Antinous (Sarkia)

Antinous Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Antinous patjoilta kaleerin,

jota purppurapukuiset orjat sousi,

pojansilmin tutkimattomin,

pojanhuulilla sfinksin hymy nousi.

Kuvapatsasten vartio äärellä kaiteen

hänet sulki piiriinsä vertaisenaan.

Jumal tulesta, ahjosta korkean taiteen

lie lähtenyt hän, ei tomusta maan!

Hänen allansa keinui heräävä Niili,

emo taiteen ja vallan mahtavin –

tuo virta, mi luonut ol’ Egyptin,

koin roihussa päilyi kuin veri ja hiili.

Oi häntä, min arpa on jumaluus!

Mitä kaipas, kun eilinen päivä kuoli,

mitä janos, kun singahti aamun nuoli,

kenen jo oli maa ja sen ihanuus?

Mitä odotti tänään rahdun verran

hän turhaan kädestä Elämän?

Ken valtias oli maailman herran,

min saada voi, oli saanut hän.

Hänen vuoksensa vain heräs tuoksu, valo,

kalat merta ja linnut ilmaa ui.

Hänen tähtensä kaikkeus avartui

ja säteili kauneuden palo.

Mitä uneksi aamussa Egyptin,

kun takaa liekehtivän pilven

näki välkkyvän päivän kultaisen kilven,

Antinous, luoduista ihanin?

Nojas laivansa kaiteen seetrilautaan

hän huumeessa kuningasunien:

Maan huipuilta, juhlista kauneuden

jumalsyntyiset astuvat suoraan hautaan

unen tuoksuva seppel kulmillaan.

ovi nuoruuden ennenkuin painuu umpeen.

Kun soihtuina palavat kruunut lumpeen,

he nukkuvat laineitten purppuraan...

Ja hän viittansa kultakuteisen,

joka ihanaa ruumista puoliksi peitti,

alabasterilaatoille kannen heitti

kuvapatsaista kauneimman paljastaen

Maa kumartui Kauneuden eteen.

Oli lieska auringon hulmuavin.

Hymy huulilla selittämättömin

Antinous solui Niilin veteen...

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.