Antti ja Rusko
| Antti ja Rusko. Kirjoittanut Max Oker-Blom |
- ”No ruskoni, hepo,
- jo loppuihe lepo,
- työ tarmokas kutsuu nyt meitä.
- Käy etehen auran,
- me ja’amme kauran
- ja olemme kumppaneita.”
- Ja rusko se myöntää,
- se päätänsä työntää
- jo tuttujen länkien lomaan.
- Ja Antti sen kaulaa
- myös hyväillen laulaa:
- ”Mun Ruskoni, Ruskoni oma!”
- Ja peltoa kohti
- nyt askelet johti,
- ja aurinko kenttiä kultaa.
- Ja Rusko kun veti,
- niin aura se heti
- loi vakoja vankkoja multaan.
- Nyt kukkuvi käki
- ja metsolan väki
- se viidakon liepeillä luikkii.
- Pien’ kerttu se toukkaa
- vaon pohjasta noukkaa
- ja pupuset paulalla puikkii.
- Käy siinä nyt jyske
- ja riemuisa ryske
- ja tuulessa tupruu multa.
- Puun juuret ne rauskaa
- ja kivet ne nauskaa
- ja aura se iskee tulta.
- Vaan aika ei karkaa
- ja monta on sarkaa,
- ja Antti hän Ruskolle maiskaa.
- Sen voimat on hyvät
- ja vaot on syvät,
- ja Rusko se ei ole laiska.
- ”Niin, armahin Rusko,
- se todeksi usko:
- On kiviset meillä pellot!
- Ei muu tässä auta
- kuin tahtomme rauta.
- Ei soi vielä iltakellot.”
- ”On tahto myös mulla
- sun avukses tulla.”
- Näin vastaa se viisas hepo.
- ”Ma äänestäs arvaan,
- oot ystävä varmaan
- ja silloin on työkin lepo.”
- Vaan vihdoinpa sentään
- kun iltakin entää,
- jo nääntyy raataja vankka.
- Ja Antti: ”ma takaan,
- nyt vien sinut hakaan,
- ja nurmi se siellä on sankka.
- Sinä uuttera Rusko,
- en, veikkonen, usko,
- että maailmassa sulle on vertaa!
- Kun kypsyvät jyvät,
- niin appehet hyvät
- saat seimehes monta kertaa.”
Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.