Antti ja Rusko

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Antti ja Rusko.

Kirjoittanut Max Oker-Blom


”No ruskoni, hepo,
jo loppuihe lepo,
työ tarmokas kutsuu nyt meitä.
Käy etehen auran,
me ja’amme kauran
ja olemme kumppaneita.”
Ja rusko se myöntää,
se päätänsä työntää
jo tuttujen länkien lomaan.
Ja Antti sen kaulaa
myös hyväillen laulaa:
”Mun Ruskoni, Ruskoni oma!”
Ja peltoa kohti
nyt askelet johti,
ja aurinko kenttiä kultaa.
Ja Rusko kun veti,
niin aura se heti
loi vakoja vankkoja multaan.
Nyt kukkuvi käki
ja metsolan väki
se viidakon liepeillä luikkii.
Pien’ kerttu se toukkaa
vaon pohjasta noukkaa
ja pupuset paulalla puikkii.
Käy siinä nyt jyske
ja riemuisa ryske
ja tuulessa tupruu multa.
Puun juuret ne rauskaa
ja kivet ne nauskaa
ja aura se iskee tulta.
Vaan aika ei karkaa
ja monta on sarkaa,
ja Antti hän Ruskolle maiskaa.
Sen voimat on hyvät
ja vaot on syvät,
ja Rusko se ei ole laiska.
”Niin, armahin Rusko,
se todeksi usko:
On kiviset meillä pellot!
Ei muu tässä auta
kuin tahtomme rauta.
Ei soi vielä iltakellot.”
”On tahto myös mulla
sun avukses tulla.”
Näin vastaa se viisas hepo.
”Ma äänestäs arvaan,
oot ystävä varmaan
ja silloin on työkin lepo.”
Vaan vihdoinpa sentään
kun iltakin entää,
jo nääntyy raataja vankka.
Ja Antti: ”ma takaan,
nyt vien sinut hakaan,
ja nurmi se siellä on sankka.
Sinä uuttera Rusko,
en, veikkonen, usko,
että maailmassa sulle on vertaa!
Kun kypsyvät jyvät,
niin appehet hyvät
saat seimehes monta kertaa.”


Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.