Arabeski kaunistavalle kädelle

Arabeski kaunistavalle kädelle Kirjoittanut Otto Manninen

Kun kukkia suvi

luo maahan ja puuhun,

on suurempi huvi,

kuin aikaan on muuhun,

on pienempi harmaus

hallaisen Suomen,

on suurempi armaus,

terttuja tuomen

on ikkunanpieleen,

on aamua mieleen.

Ja suvinen huomen

se kultaisen säteen

on kätkenyt käteen,

mi kukiksi kutoo

mont’ utuista unta,

kun ulkona putoo

jo talvista lunta.

Ne jälkinä jäivät,

jos jättivät päivät,

jos vierivät viikot,

jos vuodetkin karkaa,

ne kaistalle vaatteen

loi väikettä aatteen,

loi haavetta arkaa –

ei sarat vain sarkaa,

vain piikkoa piikot:

on juovissa juoksua

tuulten ja virtain,

on tuomien tuoksua,

on valovihmoja,

purppurarihmoja

Koittaren pirtain:

johdellut juovaa

on henki, mi muovaa,

sen hehkua luovaa

sai maallinen irtain.

Ne väikkyvät vienoilta

koin kisatienoilta,

käydessä tuiskien,

kukkina kuiskien,

viesteinä armaina

auringon liiton;

hetkinä harmaina

sees ilo siit’ on.

On auringon puolesta

puuhata sorjaa.

Muut hoitajan huolesta

kukkia korjaa.

Niin auringontaistos

sa viiriä virkkaat,

niin sun valonvaistos,

sun keinos on kirkkaat.

Niin sorjasti sodit,

ja voitto on myötäs,

ja sorjeten kodit

sun kukkivat työtäs.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.