Antikainen

Antikainen Kirjoittanut Oskari Johansson

Katsokaa – taivaalla loimut ne palaa!

Lahtari iskevi selkäämme salaa,

kyliä polttaa,

ja karjan vie,

kotiliedettä raskas

on rahvaalla tie.

Siellä, miss kukoisti elämä uhkee,

kivetkin verisiin kyyneliin puhkee.

   Vaiti on metsä ja puissa on lunta.

   Toiska ei joukkoineen vetele unta –

   myrskynä ryntää

   pistimin nuo,

   lahtarijoukkoon

   se kauhua tuo,

   paniikin vallassa valkoiset oihkaa.

Tänäänkin muistavat kauhulla Toiskaa.

Tänään, kun Toiskamme rautoihin saivat,

muistavat lahtarit kärsityt vaivat.

Punaiset heille

tuhon kun toi,

Karjalan metsissä

uus sävel nyt soi –

sehän se lahtarin mieltä niin kaivaa,

raivohon nostaa, aivoja vaivaa.

   Lahtarituomari katsoo kuin härkä,

   huulet on siniset, niska on märkä,

   Toiska kun seisoo

   ja hymyilee,

   vuoroten hyökkää

   ja torjuelee,

   tuomari tuolillaan vimmassa riehuu,

   silmissään raivo niin pohjaton kiehuu.

Vaan Toiska on Toiska tänäänkin vielä,

silmästä silmään kun katselee siellä

lahtarilaumaa

ympärillään,

hymy jäinen on

terässilmissään,

aseena hällä on sankaruus suuri

ja turvana miljoonajoukkojen muuri.

1936

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.