Arabeski kaunistavalle kädelle

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabeski kaunistavalle kädelle

Kirjoittanut Otto Manninen


Kun kukkia suvi
luo maahan ja puuhun,
on suurempi huvi,
kuin aikaan on muuhun,
on pienempi harmaus
hallaisen Suomen,
on suurempi armaus,
terttuja tuomen
on ikkunanpieleen,
on aamua mieleen.
Ja suvinen huomen
se kultaisen säteen
on kätkenyt käteen,
mi kukiksi kutoo
mont’ utuista unta,
kun ulkona putoo
jo talvista lunta.
Ne jälkinä jäivät,
jos jättivät päivät,
jos vierivät viikot,
jos vuodetkin karkaa,
ne kaistalle vaatteen
loi väikettä aatteen,
loi haavetta arkaa –
ei sarat vain sarkaa,
vain piikkoa piikot:
on juovissa juoksua
tuulten ja virtain,
on tuomien tuoksua,
on valovihmoja,
purppurarihmoja
Koittaren pirtain:
johdellut juovaa
on henki, mi muovaa,
sen hehkua luovaa
sai maallinen irtain.
Ne väikkyvät vienoilta
koin kisatienoilta,
käydessä tuiskien,
kukkina kuiskien,
viesteinä armaina
auringon liiton;
hetkinä harmaina
sees ilo siit’ on.
On auringon puolesta
puuhata sorjaa.
Muut hoitajan huolesta
kukkia korjaa.
Niin auringontaistos
sa viiriä virkkaat,
niin sun valonvaistos,
sun keinos on kirkkaat.
Niin sorjasti sodit,
ja voitto on myötäs,
ja sorjeten kodit
sun kukkivat työtäs.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.