin lentoon kohoamaisillaan hyvästä mielestä. Siinäpäs se on minun kukkaroni. Tulkaa nyt miehet katsomaan, minä ilmoitan ennen aukasemista, että siinä pitäisi olla viisisatanen, kaksi sadan markan rahaa ja pienempiä rahoja lähelle satamarkkaa.

Miehet tulivat katsomaan ja aivan niin oli kuin Antti luetteli.

– Mitäs nyt sanot Moilanen, jos me pistetään sinut nuoriin ja talutetaan vankituvalle, sanoi Antti ankarasti.

– Älä hyvä mies tee sitä, kun sait rahasi pois, rukoili Moilanen.

– Niin, vaan tiedätkös, mitä tämä minulle maksaa, kiivasteli Antti. Ensin hypätä kuin hullu neljä päivää, jalkansa vaivasiksi ja kun sitten tietäjä selitti rahain ottajan tuntomerkit ja käski vuorokauteen joutua takaisin rahoja ottamaan, niin minun piti ajaa tämmöinen matka kievarikyydillä ja se maksaa markkoja.

– Minä maksan ihan kaikki, jos et pane...

Moilanen heltyi itkemään.

Antinkin sydän lauhtui, kun tunsi taas kukkaron taskussaan ja hän virkkoi:

– No minä armahdan sinut, jos lupaat näiden kuullen maksaa minulle 50 markkaa vaivoista, etkä varasta enää keltään.

– Ihan tänä kesänä minä maksan, enkä varasta keltään, lupasi Moilanen mitä hartaimmin.

– Muista myös, mitä lupasit, varoitti Antti erotessa.

Hän maksoi apumiehilleen palkan ja kiirehti Luomilan rengin luokse, jolle oli myös tarjottava onnistuneesta salapoliisin toimesta mitä hän vaan tahtoi. Mutta ei se nyt ottanut mitään, sanoi vaan tehneensä niinkuin isäntänsä oli neuvonut tekemään.

Isännän ansiohan tämä kaikki kyllä oli. Ja Antille tuli oikein sydämellinen halu päästä mitä pikemmin kiittämään hyväntekijäänsä. Olisi tehnyt mieli viedä jo mennessä jotain suuhun sopivaa, mutta syrjäisessä kirkonkylässä ei löytynyt niin arvokasta, kuin sen piti olla.

Koko päivän oli Luomilakin ollut jännityksessä, että miten hänen virittämänsä ansa onnistuu. Kun viimeinkin hevonen näkyi tulevan, meni hän jo vastuukseen ja huusi:

– Mitenkä onnistui?

– Hyvästi onnistui! huusi Antti vastaan. Tuhannen kiitosta ensinnäkin! Rahat on kaikki täällä.

– Älä sinä niin kuuluvasti huutele minulle kiitoksia, kielsi isäntä.

– Mitä se enään haittaa, jos pääsevätkin tietoon, sanoi Antti innostuksissaan.

– Ei se niin ole, oikasi isäntä. Sillälailla menetät voiman taikauskolta ja sitä tarvitaan vielä pitkän aikaa eteenkin päin.

– Onpa niinkin, myönnytti Antti. Ilman sitä ei minuakaan nyt naurattaisi.

– Missäs sinä olit nämä päivät? kysyi isäntä.

– Sisareni mökillä, joka on Kupeelan kylässä.

– Se vastasi kumminkin tietäjissä käyntisi.

– Enemmänkin.

– Tulkaahan sitten kumpainenkin kertomaan minulle se tapahtuma juurta jaksain, sanoi isäntä ja meni kamariinsa.

Kirkolta tulijat riisuivat hevosen ja menivät syömään, jonka perästä kuului vähä väliä iloista naurua isännän kamarista iltamyöhään asti.

Mutta Moilanen viipyi kirkkomatkalla useita viikkoja, eikä hän tullutkaan entisille asumaseuduille, vaan muutti kokonaan toiselle kylälle.


Lähde: Laulujuhla-albumi. 1900. Toimittanut Kaunokirjailijaliitto. Helsingin laulujuhlaan kesäkuun 18–20 p. 1900. Helsinki.